IV.

Eräänä aamuna tuli paroni Jeannen huoneeseen ennenkuin hän oli noussut

ylös ja istuutui hänen vuoteensa jalkopuolelle sanoen:

-- Varakreivi de Lamare on pyytänyt meiltä sinua vaimokseen.

Jeannen teki mieli kätkeä kasvonsa lakanoiden alle. Hänen isänsä

jatkoi:

-- Olemme jättäneet vastauksen antamisen toistaiseksi.

Jeanne läähätti mielenliikutuksen valtaamana. Hetkisen kuluttua lisäsi

paroni hymähtäen:

-- Emme ole tahtoneet ratkaista asiaa kysymättä sinun mielipidettäsi.

Äitisi ja minä emme tätä avioliittoa vastusta, mutta emme myöskään

vaadi sinua siihen. Sinä olet häntä paljoa rikkaampi, mutta kun on

kyseessä onni, niin ei varallisuutta ole otettava huomioon. Hänellä ei

ole enää läheisiä sukulaisia; siis, jos menet hänen kanssaan naimisiin,

niin saamme perheeseemme pojan, jos taas otat jonkun toisen, niin

joudut sinä, meidän tyttäremme, vieraaseen taloon. Tuo nuori mies meitä

miellyttää. Miellyttääkö hän ehkä ... sinuakin?

Jeanne sopersi punastuen hiusmartoa myöten:

-- Kyllä, isä.

Ja katsoen tytärtään silmien pohjaan sanoi hänen isänsä yhä hymyillen:

-- Sitä vähän aavistin, neitiseni.

Iltaan saakka Jeanne oli kuin huumeessa, ei tietänyt mitä tehdä,

erehtyi esineistä ja tunsi jalkansa aivan hervottomiksi väsymyksestä,

vaikkei ollut kävellyt yhtään.

Kuuteen mennessä, hänen istuessaan äitinsä kanssa plataanin juurella,

saapui varakreivi.

Jeannen sydän alkoi hurjasti sykkiä. Nuori mies lähestyi heitä

näyttämättä lainkaan levottomalta. Tultuaan aivan likelle, tarttui hän

paronittaren käteen ja suuteli hänen sormiaan, ja kohottaen sitten

nuoren tytön vapisevaa kättä painoi hän siihen huulillaan pitkän,

hellän ja kiitollisen suudelman.

Siitä alkoi sitten onnekas kihlausaika. He juttelivat istuskellen

kahden kesken salin nurkassa tahi mäen rinteellä metsikön perällä

edessään aava tasanko. Toisinaan taas kävelivät he äidin kujanteessa,

sulhanen puhellen tulevaisuudesta, morsian silmät maahan luotuina ja

tuijottaen paronittaren pölyiseen jälkeen.

Kun asia kerran nyt oli ratkaistu, tahdottiin se myös panna nopeasti

täytäntöön. Päätettiin niinmuodoin, että vihkiminen tapahtuisi kuuden

viikon kuluttua, elokuun 15 päivänä, ja että nuori pariskunta sitten

heti lähtisi häämatkalleen. Kun Jeannen mieltä kysyttiin, minne hän

halusi lähteä, niin valitsi hän Korsikan, jossa hänen arvelunsa mukaan

saattoi olla enemmän yksin kuin Italian kaupungeissa.

He odottivat avioliittonsa solmiamista varten määrättyä aikaa ilman

erikoisempaa kärsimättömyyttä, mutta herkullisen hellyyden valtaamina

ja hekkumoiden kaikenlaisten pikku hyväilyjen suloisessa hurmassa,

istuskellen käsi kädessä ja intohimoisesti toisiaan katsellen aivan

kuin yhdistäen sielunsa toinen toiseensa, tuskallisesti kuitenkin

tuntien omituista halua suureen lemmen halailuun.

Päätettiin, ettei häihin kutsuttaisi muita kuin täti Lison,

paronittaren sisar, joka eleli täysihoitolaisena Versaillesin

luostarissa.

Isänsä kuoleman jälkeen oli paronitar tahtonut ottaa sisarensa luokseen

asumaan, mutta vanha neiti, joka itsepintaisesti uskoi olevansa

kaikille rasitukseksi, tarpeeton ja hyödytön, vetäytyi erääseen noita

uskonnollisia laitoksia, jotka vuokraavat huoneustoja murheellisille ja

elämässä yksinään oleville ihmisille.

Silloin tällöin vietti hän kuitenkin kuukauden tahi pari heidän

perheessään.

Hän oli pieni, harvasanainen nainen, joka aina pysyttäytyi

syrjässä, ilmestyi vain aterioiden ajaksi ja palasi oitis jälleen

huoneeseensa, jossa hän istui suljettujen ovien takana alituisesti.

Hän näytti hyväluontoiselta ja vanhanpuoleiselta, vaikka oli vasta

neljänkymmenenkahden vuoden ikäinen, silmissä lempeä, surullinen katse;

kotona ei häntä oltu koskaan pidetty minkään arvoisena. Kun ei hän

ollut lainkaan kaunis eikä riehakas, ei häntä oltu hyväilty koskaan;

hän pysyi nurkassaan aina hiljaa ja rauhassa. Siitä saakka oli hän

hyljeksitty eikä nuorena, kasvavana tyttönä kukaan hänestä huolehtinut

vähääkään.

