III.

Seuraavana sunnuntaina paronitar ja Jeanne menivät kirkkoon, jonne

heitä ajoi hienotuntoinen kunnioitus heidän kirkkoherraansa kohtaan.

Jumalanpalveluksen jälkeen he jäivät odottamaan häntä pyytääkseen häntä

tiistaina tulemaan heille aamiaiselle.

Kirkkoherra tuli sakaristosta erään pitkän, nuoren ja hienon herran

seurassa, joka tuttavanomaisesti käveli käsitysten hänen kanssaan.

Huomattuaan molemmat naiset kirkkoherra teki kädellään iloista

yllätystä osoittavan liikkeen ja huudahti:

-- Mikä onnenpotkaus! Sallikaa minun, rouva paronitar ja neiti Jeanne,

esitellä teille naapurinne, herra varakreivi de Lamare.

Varakreivi kumarsi, lausui kauan jo halunneensa tulla näiden naisten

kanssa tuttavaksi ja ryhtyi heidän kanssaan keskusteluun vaivattomasti

kuin hienosti sivistynyt ja seurusteluun tottunut mies ainakin. Hänellä

oli senlaatuinen onnellinen ulkomuoto, josta naiset haaveksivat ja joka

ei ole vastenmielinen miehillekään. Hänen mustat, kähärät hiuksensa

varjostivat hänen sileätä, ruskettunutta otsaansa, ja isot,

säännölliset kulmakarvat, jotka näyttivät miltei kuin laitetuilta,

tekivät hänen tummat silmänsä, joiden valkuainen vivahti hieman

sinertävälle, syviksi ja helläkatseisiksi.

Hänen tiheät ja pitkät silmäripsensä antoivat hänen katseelleen

senlaatuisen intohimoisen ilmeen, joka saattaa vierassalin korskean

kaunottaren hämille ja panee myöskin palvelijattaren, joka kadulla

myssy päässä kantaa koria käsivarrellaan, kääntymään häneen päin.

Tuo katseen hurmaava raukeus saattoi uskomaan ajatustenkin syvyyttä ja

antoi erityisen painon hänen pienimmillekin sanoilleen.

Tiheä, kiiltävä ja hieno pari peitti melkein liian jykevää leukaa.

He erosivat sanottuaan toisilleen joukon kohteliaisuuksia.

Herra de Lamare kävi parin päivän kuluttua ensimmäisellä vierailullaan.

Hänen tulonsa sattui juuri siihen aikaan, kun koeteltiin erästä

kotitekoista penkkiä, joka samana aamuna oli asetettu ison plataanin

juurelle salin ikkunain eteen. Paroni tahtoi, että pantaisiin toinen

vastaavalle paikalle lehmuksen juurelle. Äiti taas, joka ei suosinut

yhdenmukaista järjestystä, pani vastaan. Kun varakreivin mieltä siitä

kysyttiin, niin piti hän paronittaren puolta.

Sitten puhui varakreivi seudusta, jota hän sanoi hyvin

"kuvanomaiseksi", ja kertoi yksin kävellessään löytäneensä ihastuttavia

näköalapaikkoja. Silloin tällöin, aivan kuin sattumalta, kohtasivat

hänen silmänsä Jeannen katseen. Ja Jeannessa herätti omituisen tunteen

tuo pikainen, äkkiä pois kääntyvä katse, jossa ilmeni hyväilevää

ihastusta ja vilkasta myötätuntoa.

Herra de Lamaren isä, joka edellisenä vuonna oli kuollut, oli

sattumalta tuntenut juuri herra de Cultaux'n läheisen ystävän, jonka

tytär Jeannen äiti oli, ja tämän tuttavuuden ilmitulo synnytti

loppumattoman keskustelun solmituista avioliitoista, päivämääristä ja

sukulaissuhteista. Paronitar ponnisteli muistiaan, luetteli eri sukujen

nousevia ja laskevia polvia ja kulki eksymättä, erehtymättä läpi noiden

sukujen mutkikkaat sokkelot.

-- Sanokaahan, varakreivi, oletteko kuullut puhuttavan des Saunoy de

Varfleur'ista, jonka vanhin poika Gontean nai neiti de Coursilin,

erään Coursil-Courvillen, nuorin poika taas minun serkkuni neiti de la

Roche-Aubert'in, joka oli sukua Crisangen kanssa? Herra de Crisange,

nähkääs, oli isäni hyvä tuttava ja tunsi siis varmaan myöskin teidän

isänne.

-- Kyllä, rouva. Eikö hän ollut juuri se herra de Crisange, joka muutti

muille maille ja jonka poika teki vararikon?

-- Se sama. Hän kosi minun tätiäni, tämän miehen, kreivi d'Éretryn

kuoltua, mutta tätini antoi hänelle rukkaset sen tähden, että hän

nuuskasi. Tiedättekö, puheen tullen, kuinka Viloise'ien kävi? He

muuttivat Tourainesta 1813 paikoilla heitä kohdanneen onnettomuuden

tähden asettuakseen Auvergne'en, ja sen koommin en ole heistä mitään

kuullut.

