Jeanne vastasi: "Tule sisään, isä!" Ja hänen isänsä ilmestyi ovelle.
Paroni Simon-Jacques Le Perthuis des Vauds oli edellisen vuosisadan
aatelismiehiä, omituinen ja hyväluontoinen ihminen. Intomielisenä
J.-J. Rousseau'n oppilaana hän oli rakastajan tavoin kovin ihastunut
luontoon, vainioihin, metsään ja eläimiin.
Synnynnäisenä ylimyksenä hän vihasi vaistomaisesti vuoden 1793
tapahtumia; mutta luonnonlaadultaan ajattelijana ja kasvatukseltaan
vapaamielisenä hän inhosi tyranniutta loukkaamattomalla ja
korupuheisella vihan tunteella.
Hänen suurin voimansa ja suurin heikkoutensa oli hänen hyvyytensä,
jolla ei ollut riittävästi käsivarsia hyväilemiseen, antamiseen,
syleilemiseen, hyvyys, kuin Luojan, säännötön, vastaansanomaton, aivan
kuin tahdon hermo hänellä olisi ollut turtunut, aivan kuin joku aukko
olisi ollut hänellä tarmossa, hyvyys, joka oli melkein kuin pahe.
Teorian miehenä hän oli keksinyt kokonaisen kasvatussuunnitelman
tytärtään varten haluten tehdä hänet onnelliseksi, hyväksi, suora- ja
helläluontoiseksi.
Kahdenteentoista ikävuoteensa asti oli tyttöä pidetty kotona, ja sitten
oli hänet, vastoin äitinsä kyyneleitä, pantu Sacré-Coeur'in
luostarikouluun.
Isä oli pitänyt häntä siellä lujasti lukittuna, kuin luostariin
suljettuna ainakin, jättäen hänet tietämättömäksi ihmisten oloista. Isä
halusi saada tyttärensä sieltä seitsemäntoista vuoden iässä siveänä
neitseenä, voidakseen itse kastaa hänet jonkinlaiseen jälkirunouden
kylpyyn, voidakseen ulkona maalla, viljavien vainioiden keskellä, avata
hänen sielunsa, haihduttaa hänen turtuneen tietämättömyytensä,
näyttämällä hänelle luonnon suoraa rakkautta, eläinten yksinkertaista
hellyyttä, elämän lain ylevää puhtautta.
Nyt Jeanne tuli luostarikoulusta säteilevänä, täynnä elämän nestettä ja
onnen himoa, valmiina kaikkiin iloihin, kaikkiin sattuman tarjoamiin
hurmaaviin tilaisuuksiin, jotka hän jo hengessään oli nähnyt
joutohetkinään, pitkinä öinä, toiveittensa yksinäisyyteen uponneena.
Ulkomuodoltaan hän oli kuin joku Veronesen maalaama kuva hohtavine
vaaleine hiuksineen, jotka tuntuivat ottaneen värin hänen hipiästään,
tuosta ylimyksen hipiästä, joka hiukkasen vain vivahti ruusunpunaiselle
ja oli kevyen untuvan varjostama. Sitä saattoi pitää vaaleana
samettina, joka kuulteli esiin vain silloin kuin aurinko sitä
säteillään hyväili. Hänen silmänsä olivat siniset, himmeän siniset kuin
kuvilla hollantilaisissa porsliinimaalauksissa.
Vasemmanpuoleisessa sieraimen siivessä oli hänellä pikkarainen
kauneuden-merkki, oikealla puolella leuassa toinen, jossa oli muutamia
hienoja karvoja, siihen määrin hänen ihonsa värisiä, että niitä tuskin
huomasikaan. Kasvultaan hän oli kookas, rinta oli hänellä täyteläinen,
vartalo solakka ja notkea. Hänen kirkas äänensä tuntui toisinaan liian
terävältä, mutta hänen raikas naurunsa levitti iloa hänen ympärilleen.
Usein oli hänellä tapana teeskentelemättömällä liikkeellä nostaa
molemmat kätensä ohimoilleen ikäänkuin silittääkseen hiuksiaan.
Jeanne juoksi isäänsä vastaan ja syleili ja suuteli häntä.
-- Lähdemmehän sittenkin, isä? -- kysyi hän. Hänen isänsä hymähti,
ravisteli jo harmaantuvia, pitkiä hiuksiaan, ja ojensi kätensä ikkunaa
kohti.
-- Mitenkä luulet voitavan lähteä matkalle tällaisella ilmalla?
Mutta tytär rukoili häntä mielistellen ja innokkaasti:
-- Voi, lähtekäämme, isä! Jälkeen puolen päivän on varmaan jo kaunis
ilma.
-- Äitisi ei siihen suostu millään ehdoin.
-- Kyllä, varmasti, minä saan hänet suostumaan.
-- No, jos sinä hänet taivutat, niin minä puolestani olen valmis.
Ja Jeanne hyppäsi juoksujalassa paronittaren huonetta kohti, sillä hän
oli odottanut tätä lähtöpäivää yhä kasvavalla kärsimättömyydellä.
Siitä saakka kuin oli tullut Sacré-Coeur'in luostarikouluun ei Jeanne
ollut Rouen'ista liikkunut minnekään, sillä hänen isänsä ei ollut
myöntänyt hänelle minkäänlaisia huvituksia ennen hänelle määräämäänsä
ikää. Vain kaksi kertaa oli hänet otettu mukaan Parisiin, mutta sehän
oli kaupunki sekin, ja tyttö haaveksi vain maalle pääsyä.