Hän oli kuin jonkinlainen varjo tahi esine talossa, elävä huonekalu,

jonka on joka päivä tottunut näkemään, mutta johon aina suhtautuu

välinpitämättömästi.

Hänen sisarensa oli, vanhempainsa kototavan mukaan, aina pitänyt häntä

epäonnistuneena olentona, jolla ei ollut mitään arvoa. Häntä kohdeltiin

kylmän tuttavallisesti, tavalla, jossa piili jotakin ylenkatseellista

suopeutta. Hänen nimensä oli Lise, ja tämä veikeä, nuorekas nimi tuntui

häntä vaivaavan. Kun nähtiin, ettei hän joutunut eikä koskaan

varmaankaan joutuisi naimisiin, tehtiin Lise'sta Lison. Jeannen

syntymästä saakka oli hänestä sitten tullut "täti Lison", nöyrä, siisti

sukulainen, joka oli hirveän ujo, jopa sisarensa ja lankonsakin

seurassa, jotka häntä kuitenkin rakastivat, vaikka sentapaisella

epämääräisellä rakkaudentunteella, jossa oli sekä välinpitämättömyyttä

että huoletonta myötätuntoa ja luontaista hyvänsuopaisuutta.

Välistä, kun paronitar puhui nuoruutensa aikuisista, kaukaisista

seikoista, sanoi hän sitä aikaa määritelläkseen: "Se tapahtui siihen

aikaan, kun Lison sai päähänpistonsa".

Siitä ei sitten puhuttu sen enempää ja tuo "päähänpisto" jäi kuin

hämärän sumun verhoon.

Lise oli eräänä iltana, ollessaan kahdenkymmenen vanha, heittäytynyt

veteen kenenkään tietämättä mistä syystä. Ei mikään seikka hänen

elämässään tahi tavoissaan voinut antaa aavistusta, mistä semmoinen

mielettömyys johtui. Hän oli saatu ylös vedestä puolikuolleena. Ja

hänen vanhempansa, jotka olivat tapahtumasta kovin hämmästyneet,

tyytyivät vain, sen sijaan että olisivat koettaneet ottaa selkoa tuon

teon salaperäisestä syystä, puhumaan "päähänpistosta" samalla lailla

kuin he puhuivat hevosestaan, jolle oli tapahtunut se onnettomuus, että

se vähän aikaisemmin oli taittanut jalkansa ojassa ja että oli täytynyt

ottaa elukka hengiltä.

Sen jälkeen Liseä, pian jo Lison'ia, pidettiin hyvin heikkopäisenä. Se

lievä ylenkatse, jonka hän herätti omaisissaan, siirtyi vähitellen

kaikkiin muihinkin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin. Pikku

Jeannekaan ei, lasten luontaisen aavistuskyvyn perustuksella,

välittänyt hänestä vähääkään, eikä mennyt koskaan hänen huoneeseensa

tervehtimään häntä. Sisäkkö Rosalie, joka piti tuota huonetta

asianomaisessa kunnossa, näytti olevan ainoa, joka tiesi jotakin sen

olemassaolosta.

Kun täti Lison tuli ruokasaliin syömään aamiaista, meni "pikkuinen"

tavanmukaan vain ojentamaan hänelle otsansa suudeltavaksi, -- siinä

kaikki.

Jos joku tahtoi puhutella täti Lisonia, lähetettiin palvelija aina

häntä hakemaan, ja kun hän oli poissa, niin ei kukaan häntä ajatellut,

ei kenenkään päähänkään olisi pälkähtänyt sanoa: "Kas, enpäs ole nähnyt

Lisonia tänään".

Hänellä ei ollut mitään tekemistä elämässä. Hän oli niitä olentoja,

jotka jäävät tuntemattomiksi läheisimmilleenkin, ollen aivan kuin

käyttämättömiä, ja joiden kuolema ei synnytä vähintäkään aukkoa talon

elämään -- niitä olentoja, jotka eivät ymmärrä mukautua heidän

ympärillään olevien ihmisten elämään, ei tapoihin eikä tunteisiin.

Kun mainittiin: "täti Lison", niin eivät nuo kaksi sanaa herättäneet

mitään, niin sanoakseni, tunnetta kenessäkään. Oli aivan kuin olisi

sanottu vain: "kahvipannu" tahi "sokerirasia".

Hänellä oli tapana kävellä pienin askelin, nopeasti ja kuulumatta. Ei

koskaan hän aikaansaanut mitään melua, ei survaissut mitään vastaan ja

hän näytti antavan kaikille esineillekin ominaisuuden pysyä

äänettöminä. Hänen kätensä tuntuivat olevan kuin jonkinlaisesta vanusta

tehdyt, siihen määrin kevyesti ja hellävaroen käsitteli hän kaikkea,

mitä hän liikutti.

Hän saapui taloon heinäkuun keskivaiheilla, aivan päästä pyörällä

tulossa olevien häitten johdosta. Hän toi mukanaan suunnattoman paljon

lahjoja, jotka eivät herättäneet juuri mitään huomiota, koska olivat

hänen tuomiaan.

Seuraavana päivänä ei enää edes huomattukaan hänen siellä oloaan. Mutta

hänessä kuohui tavaton mielenliikutus ja hänen silmänsä katselivat

hellittämättä kihloissa olevaa paria. Hän huolehti kapioista erittäin

innokkaasti, oikein kuumeentapaisesti, tehden kuin tavallinen

ompelijatar työtä huoneessaan, jossa ei kukaan käynyt hänen luonaan.

