II.

Jeannelle koitti nyt hurmaava, vapaa elämä. Hän lueskeli, haaveili ja

kuljeskeli yksinään ympäristössä. Hän harhaili hitain askelin pitkin

teitä unelmiinsa vaipuneena tahi juoksenteli keikkuen luikertelevissa

laaksoloissa, joiden rinteiden molempia harjanteita orjanruusut

kattoivat kuin kultapäähine ikään. Niiden väkevä ja suloinen tuoksu,

joka vielä oli kuumuudesta kiihtynyt, huumasi häntä kuin hehkuva viini,

ja rantaan vierivien laineiden etäinen loiske tuuditti hänen mieltänsä

kuin maininki.

Toisinaan hän raukeuden painostamana heittäysi loikomaan tiheälle

nurmikolle mäen rinteelle; toisinaan taas, kun hän yht'äkkiä, laakson

käänteessä, lehväin lomitse sattui näkemään palasen meren sineä

säteilevän auringon paisteessa ja purjeen siellä kiitävän taivaan

rannalla, yllätti hänet hurja riemu, kuin aavistuksena hänen päällään

liitelevän, salaperäisen onnen lähestymisestä.

Rakkaus yksinäisyyteen valtasi hänet tämän suloisen seudun raittiissa

ilmassa ja laajojen taivaan lakeuksien tyynnyttävässä rauhassa, ja

kauan istui hän aina mäkien harjanteilla, missä arat jäniksen pojat

kuppelehtivat melkein hänen jalkojensa juuressa.

Usein ryhtyi hän juoksemaan rantakallioiden äyräällä, jossa kevyt

merituuli häntä ympäröi, väristen aivan ihastuksesta, kun ei väsymys

häntä siinä vaivannut enemmän kuin kalaa uidessaan tahi pääskystä

lennossaan.

Kaikkialle kylvi hän muistoja niinkuin siemeniä maahan, niitä muistoja,

jotka kestävät kuolemaan asti. Hänestä tuntui, että hän jätti näiden

laaksojen jok'ikiseen rakoon jotakin omasta sydämestään.

Hän alkoi innokkaasti ottaa merikylpyjä. Hän ui silmänkantamattomiin

ulos rannasta, sillä hän oli voimakas, rohkea, vaaraa pelkäämätön.

Hänen oli suloista olla raikkaissa, kirkkaissa, sinisissä aalloissa,

jotka häntä kantoivat ja keinuttelivat. Päästyään loitommalle rannasta

hän kääntyi selälleen ja loikoi käsivarret ristissä yli rinnan, katse

suunnattuna taivaan syvään siintoon, jonka väliin nopsasti halkasi

pääskysen lento tahi jossa leijaili jonkun merilinnun valkea haahmo.

Siellä ei kuullut enää muuta ääntä kuin aaltojen etäistä loisketta

rantakiviin ja omituista kaikua maalta päin, joka mainingin mukana

liiteli epämääräisenä, miltei huomaamattomana. Ja sitten hän

kohottautui taas ja kirkui ilosta hurjana räiskyttäen vettä molemmin

käsin.

Toisinaan, kun hän seikkailuissaan uskalsi edetä liian kauas, tuli vene

häntä sieltä noutamaan.

Hän palasi kotia kalpeana, nälkäisenä, mutta virkeänä, hilpeänä,

huulillaan hymy ja silmät onnea täynnä.

Paroni puolestaan suunnitteli suuria viljelystuumia. Hän tahtoi tehdä

kokeita, järjestää uusia yrityksiä ja ottaa käytäntöön uusia koneita,

tuottaa ulkolaisia karjalajeja. Ja osan päivistään käytti hän sitä

varten keskusteluihin talonpoikain kanssa, jotka epäillen näiden

hankkeiden onnistumista puistelivat hänelle päätään.

Usein läksi hän ulos merelle Yport'in merimiesten seurassa. Katseltuaan

seudun kaikki rotkot, lähteet ja vuorten huiput hän halusi mennä kalaan

tavallisena kalastajana.

Tuulisina päivinä, jolloin puhuri pullisti purjeet ja kiidätti aallon

harjoilla veneen kaarevaa kupua ja jolloin makrillit sen molemmin

puolin aina meren pohjaan saakka uiskentelivat suurina parvina, piteli

hän jännityksestä vapisevin käsin lankaa, jonka tunsi nykähtelevän niin

pian kuin uistimeen oli tarttunut kala, joka siitä pyrki irtautumaan.