-- Minä luulen, rouva, että vanha markiisi kuoli pudottuaan hevosen

selästä ja että hän jätti jälkeensä yhden tyttären, joka oli naimisissa

erään englantilaisen kanssa, ja toisen joka oli naimisissa erään

Bassollen kanssa, joka kuuluu olleen rikas liikemies ja hänet

vietelleen.

Näin ilmestyivät lapsuudessa kuullut ja vanhempien sukulaisten

keskusteluista muistiin jääneet nimet uudelleen esille. Ja näiden

perheenjäsenten naimiset muuttuivat heidän ajatuksissaan suuriksi,

tärkeiksi tapahtumiksi. He puhuivat ihmisistä, joita eivät olleet

koskaan nähneet, ikäänkuin olisivat heidät hyvin tunteneet, ja nämä

ihmiset omalla tahollaan puhuivat vuorostaan heistä samalla lailla; ja

he tunsivat kaukaakin toinen toisensa tuttaviksi, melkeinpä ystäviksi,

milt'ei sukulaisiksi pelkästään siitä, että kuuluivat samaan

yhteiskuntaluokkaan, samaan säätyyn, ja että yhtäläistä verta vuoti

heidän suonissaan.

Paroni, joka luonteeltaan oli kokolailla ujo ja jonka kasvatus ei

soveltunut lainkaan hänen säätynsä henkilöiden maailmankatsomukseen, ei

tuntenut lainkaan sen paikkakunnan perheitä. Sen tähden tiedusteli hän

niistä varakreiviltä.

Herra de Lamare vastasi:

-- Oi, näillä seuduin ei ole paljon aatelisia.

Ja sen hän sanoi semmoisella äänellä kuin jos olisi selittänyt, että

siellä oli hyvin vähän jäniksiä. Sitten antoi hän niistä tarkempia

tietoja. Kolme perhettä ainoastaan siellä asui jotensakin rajoitetulla

alalla: markiisi de Coutelier, joka oli jonkinlainen Normandie'n

aateliston päämies, sitten varakreivi ja varakreivitär de Briseville,

jotka olivat erinomaisen hienoa väkeä, mutta elivät hyvin erillään

muista, ja lopuksi kreivi de Fourville, omituinen umpimielinen pökkelö,

jonka sanottiin kiusaavan vaimoansa kuoliaaksi ja joka eleli

metsästäjänä hovissaan de la Vrillettessä, joka oli rakennettu keskelle

lammikkoa.

Muutamat nousukkaat, jotka tunkeutuivat heidän joukkoonsa, olivat

ostaneet siellä täällä tiluksia itselleen. Niitä ei varakreivi tuntenut

lainkaan.

Hän hyvästeli, ja viimeisen katseensa loi hän Jeanneen aivankuin olisi

erikoisemmin, sydämellisemmin ja hellemmin hyvästellyt häntä.

Paronittaren mielestä oli varakreivi viehättävä ja erittäin "_comme il

faut_". Isä sanoi siihen:

-- Kyllä, tosiaankin, hän on oikein hyvin kasvatettu nuori mies.

Hänet kutsuttiin päivälliselle seuraavalla viikolla, ja sitten kävi hän

säännöllisesti talossa.

Hän tuli useimmiten noin neljän aikaan jälkeen puolenpäivän, tapasi

äidin "kujanteessa" ja tarjosi hänelle käsivartensa "jaloittelemista"

varten. Kun Jeanne oli kotosalla talutti hän paronitarta toiselta

puolelta, ja kaikki kolme astuivat hiljakseen yhdessä kujannetta pitkin

päästä toiseen, edestakaisin, lakkaamatta. Varakreivi ei puhutellut

ollenkaan nuorta tyttöä, mutta hänen silmänsä, jotka olivat kuin mustaa

samettia, kohtasivat usein Jeannen silmät, jotka olivat kuin siniset

helo-piikivet.

Usein kävelivät he yhdessä paronin kanssa Yport'iin.

Eräänä iltana heidän ollessaan merenrannalla tuli ukko Lastique heidän

luokseen ja ottamatta hampaistaan piippua, jonka poissaolo olisi

hämmästyttänyt kenties enemmän kuin jos hän olisi ollut ilman nenää,

sanoi:

-- Tällä tuulella, herra paroni, sopisi huomenna mennä vaikka

Étretat'han asti ja palata sieltä samalla vaivalla.

Jeanne löi kätensä yhteen:

-- Niin, isä, etkö tahdo?

Paroni kääntyi herra Lamaren puoleen:

-- Tuletteko mukaan, varakreivi? Menemme sinne syömään aamiaista.

Ja samassa oli matka ratkaistu.

Päivän noustessa oli Jeanne jo jaloillaan. Hän sai odottaa isäänsä,

joka pukeutui hitaammin, ja sitten lähtivät he matkalle kasteen vielä

ollessa maassa, kulkien ensin ahon poikki ja sitten läpi metsän, joka

kaikui jo lintujen laulusta. Varakreivi ja ukko Lastique istuivat

siellä köysikelan päällä odottamassa.