Vähän väliä hän toi paronittarelle päärmäämiään nenäliinoja tahi

pyyhkeitä, joihin hän oli nimeillyt kirjaimet kysyen: "Onko näin hyvin,

Adélaïde?" Johon äiti, niitä välinpitämättömästi silmäiltyään, vastasi:

"Älä, Lison parka, vaivaa itseäsi niin paljon!"

Eräänä iltana kuukauden lopulla, ilman oltua kovin painostavan koko

päivän, oli kirkas, leppoisa kuutamo, semmoinen, joka myllertää,

hellyttää ja hurmioittaa mielen ja ikäänkuin herättää sielun kaikki

salaiset runolliset tunteet eloon. Ulkoa puhalsi vieno tuulen henki

rauhalliseen saliin, jossa paronitar miehensä kanssa veltosti pelasi

korttia valokehässä, jonka lampun varjostin loi pöydälle. Täti Lison

istui solmiamistyö kädessään heidän välillään. Ja nuoret katsoivat

ikkunaan nojautuen ulos puutarhaan, jota kuu valaisi kirkkaasti kuin

päivä. Lehmus ja plataani loivat varjoja sinne tänne nurmikolle, joka

kalvaana ja hohtavana levisi aivan mustan metsän laitaan asti.

Yön hiljaisen hurman, pensaitten ja puitten yli lankeavan valaistuksen

vastustamattomasti houkuttelemana kääntyi Jeanne vanhempainsa puoleen,

sanoen:

-- Isä kulta, me menemme hiukan kävelemään puistoon.

Peliään keskeyttämättä sanoi paroni:

-- Menkää vain, lapsukaiset.

Ja he menivät ulos, kävellen hiljakseen valkoista nurmikkoa pitkin aina

sen perällä olevaan pensaikkoon asti.

Tunti kului heidän aikomattakaan palata takaisin. Paronitar, joka oli

väsynyt, halusi mennä ylös huoneeseensa. Hän sanoi:

-- Täytyy kutsua rakastuneet sisään.

Paroni loi silmäyksen avaraan, kirkkaaseen puutarhaan, jossa nuo kaksi

varjoa hiljakseen kuljeksivat.

-- Antaa heidän olla, -- sanoi hän. -- On niin ihana ilma. Lison kyllä

odottaa heitä; vai kuinka, Lison?

Vanhapiika loi häneen levottoman katseen ja vastasi ujolla äänellään:

-- Tietysti odotan.

Paroni auttoi paronittaren ylös ja, ollen itsekin päivän helteestä

väsynyt, sanoi:

-- Minä menen myöskin maata.

Ja hän seurasi vaimoaan.

Silloin nousi täti Lisonkin vuorostaan, jätti tuolille solmiamistyönsä,

villalangan ja koukun, ja meni nojaamaan ikkunaan, katsellen ihanaa

yötä.

Kihlatut kävelivät siellä lakkaamatta edestakaisin pitkin nurmikkoa

portaikon ja pensaikon väliä. He astuivat käsikädessä mitään puhumatta,

aivankuin itsestään tietämättöminä, kokonaan sulautuneina tuohon

näkyvään runouteen, joka uhkui maasta.

Yht'äkkiä huomasi Jeanne ikkunan kehyksessä vanhanpiian haahmon, jonka

lampun valo kirkasti.

-- Kas, -- sanoi hän, -- täti Lison katselee meitä.

Varakreivi kohotti päätään ja välinpitämättömällä äänellä, mitään

ajattelematta, sanoi hänkin:

-- Niin, täti Lison katselee meitä.

Ja he jatkoivat haaveiluaan, hiljaista kävelyään rakkautensa hurmiossa.

Mutta kaste peitti nurmikon ja yön viileys värisytti heitä hiukkasen.

-- Menkäämme jo sisään, -- sanoi Jeanne.

Ja he palasivat takaisin.

Kun he tulivat saliin, oli täti Lison jälleen käynyt käsiksi työhönsä.

Hän istui pää kumarruksissa ja hänen laihat sormensa värähtelivät

hieman aivan kuin liiasta väsymyksestä.

Jeanne meni hänen luokseen.

-- Täti, nyt menemme maata.

Vanhapiika loi häneen silmänsä, jotka olivat punaiset aivan kuin hän

olisi itkenyt. Rakastuneet eivät kiinnittäneet siihen sen enempää

huomiota, mutta sulhanen huomasi samassa, että hänen morsiamensa hienot

kengät olivat aivan kosteat. Huolestuneena kysyi hän silloin hellästi:

-- Eivätkö kultaiset pikku jalkasi ole kylmät?

Silloin alkoivat tädin sormet yht'äkkiä vavista niin kovasti, että

hänen käsityönsä kirposi niistä ja lankakerä vierähti kauas lattialle.

Kätkien nopeasti kasvonsa käsiinsä hän puhkesi itkemään pitkin,

hermostunein nyyhkytyksin.

Hämillään, liikkumattomina katselivat nuoret häntä. Jeanne heittäytyi

sitten polvilleen hänen eteensä, poisti hänen kätensä ja uteli aivan

suunniltaan ollen:

-- Mikä sinun on, mikä sinun on, täti Lison?

Änkyttävällä, itkunsekaisella äänellä ja kipeän tunteen kouristamana

vastasi sitten vanhapiika:

-- Kun hän kysyi sinulta, ... eivätkö kul ... kul... kultaiset pikku

jalkasi ole kylmät... Minulle ... ei ole koskaan ... koskaan puhuttu

... sillä lailla.