Kuutamolla kävi hän usein kokemassa verkkojaan, jotka edellisenä

päivänä oli laskenut ulos. Häntä viehätti kuunnella maston narinaa ja

antaa yön raikkaan, viheltelevän vihurin puhaltaa keuhkoihinsa. Ja

kauan risteiltyään löytääkseen poijut, pitämällä merkkinä jonkun

kallion kärkeä, tornin huippua tahi Fécamp'in majakkaa, hän nautti

pysähtymällä paikoilleen, kun nouseva päivä lennätti ensimmäiset

säleensä ja valaisi venheessä hänen pyydystämäinsä kalojen limaisia

rasvaisia vatsoja.

Jokaisen aterian aikana kertoili hän ihastuneena matkoistaan. Ja äiti

puolestaan ilmoitti hänelle aina, kuinka monta kertaa oli kulkenut

suurta poppelikujannetta, sitä, joka oli oikealla kädellä Couillard'in

moision puolella, toisessa kun ei ollut tarpeeksi aurinkoa.

Koska äitiä oli kehoitettu "jaloittelemaan", niin oli hän innostunut

kävelyyn, ja niin pian kuin yön viileys vain oli haihtunut, meni hän

ulos, nojautuen Rosalien käsivarteen, kääriytyneenä kappaan ja kahteen

huiviin, päässä musta myssy, jonka ympärille vielä oli kierretty

kudottu liina.

Näin teki hän lakkaamatta kävelymatkoja suoraan edestakaisin kartanon

nurkan ja metsikön ensimmäisen puun väliä, laahustaen vasenta

jalkaansa, joka oli hieman raskas ja joka oli uurtanut pitkin tietä,

toisen tullen, toisen mennen, kaksi pölyistä vakoa, joista ruoho oli

kuihtunut. Tämän ratansa kumpaankin päähän oli hän antanut laittaa

penkin, ja joka viiden minuutin kuluttua pysähtyi hän, sanoen

kärsivälliselle palvelijattarelleen, joka häntä talutti:

"Levähtäkäämme, kultaseni, minä olen hiukan väsynyt."

Ja joka ainoan kerran jätti hän jommalle kummalle penkille milloin

pääliinansa, milloin huivin, sitten toisen, sitten myssynsä, sitten

kappansa, ja tästä kaikesta kerääntyi kujanteen molempiin päihin kaksi

suurta vaatekääryä, jotka Rosalie kantoi kotiin toisella vapaalla

käsivarrellaan, kun he menivät sisään aamiaiselle. Ja jälkeen

puolenpäivän teki paronitar taas samoin, kävellen hiukan hitaammin,

levähtäen pitemmän ajan, jopa nukahtaenkin silloin tällöin tunniksi

lepotuoliin, joka hänelle tuotiin ulos. Tätä hän nimitti

"voimisteluksi" samalla tavoin kuin hän puhui sydämensä

"liikakasvannaisesta".

Eräs lääkäri, jonka neuvoa oli kymmenen vuotta sitä ennen kysytty sen

johdosta, että rouvaa vaivasi hengenahdistus, oli puhunut

"liikakasvannaisesta". Siitä asti oli tuo sana, jonka merkitystä hän ei

ollenkaan käsittänyt, takertunut hänen päähänsä. Alituisesti antoi hän

paronin, Jeannen ja Rosalien tunnustella sydäntään, jonka sykkimistä ei

kukaan enää tuntenut, sillä niin syvälle oli se jo hautautunut hänen

lihavuuttaan paisuneen povensa peittoon, mutta tarmokkaasti vastusti

hän uuden lääkärin tarkastusta peläten, että hänessä löydettäisiin

vielä toisia tauteja. Ja hän puheli tästä "liikakasvannaisestaan" joka

tilaisuudessa ja niin usein, että tuntui kuin tämä tauti olisi ollut

vain hänen erikoistautinsa, kuulunut vain hänelle yksityisesti siihen

määrin, ettei muilla ollut sentapaiseen enää mitään oikeuttakaan.

Paroni sanoi "vaimoni liikakasvannainen" ja Jeanne -- "äitini

liikakasvannainen" aivan kuin olisivat puhuneet leningistä, hatusta

tahi sateensuojasta.

Hän oli muuten ollut sangen kaunis nuoruudessaan ja solakampi kuin

liljan varsi. Tanssittuaan kaikkien keisari-ajan sotilaspukuisten

miesten käsivarren varassa oli hän lukenut _Corinne'n_, joka oli

nostanut kyyneleitä hänen silmiinsä, ja siitä saakka kantoi hän

ikäänkuin tuon romaanin leimaa.

Sitä mukaa kuin hänen vyötäisensä laajenivat sai myöskin hänen sielunsa

runollista lentoa, ja kun lihavuus oli kahlehtinut hänet tuoliin,

kiertelivät hänen ajatuksensa lemmenseikkailujen maailmoita, joiden

sankaritar hän uskotteli olevansa. Niiden joukossa oli muutamia

etuoikeutettuja, jotka olivat hänen unelmiensa erikoisina esineinä

aivan kuin alituisesti uudistettu laulelma, jota käymään kierretty

soittokone soittaa. Kaikki hentomieliset romaanit, joissa puhutaan

vangituista naisista ja pääskysistä, saivat erehtymättä hänen silmänsä

kostumaan. Jopa miellyttivät häntä muutamat Béranger'n rivot laulutkin

niiden kaipuuta sisältävän sävyn tähden.