Kaksi muuta merimiestä auttoi heitä lähtemään. Hartioillaan laitoja

painaen lykkäsivät he venettä kaikin voimin ja saivat sen vaivoin

liikkumaan eteenpäin kivilaituria myöten. Lastique pani silloin

rasvattuja teloja emäpuun alle, asettui paikalleen ja alkoi pitkään

venytetyllä äänellä laulaa: "Hiiiiop", jonka mukaan miesten yhteisesti

oli ponnistettava voimiaan.

Kun sitten olivat vierulle päässeet, sai vene yht'äkkiä vauhdin, soljui

pyöreitä mukulakiviä myöten alas, raapaisten niitä aivan kuin olisi

vaatetta reväisty, ja pysähtyi seisomaan veden vaahtoavaan laitaan.

Kaikki kävivät sitten istumaan teljoille, ja ne kaksi merimiestä, jotka

jäivät maihin, survasivat veneen vesille.

Heikko, tasainen tuuli, joka puhalsi mereltä päin, kareili sen pintaa.

Purje nostettiin ylös, se alkoi pullistua ja vene lähti tasaisesti

kulkemaan aaltojen hiljaa sitä keinuttaessa.

Ensin purjehdittiin ulommas rannasta. Kaukana silmänsiintämättömissä

painui taivaanranta alas ja yhtyi valtamereen. Maan puolella oikealla

loi korkea rantakallio juurelleen suuren varjon, ja päivänpaisteiset

nurmivierut muodostivat siihen paikoitellen lovia. Tuolta takaa,

Fécamp'in valkoisen rantalaiturin päästä, kohosi ruskeita hattaroita,

tuolla taas edessä omituisen näköinen, pyöristynyt ja päivänläpäisemä

kallio näytti äärettömän isolta norsulta, joka upotti kärsänsä

aaltoihin. Se oli Étretat'n pieni satama.

Jeanne, joka piteli kädellään veneenlaidasta ja jota aallokon kiikunta

huimasi, katsella tuijotti kaukaisuuteen, ja hänestä tuntui kuin vain

kolme seikkaa koko luomakunnassa olisi ollut todella kaunista: valo,

avaruus ja vesi.

Kukaan ei puhunut mitään. Ukko Lastique, joka piteli peräsintä ja

purjeköyttä, otti silloin tällöin kulauksen pullosta, joka hänellä oli

kätkettynä penkin alle, poltellen levähtämättä piippunysäänsä, joka ei

näyttänyt koskaan sammuvan. Hänen piipustaan lähti lakkaamatta ohut

sininen savujuova, samalla kertaa kuin aivan samanlainen tuli ulos

hänen suupielestään. Eikä kertaakaan kukaan nähnyt ukon uudelleen

sytyttävän tahi täyttävän tupakalla piipunpesäänsä, joka oli mustaa

mustempi. Toisinaan otti hän sen suustaan kouraansa ja ruiskahutti

samalta puolelta, josta savu oli lähtenyt, mereen pitkän, ruskean

sylkysuihkun.

Paroni, joka istui keulapuolella, piti silmällä purjetta toimittaen

kansimiehen tehtäviä. Jeanne ja varakreivi istuivat vierekkäin hiukan

hämillään kumpainenkin. Outo voima veti toisiinsa heidän katseensa,

jotka he loivat ylös samalla hetkellä, aivankuin yhteinen tunne olisi

sitä vaatinut, sillä heidän välillään liiteli jo tuo vieno ja

epämääräinen hellä tunne, joka niin helposti syntyy kahden nuoren

välille, kun poika ei ole ruma ja tyttö on kaunis. He tunsivat itsensä

onnellisiksi istuessaan vieretysten, kenties siksi, että he ajattelivat

toinen toisiaan.

Aurinko kohosi taivaanlaelle ikäänkuin katsellakseen korkeammalta sen

alla leviävää merta, joka kuin veikistellen samalla alkoi verhoutua

hienoon usvaan, auringon säteiden huntuun. Tämä sumu oli kuulakkaa,

matalalla liitelevää, kullanhohtoista, se ei peittänyt mitään, mutta

vaimensi vienosti etäisyyttä. Silloin päivänkehrä lennätti liekkejään

ja alkoi sulattaa hohtavaa sumupilveä, ja sen päästyä täyteen voimaansa

hälveni huntu ja haihtui pois, ja sileänä kuin peili kajasteli meri

päivän valossa.

Hurmaantuneena kuiskasi Jeanne:

- Kuinka kaunista!

Ja varakreivi vastasi:

-- Niin, se on kaunista!

Näin herätti tämän aamun heleä kirkkaus ikäänkuin vastakaiun heidän

sydämissään.

Yht'äkkiä tulivat näkyviin Étretat'n suuret kaaret, jotka kuin kaksi

kallion jalkaa astuvat mereen ja ovat niin korkeat, että alukset voivat

purjehtia niiden väliseen holviin; edellisen edessä kohosi vielä

valkoinen ja terävä kallion kärki.

Laskettiin maihin, ja sillä välin kuin paroni, joka ensimmäiseksi

hyppäsi veneestä, piteli sitä köydestä kiinni, otti varakreivi Jeannen

syliinsä ja nosti hänet kuivin jaloin maalle. Sitten kulkivat he

vieretysten kovaa kivikkorantaa myöten ylös heidän sydäntensä sykkiessä

tästä pikaisesta halailusta, ja yht'äkkiä kuulivat he ukko Lastiquen

sanovan paronille:

-- Minun mielestäni olisi tuo koko sievä pari yhtä kaikki.