Vaikka Jeanne olikin hämmästyksissään ja säälin tunteen valtaamana,

teki hänen kuitenkin mieli nauraa sille ajatukselle, että joku

rakastunut olisi voinut lausua täti Lisonille moisia helliä sanoja. Ja

varakreivi kääntyi pois salatakseen nauruaan.

Mutta täti nousi äkkiä paikaltaan, jättäen lankakeränsä lattialle ja

solmiamistyönsä tuolille, ja pujahti, ottamatta kynttilää, ulos

pimeille portaille, etsien siellä kopeloimalla huoneensa oven.

Jäätyään yksin nuoret katsahtivat toisiinsa hymyillen ja liikutettuina.

Ja Jeanne kuiskasi:

-- Täti parka!

Johon Julien lisäsi:

-- Hän on vannaan hiukan päästä sekaisin tänä iltana.

He pitelivät toisiaan kädestä voimatta erota toisistaan, ja verkalleen,

hyvin verkalleen he ottivat toisiltaan ensimäisen suudelman sen tuolin

ääressä, jonka täti Lison juuri oli tyhjäksi jättänyt.

Seuraavana päivänä he eivät muistaneetkaan enää vanhan piian

kyyneleitä.

Niiden kahden viikon aikana, jotka vielä olivat jäljellä häihin, oli

Jeanne koko lailla levollinen, aivan kuin hän olisi ollut väsynyt

suloisista mielenliikutuksista.

Hänellä ei ollut enää aikaakaan ajatella mitään ratkaisevan päivän

aamuna. Hän tunsi ainoastaan suurta tyhjyyttä koko ruumiissaan, aivan

kuin liha, veri ja luut olisivat sulaneet ihon alta pois, ja

kosketellessaan esineitä huomasi hän sormiensa kovin vapisevan.

Hän toipui oikein vasta kirkossa alttarin edessä seisoessaan.

Naimisissa! Hän oli siis naimisissa! Kaikki, mitä aamun koitosta asti

oli tapahtunut, tuntui hänestä unelta, oikealta unelta. On hetkiä,

jolloin kaikki näyttää kuin muuttuneen ympärillämme. Jopa käden

liikkeilläkin on uusi merkitys ja tunnitkaan eivät enää tunnu oikein

olevan paikoillaan.

Hän tunsi olevansa huumaantunut, mutta varsinkin hämmästynyt.

Edellisenä päivänä ei mitään vielä ollut muuttunut hänen elämässään;

hänen ainainen toivomuksensa oli vain tullut lähemmä, miltei käsin

kosketeltavaksi. Hän oli maata pannessaan tyttö, nyt oli hän vaimo.

Hän oli niinmuodoin astunut yli sen raja-aidan, jonka takana näkyy

olevan kätkettynä tulevaisuus kaikkine riemuineen ja onnenunelmineen.

Hänestä näytti kuin portti olisi ollut auki hänen edessään ja hän oli

astumaisillaan _odottamaansa_.

Vihkiminen päättyi. Mentiin sakaristoon, joka oli melkein tyhjä, sillä

ei ollut mitään kutsutuita. Sitten lähdettiin ulos.

Kun he tulivat kirkon ovelle, räjähti hirveä pamaus, niin että morsian

säpsähti ja paronitar kirkaisi. Talonpojat olivat ampuneet

yhteislaukauksen. Ja aina Peuples'iin asti kesti tätä ammuntaa.

Siellä tarjottiin virvokkeita talonväelle, seudun ja Yport'in papeille

ja todistajille, jotka olivat valitut seudun suurviljelijäin joukosta.

Sitten, päivällistä odoteltaessa, tehtiin kävely puistossa. Paroni,

paronitar, täti Lison, kunnallislautakunnan esimies ja kirkkoherra

Picot mittailivat äidin kujannetta sillä välin kuin toisessa,

vastapäätä olevassa, toinen pappi astuskeli pitkin askelin

rukouskirjaansa lukien.

Rakennuksen toiselta puolelta kuului iloista rähinää; siellä

ryyppäsivät talonpojat puitten varjossa omenajuomaa. Piha oli tullut

täyteen juhlapukuisia paikkakuntalaisia, miehiä ja naisia. Jeanne ja

Julien kulkivat pensaikon läpi ja nousivat vuorenrinteelle, josta

ääneti katselivat merta. Ilma oli hiukan viileä, vaikka oltiinkin

elokuun puolivälissä. Tuuli oli pohjoisessa ja aurinko paistoi valjusti

ihan siniseltä taivaalta.

Suojaa tuulelta etsiessään kulkivat vastanaineet nummen poikki,

kääntyivät oikealle ja pyrkivät metsäiseen, epätasaiseen laaksoon, joka

laskeutui Yport'iin päin. Heidän tultuaan metsän sisään, ei tuuli sinne

enää yltänyt, ja he poikkesivat tieltä kapealle polulle, painuen yhä

lehväin peittoon. He saattoivat tuskin käydä rinnan, ja silloin tunsi

Jeanne käsivarren hiljaa kiertyvän hänen vyötäistensä ympäri.

Hän ei sanonut mitään, mutta hänen sydämensä alkoi nopeammin sykkiä ja

hengitys kävi läähättäen, katkonaisesti. Matalalla riippuvat oksat

hipasivat heidän hiuksiaan ja heidän oli kumarruttava päästäkseen

kulkemaan. Jeanne poimi lehden: kaksi leppäterttua istui sen alla kuin

kaksi haurasta punaista kuorta.