Tuntikausia saattoi hän istua hievahtamatta paikaltaan unelmiinsa

vajonneena. Ja tämä hänen asuntonsa Peuples'issa miellytti häntä

äärettömästi senvuoksi, että se loi kehyksen hänen sydämensä

tarinoille, muistuttaen hänelle ympäröivine metsineen, aavoine

lakeuksineen ja läheisine merineen Walter Scottin romaaneista, joita

hän muutamina kuukausina jo oli lueskellut.

Sadepäivinä hän sulkeutui huoneeseensa katsellakseen, niinkuin hänen

oli tapansa sanoa, "pyhäinjäännöksiään". Ne olivat kaikki hänen vanhoja

kirjeitänsä, hänen isänsä ja äitinsä kirjeitä sekä paronin kirjeitä

siltä ajalta, kun hän oli kihloissa, ynnä vielä muita.

Ne olivat kaikki suljetut mahonkiseen kirjoituspöytään, jonka nurkkia

koristi vaskiset sfinksit. Ja erikoisella äänellä hän aina lausui:

"Rosalie, kultaseni, tuo minulle _muistojeni_ laatikko!"

Sisäkkö aukaisi pöydän, otti esille laatikon ja pani sen tuolille

rouvansa viereen, joka ryhtyi kirjeitään lukemaan hitaasti, yksitellen,

vuodattaen niiden päälle silloin tällöin jonkun kyyneleen.

Toisinaan toimi Jeanne Rosalien sijassa ja talutteli äitiään, joka

kertoili hänelle lapsuutensa muistoja. Nuori tyttö tapasi näistä

entisajan kertomuksista itsensä ja ihmetteli heidän ajatustensa

yhtäläisyyttä, halujensa heimolaisuutta, sillä jokainen sydän

kuvittelee yksin, ennen kaikkia muita, sykähdelleensä sillä lailla sitä

tunteiden tulvaa, joka on saanut sykkimään ensimmäisten ihmisolentojen

sydämet ja on saava väräjämään vielä viimeistenkin miesten,

viimeistenkin naisten sydämet.

Heidän askeleensa noudattivat kertomuksen hidasta kulkua, jonka

toisinaan ahdistus muutamaksi silmänräpäykseksi keskeytti. Ja silloin

riensi Jeannen ajatus, kiitäen kerrottujen tapahtumain edelle, kohti

riemurikasta tulevaisuutta ja hekkumoi ihanissa toiveissa.

Kerran jälkeen puolenpäivän, heidän levätessään kujanteen perällä

olevalla penkillä, huomasivat he yhtäkkiä kujanteen toisesta päästä

lihavan papin astuvan heitä kohti.

Pappi tervehti etäältä, hymyili, tervehti uudelleen ja huudahti:

-- Rouva paronitar, kuinkas nyt voidaan?

Se oli paikkakunnan pappi.

Äiti, joka oli syntynyt suurten filosoofien vuosisadalla ja oli

saanut kasvatuksen vähäuskoiselta isältä vallankumouksen vuosina, ei

käynyt koskaan kirkossa, vaikka hän rakastikin pappeja naisen

uskonnollisuuteen kallistuvalla vaistolla.

Hän oli kokonaan unhottanut pappinsa, kirkkoherra Picot'n, ja punastui

nyt hänet nähdessään. Hän pyysi anteeksi, ettei ollut ensin käynyt

vierailulla kirkkoherran luona. Mutta hyväluontoinen pappi ei tuntenut

olevansa lainkaan loukattu. Hän katsahti Jeanneen, sanoi hänelle

kohteliaan sanan hänen terveen ulkomuotonsa johdosta, istuutui, laski

hattunsa polvilleen ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli hyvin paksu,

hyvin punainen, ja hiki valui hänestä virtanaan. Tuon tuostakin veti

hän taskustaan esille äärettömän suuren, ruudukkaan, hiestä läpimärän

nenäliinansa, jolla kuivasi kasvojaan ja kaulaansa, mutta tuskin oli

tuo kostea liina jälleen joutunut hänen syvään taskuunsa, kun uudet

hikihelmet kihosivat hänen ihostaan ja tippuen hänen suuren vatsansa

pullistamalle takilleen jättivät siihen tarttuneeseen pölyyn pieniä

pyöreitä täpliä.