Aamiainen, joka syötiin pienessä ravintolassa rannikolla, oli

ihastuttava. Meri oli turruttanut heidän kielensä ja ajatuksensa ja

tehnyt heidät vaiteliaiksi. Ruokapöydässä he kävivät puheliaiksi ja

lavertelivat kuin vapaiksi päässeet koululaiset.

Tavallisimmatkin asiat synnyttivät heissä ääretöntä iloa.

Pöytään käydessään kätki ukko Lastique hattuunsa vielä savuavan

piippunsa, mikä herätti naurua. Kärpänen, jota varmaan houkutteli ukon

punainen nenä, yritti useita kertoja istuutua siihen. Ja kun ukko oli

ajanut sen pois, ollen liian hidas saadakseen sen kiinni, lensi se

istumaan ikkunauutimelle, johon sen toiset toverit jo olivat tahroja

jättäneet, ja näkyi sieltä innokkaasti vaanivan äijän hehkuvaa nokkaa

eikä jättänyt sitä rauhaan, ennenkuin palasi siihen uudelleen.

Joka kerta kun kärpänen tuli takaisin, syntyi kova nauru, ja kun ukko

suutuksissaan kärpäsen kosketuksesta mutisi: "Sekös on hiton

itsepäinen!", niin Jeanne ja varakreivi melkein itkivät naurusta,

vääntelivät itseään ja olivat tukehtua painaessaan suuliinaa suulleen,

etteivät oikein huutaisi. Kun kahvi oli juotu, sanoi Jeanne:

-- Emmekö menisi hiukan kävelemään.

Varakreivi nousi paikaltaan, mutta paroni halusi mieluummin levähtää

päivänpaisteessa rannalla ja sanoi:

-- Menkää, lapsukaiset, tapaatte minut täältä tunnin kuluttua.

He kulkivat muutamain suoraan riviin rakennettujen mökkien ohitse, ja

sivuutettuaan pienen kartanon, joka muistutti suurenpuoleista moisiota,

saapuivat he soikeaan, puuttomaan laaksoon.

Merimatka oli kiikunnallaan raukaissut heitä ja järkyttänyt heidän

tavallisen tasapainonsa, suolainen meri-ilma oli heissä synnyttänyt

nälän, aamiainen oli sitten huumannut heidät ja iloisuus jännittänyt

heidän hermonsa. He tunsivat nyt olevansa vallattomia ja heidät valtasi

halu lähteä huimaa vauhtia juoksemaan. Jeannen korvissa humisi, ja

uudet, nopeasti, vaihtuvat tunnelmat sokaisivat hänet kokonaan.

Aurinko paahtoi heidän päällänsä. Molemmin puolin tietä kasvoi kypsä

vilja, tähkäpäät kuumuudesta painuksissa. Heinäsirkat, joita oli

vehnän, rukiin ja ruohon korret täpöisen täynnä, sirkuttelivat

kimakalla, korvia huumaavalla äänellään minkä jaksoivat.

Mitään muuta ääntä ei kuulunut hehkuvan taivaan alla, jonka sini

kajasteli kellahtavalta ikäänkuin se olisi ollut yht'äkkiä

muuttumaisillaan punaiseksi kuin metalli, jota tulessa kuumennetaan.

Huomattuaan etäämpänä oikealla pienen metsän poikkesivat he sinne.

Kahden rinteen väliä kulki siellä kapea kujanne suurien puitten

suojassa, jonka lehvien läpi ei päivä päässyt paistamaan. Homeiselta

tuntuva viileys tuulahti sieltä heitä vastaan, semmoinen kostea ilma,

joka värisyttää ihoa ja tunkee syvälle keuhkoihin. Ruoho ei siellä

kasvanut ilman valoa ja raitista ilmaa, sammal vain peitti maankamaran.

He astuivat sinne. Jeanne sanoi:

-- Tuonnehan voimme hiukan istahtaa.

Siellä oli kaksi vanhaa, lahonnutta puuta ja niitten lomitse pääsi

sille kohtaa päivän valo tulvimaan, niin että maa oli lämmin ja ruohoa

hiukan kasvanut, ja sen seassa kasvoi pieniä valkoisia kukkia, niin

hentoja kuin sumu. Perhosia, muurahaisia, äärettömän suuria hyttysiä,

jotka olivat aivan kuin luurankoja, tuhansia lentäviä hyönteisiä,

leppäterttuja, punaisia ja täplikkäitä, ja muita kaikenvärisiä

sarvipäisiä kovakuoriaisia kuhisemalla kuhisi tässä valaistussa ja

lämpimässä kaivossa, joka oli syntynyt tuohon mädänneitten lehvien

kylmään rotkoon.

He istuutuivat sinne niin, että heidän päänsä olivat varjossa ja

jalkansa päivänpaisteessa. He katselivat tuota vireätä elämää, jonka

auringonsäde synnyttää, ja ihastuneena huudahti Jeanne:

-- Kuinka täällä on hyvä olla! Kuinka ihanaa onkaan maalla! On hetkiä,

jolloin tahtoisin olla kärpänen tahi perhonen kätkeytyäkseni kukkasiin.