Viattomasti, hiukan rohkaistuneena sanoi hän:

- Kas, pieni pariskunta!

Julien kosketti huulillaan hänen korvaansa ja kuiskasi:

-- Tänä iltana olet oleva minun vaimoni.

Vaikka Jeanne maalla olonsa aikana oli paljon jo oppinutkin, ei hän

kuitenkaan vielä ollut ajatellut muuta kuin runollista rakkautta ja

joutui nyt aivan hämilleen. Hänen vaimonsa? Eikös hän sitä sitten nyt

jo ollut?

Silloin alkoi Julien suudella häntä pienin, nopein suudelmin ohimoille

ja niskaan, hiusten rajaan. Jeanne ei ollut tuollaisiin miehen

hyväilyihin vielä tottunut, ja jokaisesta suudelmasta kallisti hän

vaistomaisesti päätään toiselle puolelle kuin välttääkseen niitä,

vaikka ne hänelle mielihyvää tuottivatkin.

Samassa saapuivat he metsän perälle. Jeanne pysähtyi hämmästyneenä

siitä, että he olivat niin etäällä. Mitä kotona arveltaisiin?

-- Palatkaamme! -- sanoi hän.

Julien veti pois kätensä hänen vyötäisiltään ja molemmat kääntyivät

niin, että seisoivat kasvot vasten toisiaan, niin lähellä, että

tunsivat toistensa hengityksen, la he katselivat toisiaan, katsoivat

silmiin sillä tiukalla, tuijottavalla, läpitunkevalla katseella, millä

kaksi henkeä tuntee kuin yhteen sulavansa. He etsivät toisiaan toinen

toisensa silmistä ja silmäin takaa ihmisolemuksen läpipääsemättömästä

tuntemattomasta, tutkistellen toisiaan äänettömällä, hellittämättömällä

kysynnällä. Mitä tulivat he olemaan toisilleen? Mitä tuli olemaan se

elämä, jota he alkoivat yhdessä elää? Mitä iloa, mitä onnea, mitä

pettymystä oli heillä tarjottavana toinen toiselleen avioliiton pitkän,

eroittamattoman yhdessäolon aikana? Ja heistä molemmista tuntui,

etteivät he vielä olleet nähneetkään toisiaan.

Ja yht'äkkiä laski Julien molemmat käsivartensa vaimonsa olkapäille ja

painoi keskelle hänen suutaan suudelman niin syvän, ettei hän ollut

koskaan ennen semmoista saanut. Ja se tunkeutui, se suudelma, hänen

suoniinsa, hänen luittensa ytimiin asti, synnyttäen niin salaperäisen

puistatuksen, että hän lykkäsi rajusti Julienin pois luotaan ja oli

kaatua selälleen.

-- Mennään pois, mennään pois! -- kuiskasi hän.

Julien ei vastannut siihen mitään, mutta tarttui häntä käsistä ja

piteli niitä käsissään.

He eivät vaihtaneet sitten enää sanaakaan kotiin asti. Loppuilta tuntui

kovin pitkältä.

Syömään käytiin vasta pimeän tullen. Ateria oli yksinkertainen ja lyhyt

vastoin normandilaisia tapoja. Omituinen tukaluus lamautti pöydässä

olijain mielentilan. Ainoastaan molemmat papit, kunnallislautakunnan

esimies ja neljä kutsuttua maanviljelijää ilmaisivat äänekkäämpää

hilpeyttä, jommoinen on tavallinen hääpidoissa.

Nauru tuntui elottomalta, mutta vilkastui lautakunnan esimiehen

lausuttua sukkelan sanan. Kello oli jo likemmä yhdeksän, kun noustiin

juomaan kahvia. Ulkona pihalla, omenapuitten juurella, alkoi tanssi.

Avoimesta ikkunasta saattoi nähdä koko juhlan. Puitten oksiin

ripustetut lyhdyt loivat vihreän-harmaan valaistuksen lehviin.

Miehet ja naiset hyppivät piiritanssia laulaen täyttä kurkkua

maalaislaulujaan. Niitä säestivät heikosti kaksi viulua ja klarinetti,

joiden soittajat olivat kavunneet istumaan isolle keittiön pöydälle

kuin millekin lavalle ikään. Talonpoikain remakat huudot voittivat

toisinaan soittokoneiden äänen niin kokonaan, että niiden hillittömän

laulun katkaisemat heikot säveleet tuntuivat tipahtelevan kuin

taivaasta pieninä palasina, hajanaisina sävelmän sirpaleina. Kahdesta

isosta, leimuavien soihtujen ympäröimästä tynnyristä vuoti juomaa

hääväelle. Kaksi palvelijaa ei tehnyt muuta kuin huuhtoi kaukalossa

lakkaamatta laseja ja maljoja pistääkseen ne vielä vettä tippuvina

tynnyrin hanan alle, josta juoksi viinin punainen tahi omenajuoman

kullankeltainen, kirkas neste. Ja janoiset tanssijat, vanhat levolliset

penkilläistujat ja hikoilevat naiset riensivät sinne ja kurottivat

käsiään saadakseen vuorostaan jonkun lasin ja kulauttaakseen pää

takakenossa pitkän siemauksen haluamaansa juomaa kurkkuunsa.