Hän oli oikea maalaispappi, iloinen, suvaitsevainen, puhelias kunnon

mies. Hän kertoili kaikenlaisia tarinoita, jutteli paikkakuntalaisista

eikä ollut tietävinään, etteivät nämä hänen seurakuntalaisensa vielä

olleet käyneet kirkossa, paronitar kun sovitti huolimattomuutensa

hämärällä uskonkäsitteellänsä, ja Jeanne oli kovin iloinen, että oli

päässyt vapaaksi luostarikoulusta, jossa häntä hartauden harjoituksilla

oli kylläiseksi ravittu.

Sitten ilmestyi paroni. Hänen panteistinen uskonsa oli tehnyt hänet

välinpitämättömäksi kirkon opinkappaleille. Hän oli ystävällinen

kirkkoherraa kohtaan, jonka hän jo kauan oli tuntenut, ja pyysi häntä

jäämään päivälliselle.

Kirkkoherra osasi olla miellyttävä sen luontaisen viekkauden avulla,

jonka antaa sielujen opastaminen kaikkein keskinkertaisimmillekin

miehille, jotka sattuman kautta ovat saaneet tehtäväkseen hallita

vertaisiaan.

Paronitar osoitti hänelle erikoista suosiotaan, kenties jonkinlaisen

hengenheimolaisuuden vaikutuksesta, joka lähentää toisiinsa kahta

samanlaista luonnetta, koskapa lihavan papin punakka muoto ja lyhyt

hengitys sopivat hänen omalle läähöttävälle turpeudelleen.

Jälkiruokaan tultua pääsi papin hilpeys valloilleen, ollen sitä oikeaa

riihottomuutta, jonka tapaa iloisten ateriain syötyä tuttavallisessa

seurassa.

Ja yht'äkkiä huudahti hän aivan kuin joku onnellinen ajatus olisi

pälkähtänyt hänen päähänsä:

-- Meilläpä on uusi seurakuntalainen, joka minun täytyy teille esittää,

-- varakreivi de Lamare.

Paronitar, joka tunsi kuin viisi sormeaan paikkakunnan aatelissuvut,

kysyi:

-- Onko hän de Lamare de l'Eure'n sukua?

Pappi kumarsi vastaukseksi:

-- Kyllä, rouva. Hän on viime vuonna kuolleen varakreivi de Lamare'n

poika.

Silloin alkoi rouva Adélaïde'n puolelta, joka ylitse kaiken rakasti

aatelistoa, sadella kysymyksiä. Ja hän sai kuulla, että tuo nuori mies,

sen jälkeen kuin isän velat olivat maksetut ja perheen sukutila oli

myyty, oli perustanut itselleen pienen kodin yhteen niistä kolmesta

moisiosta, jotka hän omisti Étouvent'in kunnassa. Nämä tilukset

tuottivat kaiken kaikkiaan viisi tahi kuusi tuhatta markkaa korkoa

vuodessa, mutta varakreivi oli luonteeltaan säästäväinen ja järkevä

mies ja päätti elää yksinkertaisesti kahden tahi kolmen vuoden ajan

tuossa vaatimattomassa asunnossa kerätäkseen varoja voidakseen sitten

esiintyä ihmisten ilmoilla semmoisena henkilönä, että saattoi mennä

edullisiin naimisiin velkaantumatta tahi kiinnittämättä tilojansa

lainaa vastaan.

Pappi lisäsi sitten:

-- Hän on kovin miellyttävä, säädyllinen ja siivo mies. Mutta hänen ei

ole lainkaan hauska tällä seudulla.

Paroni sanoi siihen:

-- Tuokaa hänet, herra kirkkoherra, meille. Ehkäpä häntä silloin

tällöin huvittaisi käydä talossamme.

Kun kahvin juotua siirryttiin saliin, pyysi pappi lupaa saada tehdä

kävelyn puutarhassa, hän kun näet oli tottunut hieman jalottelemaan

ruuan jälkeen. Paroni meni hänen kanssaan. He kävelivät hiljakseen

pitkin kartanon julkipuolta edestakaisin. Heidän varjonsa, toinen

laiha, toinen pullea, jolla oli sieni päässä, seurasivat heitä milloin

edessä, milloin takana, sikäli kuin he astuivat kuuhun päin tahi siitä

poispäin. Kirkkoherra pureskeli jonkinlaista savuketta, jonka oli

ottanut taskustaan. Ja hän selitteli sen hyödyllisyyttä suoraan kuin

maalainen ainakin.

-- Se edistää röyhtelemistä, sillä ruuansulatukseni on hitaanlainen.

Katsahdettuaan sitten taivaalle, jossa kuu kirkkaana vaelsi, lausahti

hän:

-- Tuo näky ei väsytä koskaan. Ja sitten hän meni sanomaan kartanon

naisväelle hyvästi.