He puhelivat itsestään, tavoistaan, mielihaluistaan tuolla hiljaisella,

hellällä äänellä, jolla ihminen kertoo sydämensä salaisuuksia.

Varakreivi sanoi jo kyllästyneensä seuraelämään ja väsyneensä sen

turhanpäiväisyyteen, se kun oli aina yhtä ja samaa. Ei koskaan siinä

tavannut mitään todellista, mitään vilpitöntä.

Seuraelämä! Sitä olisi Jeanne puolestaan tahtonut oppia tuntemaan,

mutta hän oli edeltäkäsin vakuutettu siitä, ettei se kuitenkaan ollut

maaelämän veroista.

Ja kuta enemmän heidän sydämensä lähenivät toisiaan, sitä enemmän

nimittivät he toisiaan juhlallisesti "herraksi ja neidiksi", ja sitä

enemmän hymyilivät ja yhtyivät heidän katseensa. Ja heistä tuntui, että

heissä heräsi uudenlaatuinen hyvyys, laajempi hellyyden tunne,

mielenkiinto tuhansiin esineihin, joista eivät koskaan ennen olleet

välittäneet vähääkään.

He palasivat takaisin. Mutta sillä välin oli paroni mennyt jalkaisin

Chambre-aux-Demoiselles'iin saakka, joka oli eräs rotko ylhäällä

kallion huipulla. Ja he odottivat hänen paluutaan ravintolassa.

Paroni tuli takaisin vasta viiden aikaan iltasella tehtyään pitkän

kävelymatkan rannikkoa pitkin.

Sitten noustiin jälleen veneeseen. Tuuli oli myötäinen, mutta heikko,

ja vene kulki verkalleen. Tuulenhenki kävi vitkain ja lämpimin

puhalluksin ja pullisti hetkiseksi vain purjeita, jotka velttoina

roikkuivat mastojen varassa. Sinertävä meri näytti kuolleelta ja

kuumuutensa tyhjentänyt aurinko läheni hiljalleen kiertomatkansa

loppua.

Meri-ilma turrutti jälleen mielet ja pani kaikki vaikenemaan.

Vihdoin sanoi Jeanne:

-- Minun tekisi kovin mieli matkustaa.

Varakreivi jatkoi:

-- Niin, mutta on ikävä matkustaa yksin. Täytyy olla ainakin toinen

mukana voidakseen keskustella saamistaan vaikutelmista.

Jeanne mietti:

-- Se on totta, mutta minä kävelen kuitenkin mielelläni yksin. On niin

ihanaa haaveksia aivan yksinään.

Varakreivi katsoi häneen pitkään:

-- Voi sitä haaveksia kahdenkin.

Jeanne loi silmänsä maahan. Oliko tuo jonkinlainen vihjaus? Kenties.

Hän katseli taivaanrantaa aivankuin nähdäkseen kauemmas. Sitten hän

sanoi verkkaisella äänellä:

-- Tahtoisin käydä Italiassa ... ja Kreikassa, voi niin, Kreikassa ...

ja Korsikassa. Siellä on varmaan kovin jylhää ja kaunista!

Varakreivi suosi enemmän Sveitsiä alppimajoineen ja järvineen.

Jeanne sanoi:

-- Ei, minua miellyttävät enemmän aivan uudet maat, niinkuin Korsika

tahi hyvin vanhat ja muistorikkaat maat, niinkuin Kreikka. Mahtaa olla

ihanaa nähdä jälkiä niistä kansoista, joista lapsina olemme lukeneet

historiassa, nähdä paikat, joissa on suuria tapahtumia ollut.

Varakreivi, joka oli vähemmän kiihkomielinen, lausui:

-- Minua houkuttelee Englanti kovin. Se on maa, jossa voi oppia paljon.

Näin he kävivät läpi koko maailman keskustellen jokaisen maan

viehättäväisyyksistä, maapallon navoista aina päiväntasaajaan saakka,

innostuneesti puhuen kuvittelemistaan seuduista ja muutamien kansojen,

niinkuin kiinalaisten ja lappalaisten, uskomattomista elintavoista,

mutta tulivat lopulta sittenkin siihen päätökseen, että maailman ihanin

maa on Ranska, jossa ilman-ala on lauhkea, kesät viileät, talvet

lauhat, maaperä rikas, metsät vihannat, suuret virrat tyynet ja jossa

kukoistavat kuvaamataiteet semmoisina, ettei moista ole nähty missään

Ateenan suurten vuosisatojen ajoilta asti.

Sitten he vaikenivat.

Aurinko oli jo matalalla ja näytti veripunaiselta. Leveä valojuova,

silmiä huikaiseva tie kulki vedenpintaa pitkin valtameren ääriltä

veneen vanaveteen asti.

Tuulen viimeiset henkäykset laimenivat, kareet katosivat veden pinnalta

ja purje punotti liikkumattomana. Rajaton tyven tuntui hyydyttäneen

avaruuden, luoneen hiljaisuuden tähän luonnonaineiden kohtaukseen,

sillä välin kun meri, tuo ääretön morsian, levittäen taivaan alla

hohtoaan ja kostean povensa, odotti tulisulhoaan syliinsä. Ja se

riennätti vaipumistaan sinne, hehkuen syleilemisen halusta, saavutti

sen vihdoin, ja vähitellen meri nieli sen.