Pöydällä oli leipää, voita, juustoa ja makkaroita. Jokainen pisti

sieltä silloin tällöin palan suuhunsa, ja nämä valaistujen puitten

lehvien alla vietetyt iloiset, remuisat pidot herättivät sisällä

salissa olevien vakavien vieraitten mielissä halun tanssia myöskin,

laskea itselleen juomaa noista jyhkeistä tynnyreistä ja haukata päälle

viipaleen leipää voin ja sipulin kanssa.

Kunnallislautakunnan esimies löi tahtia veitsellään ja huudahti:

-- Tuhat tulimmaista! Tämä on mainiota. Luulisi olevansa Ganache'n

häissä.

Kaikki olivat purskahtaa nauruun, mutta kirkkoherra Picot, joka

luonnoltaan oli yhteiskunnallisten vallanpitäjäin vihollinen, vastasi:

-- Tarkoitatte varmaan Kaanaan häitä.

Toinen ei kuitenkaan pitänyt sitä oikaisua hyvänään, vaan sanoi:

-- Ei, herra kirkkoherra, minä tiedän, mitä tarkoitan. Kun sanon

Ganache, niin se on Ganache.

Noustiin sitten pöydästä ja siirryttiin saliin. Sitten mentiin

ilakoivan rahvaan kanssa vähän seurustelemaan. Ja sitten lähtivät

vieraat pois.

Paroni ja paronitar kiistelivät jostakin keskenään hiljaisella äänellä.

Rouva Adélaïde, joka oli tavallista hengästyneempi, näytti vastustavan

miehensä pyyntöä ja sanoi vihdoin milt'ei kovaan:

-- Ei, kultaseni, minä en voi, minä en osaa.

Silloin poistui hänen miehensä nopeasti, meni Jeannen luo ja sanoi

hänelle:

-- Tahdotko tulla hiukan kävelemään kanssani, lapsikulta?

Jeanne joutui kokonaan hämille ja vastasi:

-- Niinkuin haluat, isä.

Ja he menivät ulos.

Kun he olivat tulleet meren puoleiselle portaikolle, puhalsi heitä

vastaan kirpeä tuuli, semmoinen kylmä kesätuuli, joka jo tietää syksyn

olevan tulossa. Taivaalla kiiti pilviä vuoroin peittäen, vuoroin

päästäen näkyviin tähdet.

Paroni painalsi rintaansa vastaan tyttärensä käsivartta puristaen

samalla hellästi hänen kättään. He kävelivät muutamia minuutteja.

Paroni näytti epäröivän, olevan hämmennyksissään. Vihdoin kävi hän

asiaan käsiksi.

-- Minulla on, kultaseni, vaikea tehtävä, joka oikeastaan kuuluisi

äidillesi, mutta koska hän ei ota sitä suorittaakseen, niin täytyy

minun asettua hänen sijaansa. En tiedä, minkä verran sinä olet selvillä

elämästä. On, näet, asioita, jotka pidetään huolellisesti salassa

lapsilta, tytöiltä varsinkin, tytöiltä, joiden on pysyttävä hengeltään

puhtaina, nuhteettoman puhtaina siihen hetkeen saakka, jolloin

luovutamme heidät sen miehen käsiin, jonka on pidettävä huoli heidän

tulevasta onnestaan. Hänen tehtävänsä on silloin kohottaa sitä huntua,

joka verhoo elämän salaisuuden. Mutta ellei siitä mikään hämärä

aavistus vielä ole päässyt koskettamaan nuoria tyttöjä, niin joutuu

heidän mielensä usein kuohuksiin sen hieman tylyn todellisuuden

ilmestyttyä, joka heidän unelmiensa pohjalla piilee. Loukattuina

hengessään, loukattuina ruumiillisestikin tahtovat he kieltää

aviomieheltään sen, minkä laki, ihmisten ja luonnon laki, hänelle

myöntää ehdottomana oikeutena. Enempää, rakkaani, en voi sinulle sanoa,

mutta älä unohda sitä, että nyt olet kokonaan miehesi oma.

Mitä tiesi oikeastaan Jeanne?

Mitä otaksui hän? Hän oli alkanut vavista masentavan ja tuskallisen

alakuloisuuden, kuin jonkun aavistuksen, lamauttamana.

He palasivat sisään. Salin ovella kohtasi heitä yllätys. Rouva Adélaïde

itkeä nyyhkytti Julien'in rintaa vastaan painuneena. Kyyneleet, rajut

kyyneleet, jotka tulivat kuin palkeista puhallettuina, tuntuivat

vuotavan samalla kertaa nenästä, suusta ja silmistä, ja nuori mies,

joka näytti hämmästyneeltä ja nololta, tuki tuota lihavaa rouvaa, joka

oli vaipunut hänen syliinsä jättääkseen suosituksin hänen haltuunsa

armaan, suloisen, kultaisen pikku tyttönsä.

Paroni kiirehti heidän luokseen ja sanoi:

-- Mitä turhia mielenpurkauksia! Minä pyydän, jättäkäämme kyyneleet!

Ja tarttuen vaimoaan käsivarresta, saattoi hän hänet nojatuoliin hänen

pyyhkiessään kyyneleitä silmistään. Sitten kääntyi hän Jeannen puoleen,

sanoen:

-- No, tyttöseni, suutele nyt äitiäsi ja mene makaamaan!

Itku kurkussa suuteli Jeanne nopeasti vanhempiansa ja poistui.