Silloin tuulahti taivaanrannalta viileä ilmanhenki, ja väristys

röyhelsi meren liikkuvan poven, aivan kuin sen nielemä taivaankappale

olisi päästänyt ilmoille helpoituksen huokauksen.

Hämärä oli lyhyt, yö levisi tähtien täyttäessä taivaan kannen. Ukko

Lastique tarttui airoihin ja meri näytti tulikiveä säihkyvän. Jeanne ja

varakreivi katselivat rinnan tuota välkkyvää valoa, jonka vene jätti

jälkeensä. He tuskin ajattelivatkaan enää, tuijottivat vain

epämääräisesti eteensä, hengittäen illan ilmaa suloisen

mielihyväntunteen valtaamina. Ja nojatessaan toista kättään penkkiin

Jeanne tunsi naapurinsa sormen kuin sattumalta painuvan sen päälle,

mutta hän ei hievahtanutkaan, ollen yhtä hämmästynyt kuin onnellinen

tästä kevyestä kosketuksesta.

Tultuaan iltasella kotiinsa huoneeseensa valtasi hänet semmoinen

omituinen mielenliikutus ja herpautuminen, että hänen teki mieli ruveta

itkemään. Hän katseli pöytäkelloaan ja hänestä tuntui, että sen pieni

muurahainen oli kuin sykkivä sydän, että se oli oleva koko hänen

elämänsä todistaja, oli seuraava hänen ilojaan ja surujaan vilkkaalla,

säännöllisellä tikutuksellaan, ja hän pysäytti tuon kultaisen

hyönteisen painaakseen suudelman sen siiville. Hän oli valmis

suutelemaan ketä tahansa. Hän muisti kätkeneensä laatikon pohjalle

vanhan nuken, haki sen esille ja ihastui sen jälleen nähdessään, aivan

kuin olisi tavannut jonkun rakkaan ystävättären; ja puristaen leluaan

rintaansa vasten hän tuhlasi tulisia suudelmia sen maalatuille poskille

ja käherretylle tukalle.

Pidellessään sitä sylissään vaipui hän mietteisiinsä.

Oliko tämä mies nyt oleva hänen puolisonsa, se, jonka tuhannet salaiset

äänet olivat hänelle ennustaneet ja jonka Kaitselmus, ylevä ja suopea,

oli hänen tiellensä tuonut? Sekö oli häntä varten luotu olento, jolle

hän oli elämänsä antava? Hekö olivat ne edeltäpäin toisilleen määrätyt,

joiden tunteiden tuli yhtyä, liittyä toisiinsa, eroittamatta sekaantua

toisiinsa ja siittää rakkauden?

Hänellä ei ollut vielä koskaan ollut tämmöistä koko olemuksensa rajua

innostusta, hurjaa hurmiota ja valtavaa tunteiden nousua, jonka hän

luuli rakkaudeksi. Hänestä tuntui kuitenkin, että hän alkoi rakastaa,

sillä toisinaan oli hän aivan kuin herpaantunut tuota miestä

ajatellessaan, ja häntä hän ajatteli lakkaamatta. Hänen läsnäolonsa sai

hänen sydämensä liikkeelle niin, että hän punastui ja kalpeni

kohdatessaan hänen katseensa, ja värisi kuullessaan hänen äänensä.

Hän nukkui hyvin vähän sinä yönä.

Ja päivä päivältä hänet valtasi valtaamistaan tuo levoton halu saada

rakastaa. Hän tiedusteli sitä itseltään lakkaamatta, tiedusteli sitä

myöskin voikukilta, pilviltä ja rahoilta, joita heitteli ilmaan.

Niinpä sitten eräänä iltana hänen isänsä sanoi hänelle:

-- Somista itsesi huomenn'aamuna!

-- Miksi niin, isä? -- kysyi hän.

-- Se on salaisuus, -- vastasi isä.

Ja kun Jeanne seuraavana aamuna tuli alas virkeänä vaaleaan pukuunsa

puettuna, näki hän salin pöydän täynnä makeislaatikoita ja eräällä

tuolilla äärettömän ison kukkavihkon.

Pihalle ilmestyivät vaunut, joissa oli kilpi: "Lerat, kondiittori

Fécamp'issa. Valmistetaan hääaterioita". Ja kokkipojan avustamana veti

Ludivine vaunun perällä olevasta ovesta esille joukon isoja, latteita

koreja, jotka levittivät hyvänhajuista tuoksua.

Sitten saapui varakreivi de Lamare. Hänen housunsa olivat siloisiksi

silitetyt ja pingoitetut sirojen kiiltonahkakenkien alle, jotka

verhosivat hänen pientä jalkaansa. Hänen pitkän, mustan, vyötäisistä

kavennetun takkinsa rinnuksesta näkyi koristeilla reunustettu kauluri,

ja hieno, moneen kertaan ympäri kaulan kierretty kaulaliina pakoitti

hänen pitämään pystyssä kaunista, tummaa päätänsä, josta loisti ylevä

arvokkuus. Hänen ulkomuotonsa oli toisenlainen kuin tavallisesti. Siinä

oli tuota erikoista sävyä, jonka juhlapuku äkkiä antaa tutuimmillekin

kasvoille. Hämmästyneenä katseli Jeanne häntä aivankuin olisi nähnyt

hänet ensimmäistä kertaa, ja varakreivi näytti hänestä valtavan

hienolta herralta, ylimykseltä kiireestä kantapäähän saakka.

Hän kumarsi ja kysyi hymyillen:

-- No kummi-kumppani, oletteko valmis?

Jeanne mutisi vastaukseksi:

-- Mitä nyt? Mitä on tekeillä?

-- Sen saat kohta tietää, sanoi paroni.

Avovaunut ajoivat esille ja rouva Adélaïde tuli alas huoneestaan

juhlapukuisena Rosalien taluttamana, joka ällistyi niin herra de

Lamare'n hienon olemuksen nähtyään, että äiti oikein kuiskasi:

-- Kuulkaas, varakreivi, luulenpa, että sisäkkömme on teihin oikein

ihastunut.

Varakreivi punastui korviaan myöten, mutta ei ollut sitä kuulevinaan,

ja siepaten ison kukkavihkon hän ojensi sen Jeannelle. Tämä otti sen

vastaan vieläkin enemmän hämillään. Ja kaikki neljä nousivat vaunuihin,

jolloin Ludivine, joka toi paronittarelle vahvikkeeksi kupin kylmää

lihalientä, lausui:

-- Todenperään, rouva, nämä on ihan kuin häät.

Vaunuista astuttiin ulos lähellä Yport'ia, ja sitä mukaa kuin

kuljettiin kylän läpi, ilmestyivät merimiehet uusissa tamineissa

asuntojensa eteen, nostivat lakkiaan, kättelivät paronia ja seurasivat

heidän perässään kuin jotakin juhlakulkuetta ainakin.

Varakreivi oli tarjonnut käsivartensa Jeannelle ja astui hänen kanssaan

muitten edellä.

Kirkon kohdalle tultua pysähdyttiin ja suuri hopearisti tuli esille

kuoripojan pystyssä pitelemänä, hänen käydessään toisen, punaisiin ja

valkoisiin puetun pojan edellä, joka kantoi vihkivesiastiaa, mihin

kasteltiin pirskoitinta.

Sitten seurasi kolme vanhaa laulajaa, joista yksi oli ontuva, sitten

pasuunanpuhaltaja ja vihdoin pappi, joka pönäkkänä pullisteli ristillä

koristeltua kultaista messukaapuaan. Hän tervehti hymyillen ja päätään

nyökäyttäen, ja seurasi silmät puoleksi suljettuina, huulillaan

rukousta sopotellen, myssy painettuna syvälle nenään saakka,

esikuntaansa, suunnaten matkansa meren rannalle.

Siellä odotteli kansanjoukko uuden purjeveneen vieressä, joka oli

köynnöksillä koristeltu. Masto, purjeet ja köydet olivat somistetut

pitkillä, liehuvilla nauhoilla, ja veneen nimi, _Jeanne_, oli maalattu

kultakirjaimilla sen perään.

Ukko Lastique, joka oli tämän, paronin rahoilla rakennetun veneen

omistaja, astui saattueen eteen, ja yhdellä haavaa paljastivat kaikki

miehet päänsä samalla kun jono jumalisia naisia, jotka olivat verhotut

väljiin, heidän hartioiltaan suurin laskoksin riippuviin mustiin

viittoihin, polvistui piiriin ristin ympärille.

Pappi asettui molempien kuoripoikien väliin veneen toiseen pääpuoleen,

toiseen taas ne kolme laulajaa, jotka tahraisissa valkoisissa

puvuissaan seisoen, leuat sängellä, tuijottaen virsikirjaansa,

juhlallisesti kajahuttivat minkä kurkusta pääsi veisuaan kirkkaaseen

aamu-ilmaan.

Joka kerta, kun he vetivät henkeään, jatkoi pasuunanpuhaltaja yksin

mylvimistään, ja hänen pienet harmaat silmänsä katosivat kokonaan hänen

pullistuneitten poskiensa peittoon. Jopa hänen otsanahkansakin ja

kaulansa näyttivät lihasta irtaantuvan, siihen määrin turposi hän

puhaltaessaan soittokonettaan.

Liikkumattomana, kuulakkaana näytti meri ottavan osaa näihin veneen

ristiäisiin, tuskin kuuluvasti loiskahtaen rantahiekkaan ja hivellen

sitä sormenkorkuisilla vähäisillä läikähdyksillä. Ja suuret valkoiset

lokit liitelivät, siivet levällään, kaarrellen taivaan siinnossa,

edeten ja palaten jälleen, yli tuon polvistuneen kansanjoukon,

aivankuin katsoakseen, mitä siellä alhaalla oli tekeillä.