Täti Lison oli jo mennyt huoneeseensa. Paroni ja hänen vaimonsa jäivät

yksin Julienin kanssa. Ja he olivat kaikki kolme niin hämillään,

etteivät saaneet sanaakaan suustaan; molemmat miehet seisoivat siinä

iltapuvuissaan tuijottavin katsein, rouva Adélaïde'n istuessa

voimattomana tuolissaan, kurkussa vielä viimeiset nyyhkytykset. Kun

heidän hämminkinsä alkoi käydä sietämättömäksi, ryhtyi paroni puhumaan

matkasta, jolle vastanaineiden oli määrä lähteä muutaman päivän

kuluttua.

Sillä välin antoi Jeanne huoneessaan Rosalie'n, jonka kyyneleet koskena

valuivat, riisua vaatteita yltään. Sisäkön kädet vapisivat niin, ettei

hän oikein löytänyt nauhoja eikä neuloja, ja hän näytti todenperään

olevan vielä enemmän liikutettu kuin hänen nuori rouvansa. Mutta Jeanne

ei ajatellut ensinkään tytön kyyneleitä; hänestä näytti aivan kuin hän

olisi joutunut johonkin toiseen maailmaan, johonkin toiseen maahan,

että hän oli eroitettu kaikesta, mitä oli ennen tuntenut, kaikesta,

mikä oli hänelle ollut rakasta. Kaikki näytti olevan mullin mallin

hänen elämässään ja aivoissaan. Jopa johtui hänelle mieleen omituinen

ajatus: rakastiko hän miestään? Ja yht'äkkiä oli hänestä hänen miehensä

aivan kuin vieras, jota hän töin tuskin tunsikaan. Kolme kuukautta

aikaisemmin ei hän ollut tietänyt hänen olemassaolostaan mitään ja nyt

oli hän hänen vaimonsa. Miksi niin? Miksi niin pian piti langeta

avioliiton helmaan aivan kuin johonkin hautaan, joka oli jalkojen alle

avautunut.

Saatuaan yöpuvun ylleen pujahti hän vuoteeseensa. Lakanat, jotka olivat

hiukkasen kylmät ja aikaansaivat väristyksen hänen ruumiissaan,

lisäsivät vielä sitä kylmyyden, yksinäisyyden ja surun tunnetta, joka

oli painostanut hänen mieltään jo kahden tunnin ajan.

Rosalie poistui yhä vain itkien ja Jeanne jäi odottamaan. Hän odotti

huolestuneena, kouristavin sydämin, jotakin, jota hän kentiesi oli

aavistanut ja josta isä oli hämärin sanoin puhunut, odotti sitä

mystillistä ilmestystä, joka on rakkauden suurin salaisuus.

Hän ei ollut huomannut kenenkään astuvan portaita, kun hän kuuli

ovellaan kolme kevyttä kolkutusta. Hän vapisi kauheasti eikä vastannut

mitään. Kolkutus uudistui ja sitten lukko kitisi. Hän kätki päänsä

peitteen alle ikäänkuin rosvo olisi tullut hänen huoneeseensa.

Lattialla kuului hiljaisia, narahtelevia askeleita ja yht'äkkiä joku

kosketti hänen vuodettansa.

Hän säpsähti hermostuneesti ja huudahti hiukkasen. Ja kohottaen päätään

peitteen alta näki hän Julien'in seisovan edessään, hymyilevän ja

katselevan häntä.

-- Oi, kuinka pelästytitte minua, -- sanoi Jeanne.

Julien jatkoi:

-- Ettekö sitten odottanut minua lainkaan?

Jeanne ei vastannut mitään.

Julien seisoi siinä juhlapuvussaan, mahtavana ja komeana. Ja Jeannea

hävetti kauheasti maata sillä lailla vuoteessaan tuon nuhteettomasti

puetun miehen edessä.

He eivät tietäneet enää, mitä sanoa, mitä tehdä, eivätkä uskaltaneet

katsoakaan toisiinsa tällä vakavalla hetkellä, josta riippuu koko

elämän sisin onni.

Julien tunsi kentiesi hämärästi, mikä vaara piilee tuossa ottelussa ja

mitä taitavaa itsensähillitsemistä, mitä ovelaa hellyyttä tarvitaan,

ettei loukkaisi yhtäkään noista haaveiden täyttämän neitsyeellisen

sielun hennoista siveyden vaistoista, sen äärettömän hienoista

tunteista.

Senvuoksi tarttui hän hiljakseen Jeannen käteen, suuteli sitä ja,

polvistuen hänen vuoteensa ääreen ikäänkuin alttarin eteen, kuiskasi

äänellä, joka oli vieno kuin tuulen henkäys:

-- Tahdotteko rakastaa minua?

Silloin kohotti Jeanne rohkaistuneena päänsä ja vastasi hymyillen:

-- Minähän jo rakastan teitä, armaani.

Julien otti huulilleen vaimonsa pienet, hienot sormenpäät ja sanoi tuon

äänen vaimentajan vaikutuksesta muuttuneella sävyllä:

-- Tahdotteko sitten näyttää minulle, että minua rakastatte?

Ja jälleen hämmentyneenä, täysin käsittämättä, mitä sanoi, vastasi

Jeanne isänsä sanoja muistaen:

-- Olen teidän kokonaan, armaani.