Vihdoin päättyi laulu kovaääniseen ameneen, jota venytettiin viiden

minuutin ajan, ja puurosuisella äänellä popotti pappi muutamia

latinalaisia sanoja, joista ei voinut erottaa muuta kuin heleät

lopputavut. Sitten kiersi hän ympäri veneen pirskoittaen sitä pyhällä

vedellä ja alkoi lopuksi sopottaa: "Rukoilkaamme!", asettuen nyt veneen

laidan ääreen isä- ja äiti-kummin eteen, jotka seisoivat hievahtamatta

käsi kädessä.

Nuori mies osasi edelleen pitää kauniit kasvonsa arvokkaan vakavina,

mutta neitonen, jota mielenliikutus äkkiä kuristi kurkusta, menetti

voimansa ja alkoi väristä niin, että hampaat löivät loukkua suussa. Se,

josta hän jo jonkun ajan oli unelmoinut, oli nyt yht'äkkiä mielikuvasta

muuttumaisillaan tositapahtumaksi. Oli puhuttu häistä, siinä oli jo

läsnä pappikin siunaamassa ja kuoro lauloi juhlapuvussa rukouksia.

Eiköpä juuri häntä nyt vihittykin?

Eikö hänen sormissaan värähdelleet hermot ja eikö hänen sydämensä

hurmaus suonia myöten siirtynyt hänen naapurinsa sydämeen? Käsittiköhän

tämä, arvasikohan hän, olikohan hänetkin samalla lailla vallannut

lemmenhuume? Tai tiesiköhän hän ehkä kokemuksesta, ettei yksikään

nainen voinut häntä vastustaa? Ja Jeanne huomasi yhtäkkiä, että tuo

mies puristi hänen kättään, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja kovemmin.

Ja kasvojen värähtämättä, kenenkään havaitsematta, sanoi mies, niin,

varmasti sanoi hän aivan selvään:

-- Oi, Jeanne, jos tahdotte, niin ovat nämä meidän kihlajaisemme?

Jeanne kumarsi hitaasti alas päätään, mikä saattoi olla myöntymisen

merkki. Ja pappi, joka vielä pirskoitti vihkivettä, sirotti muutaman

pisaran heidänkin sormilleen.

Toimitus oli lopussa. Vaimoväki nousi seisoalleen. Palaus tapahtui

epäjärjestyksessä. Poikien kantama risti oli nyt menettänyt arvonsa. Se

riensi nopeasti pois horjuen oikealle ja vasemmalle tahi kallistuen

eteenpäin niin, että oli kaatua nenälleen. Pappi, joka oli lopettanut

rukoilemisen, laukkasi perässä. Laulajat ja pasuunanpuhaltaja olivat

livistäneet tiehensä oikotietä saadakseen pikemmin puvun yltään ja

merimiehet kiirehtivät ryhmittäin pois. Sama ajatus, joka tuntui heidän

päässään ruuanhajulta, riennätti heidän askeleitaan, sai syljen

vuotamaan heidän suustansa ja tunkeutui vatsanpohjaan asti, jonka se

pani voimakkaasti kurisemaan.

Heille oli valmistettu Peuples'issa hyvä aamiainen.

Iso pöytä oli kannettu pihalle omenapuitten juurelle. Kuusikymmentä

henkeä kävi sen ääreen istumaan. Siinä oli merimiehiä ja talonpoikia.

Molemmin puolin paronitarta, joka asettui keskelle, istuivat molemmat

papit, Yport'in ja Peuples'in. Vastapäätä istui paroni, jonka vieressä

olivat kunnallislautakunnan esimies ja hänen vaimonsa. Tämä oli jo

iäkäs maalaisnainen, joka nyökäytteli päätään tervehdykseksi joka

puolelle. Hänellä oli hyvin kapeat kasvot, jotka olivat ahdetut isoon

normandilaiseen myssyyn ja näyttivät oikealta valkoiselta kananpäältä

pyöreine, aina hämmästyneine silmineen. Ja hän söikin nopeasti, pienin

paloin, aivan kuin olisi nokkinut nenällään ruokaa lautaselta.

Jeanne, joka istui isäkummin vieressä, harhaili onnenmailla. Hän ei

nähnyt, ei tietänyt enää mitään, oli vaiti vain, pää ilosta aivan

sekaisin.

Hän kysyi vieruskumppaniltaan:

-- Mikä onkaan ristimänimenne!

-- Julien, vastasi toinen. -- Ettekö sitä tietänyt?

Jeanne ei siihen sanonut mitään, ajatteli vain:

-- Kuinka usein tulenkaan lausumaan sen nimen!

Kun ateria oli syöty, jätettiin väki pihaan ja siirryttiin toiselle

puolen kartanorakennusta. Paronitar kävi paroniin nojaten

"jaloittelemaan", ja heitä seurasivat molemmat papit. Jeanne ja Julien

kävelivät metsikköön asti ja astuivat sen ruohoa kasvaville poluille.

Yht'äkkiä tarttui Julien Jeannen käteen ja kysyi:

-- Sanokaa, tahdotteko tulla vaimokseni?

Jeanne kumarsi jälleen alas päänsä. Ja kun Julien sopersi:

-- Vastatkaa, minä rukoilen!

Niin loi Jeanne hiljaa silmänsä häneen. Ja hän luki vastauksen tytön

katseesta.