Julien peitti hänen kätensä kosteilla suudelmilla ja nousten hiljakseen

tuli hän lähemmäksi hänen kasvojaan, joita Jeanne jälleen koetti

piiloittaa.

Jeanne pelästyi vaistomaisesti ja sopersi:

-- Oi, älkää, minä pyydän.

Julien tuntui pettyneeltä, hieman loukatulta ja jatkoi vieläkin

rukoilevalla, mutta jäykemmällä äänellä:

-- Miksi pelkäätte, koska kuitenkin nyt olemme mies ja vaimo.

Jeanne pahastui tuosta lauseesta, mutta nöyränä ja alistuvaisena sanoi

hän toistamiseen:

-- Olen teidän kokonaan, armaani.

Silloin poistui Julien nopeasti pukuhuoneeseen, ja Jeanne kuuli

selvästi hänen vaatteidensa kahinan kun hän riisuutui ja hänen

taskussaan olevain rahain kilinän ja kenkäin putoamisen permannolle.

Ja yht'äkkiä astui Julien yöpuvussaan, tohvelit jalassa, kiireesti

poikki huoneen pannakseen kellonsa uunin reunalle. Sitten palasi hän

takaisin pieneen viereiseen huoneeseen, jossa vielä liikkui vähän

aikaa, ja kun Jeanne huomasi hänen taas tulevan kääntyi hän nopeasti

toiselle kyljelleen ja sulki silmänsä. -- --

-- Ettekö sitten tahdokaan olla pikku vaimoni? -- lausui hänelle Julien

tultuaan hänen viereensä.

Johon Jeanne kuiskaten sormiensa lomitse vastasi:

-- Enkös sitä sitten jo ole?

Hiukan pahastuneella äänellä sanoi silloin Julien:

-- Ette rakas; ettehän toki tahdo tehdä pilkkaa minusta?

Tämä tyytymätön äänen sävy liikutti Jeannen mielen niin, että hän

yht'äkkiä kääntyi Julien'iin päin pyytääkseen anteeksi, häneltä. -- --

Mitä sitten tapahtui? Siitä ei Jeanne muistanut mitään, sillä hän oli

kuin sekaisin; hänestä tuntui vain, että Julien peitti hänen huulensa

loppumattomin, kiitollisin suudelmin.

Sitten Julien oli hänelle jotakin puhunut ja hän vastannut hänelle.

Kun Julien senjälkeen ei enää puhunut mitään eikä liikahtanutkaan,

käänsi hän katseensa mieheensä ja huomasi hänen nukkuvan. Hän nukkui

suu raollaan, kasvot levollisina! Hän nukkui!

Jeanne ei voinut sitä oikein uskoa ja hän pahastui siitä, loukkaantui

tuosta unesta enemmän vielä kuin hänen rajusta käytöksestään, tuntien

olevansa kohdeltu kuin mikäkin ensimmäinen vastaantullut naikkonen.

Kuinka saattoi hän nukkua tällaisena yönä? Mikä heidän välillään oli

tapahtunut ei siis hänestä ollut mitään sen erikoisempaa! Oi, Jeanne

olisi mieluummin tahtonut tulla piestyksi, jopa kolhituksi niin, että

olisi mennyt tainnoksiin.

Jeanne ei hievahtanut enää paikaltaan; hän nojasi vain kyynärpäähänsä

kumartuneena Julieniin päin ja kuuli hänen huuliltaan kevyen

hengityksen, joka välistä muuttui kuorsaukseksi.

Sitten valkeni aamu, ensin himmeänä, sitten kirkkaampana, sitten

ruusunhohteisena, häikäisevänä. Julien aukaisi silmänsä, haukotteli,

ojensi käsivartensa, katsahti vaimoonsa, hymyili ja kysyi:

-- Oletko nukkunut hyvin, rakkaani?

Jeanne pani merkille, että Julien nyt sinutteli häntä, ja vastasi

hämmästyneenä:

-- Olen. Entä te?

Julien sanoi siihen:

-- Minä, oikein hyvin.

Ja kääntyen vaimoonsa päin hän suuteli häntä ja rupesi sitten

rauhallisesti puhelemaan. Hän selitteli vaimollensa suunnitelmiaan

säästäväisyysaatteineen. Ja tuo usein esiintyvä säästäväisyys-sana

hämmästytti Jeannea, joka kuunteli häntä täysin käsittämättä hänen

sanojensa merkitystä, katseli häntä ja ajatteli tuhansia asioita, jotka

kiitivät nopeasti hänen ohitsensa tuskin hipaistenkaan hänen sieluansa.

Kello löi kahdeksan.

-- Kas niin, nyt täytyy nousta, -- sanoi Julien, -- meille nauretaan,

jos olemme kauemmin vuoteessa.

Ja hän nousi ensimmäiseksi. Kun hän oli pukeutunut, auttoi hän kiltisti

vaimoaankin pikku seikkoja myöten, sallimatta hänen kutsua Rosalie'ta

avukseen.

Heidän lähtiessään huoneesta pysäytti hän vaimonsa ja sanoi:

-- Tiedäthän, että me kahden kesken nyt voimme sinutella toisiamme,

mutta vanhempiesi läsnäollessa on parasta toistaiseksi vielä odottaa.

Kun palaamme häämatkaltamme on se aivan luonnollista.

Jeanne tuli esille vasta aamiaiseksi. Ja päivä kului kuin tavallisesti,

aivan kuin ei mitään uutta olisi tapahtunut. Talossa oli vain yksi mies

lisää.