Nyt oli hän pääsemäisillään kesää viettämään heidän maatilalleen
Peuples'iin, vanhaan perhekartanoon, joka sijaitsi meren rannalla
likellä Yport'ia, ja siellä uskoi hän löytävänsä ääretöntä iloa
vapaasta elämästä laineiden liepeillä. Lisäksi oli päätetty, että hän
saisi omakseen tuon hovin, asuakseen siellä pysyväisesti, sitten kuin
joutuisi naimisiin.
Sade, jota taukoamatta oli kestänyt edellisen päivän illasta saakka,
oli nyt hänen elämänsä ensimmäinen suuri suru.
Mutta kolmen minutin kuluttua hän palasi juosten takaisin äitinsä
huoneesta ja huusi niin, että koko talo kaikui:
-- Isä, isä, äiti suostui; anna valjastaa hevoset!
Veden tulva ei vain laannut, vaan tuntui lisääntyneen melkein
kaksinkertaiseksi, silloin kuin vaunut ajoivat portaiden eteen.
Jeanne oli jo valmis astumaan ajoneuvoihin, kun paronitar laskeutui
alas portaita toiselta puolen puolisonsa, toiselta isokasvuisen sisäkön
tukemana, joka oli väkevä ja roteva kuin mies. Tämä tyttö oli
normandialainen, Caux'n seudulta kotoisin, ja näytti vähintään
kahdenkymmenen vuotiaalta, vaikka oli korkeintaan yhdeksännellätoista.
Talossa häntä pidettiin melkein kuin toisena tyttärenä, sillä hän oli
ollut Jeannen rintasisar. Hänen nimensä oli Rosalie.
Tytön päätehtävänä muutoin oli talutella emäntäänsä. Tämä oli jo
muutaman vuoden ajan tavattomasti lihonut sydänvian tähden, jota hän
lakkaamatta valitteli.
Paronitar saapui kovin hengästyneenä vanhan kartanon portaikolle, loi
katseensa pihalle, jossa vesi valui virtanaan ja mutisi:
-- Ei ole todellakaan viisasta lähteä.
Hänen miehensä, yhä hymyillen, vastasi:
-- Itsepä niin tahdoit, rouva Adélaïde.
Kun hänen vaimollaan oli tuo komea nimi Adélaïde, niin paroni aina
lisäsi sen eteen sanan "rouva" äänensävyllä, josta kajahti hieman
ivallista kunnioitusta.
Sitten paronitar lähti astumaan ja nousi vaivoin ajoneuvoihin, joiden
kaikki vieterit taipuivat. Paroni kävi istumaan hänen viereensä, ja
Jeanne ja Rosalie asettuivat etupenkille selin hevosiin.
Keittäjätär Ludivine toi joukon päällysvaatteita, jotka pantiin
polville, ja lisäksi kaksi koria, jotka kätkettiin jalkoihin; sitten
kiipesi hän ajomiehen istuimelle ukko Simonin rinnalle ja kääriytyi
isoon peitteeseen, jolla verhosi kokonaan päänsäkin. Ovenvartija
vaimoineen tuli sanomaan hyvästi ja sulki vaunujen oven. Heille
annettiin viimeiset määräykset matkatavaroista, joiden oli seurattava
kärryillä perässä. Ja sitten lähdettiin matkalle.
Ajaja, ukko Simon, istui pää painuneena ja selkä kumarassa sateessa
hyykistyen kolmella kauluksella varustetun päällystakkinsa peittoon.
Sadekuurot pieksivät yhä armottomasti ruutuja ja vesi valui tietä
pitkin virtanaan.
Hevosten nopeasti laukatessa pyörähtivät vaunut rantakadulle,
sivuuttivat rivittäin seisovat suuret laivat, joiden mastot, reivit ja
köydet surullisina kuin lehdettömät puut kohosivat kohti vetistä
taivasta, ja kääntyivät sitten Mont Riboudet'n bulevardille.
Pian vaunut sitten saapuivat ulos kedolle, jossa siellä täällä, oksat
riipuksissa, raukeana ja sumuun uponneena seisoi yksinäinen salava.
Kuului vain hevosten kavioiden kapse pyöräin painaessa lätäköistä
säteinä räiskähtäviä kuvioita.
Ei kukaan puhunut mitään; mieli tuntui yhtä märältä kuin maakin. Äiti
oli kumartunut taaksepäin ja nojasi päätänsä vaunujen seinään silmät
ummessa. Paroni tarkasteli synkin silmin yksitoikkoisia, kosteita
maisemia. Rosalie, jolla oli joku käärö polvillaan, oli vajonnut, kuin
rahvaan lapset ainakin, omiin puoleksi itsetiedottomiin mietteisiinsä.
Mutta Jeanne tunsi tuosta lämpimästä kosteudesta elpyvänsä eloon kuin
sisällä säilytetty kasvi, joka on tuotu ulkoilmaan, ja hänen
ylenpalttinen ilonsa loi kuin tiheä puun lehvä alakuloisen varjon hänen
sydämeensä. Vaikk'ei hän mitään puhunutkaan, niin oli hänellä kuitenkin
halu laulaa, kurottaa ulos kätensä ottaakseen kouransa täyteen vettä
juodaksensa sen siitä, ja hän nautti hevosten kiivaasta juoksusta,
maisemien surkeasta näöstä ja siitä tunteesta, että tiesi olevansa
suojassa tässä vedentulvassa.
Ja ankarassa sateessa kohosi molempien hevosten kiiltävistä lanteista
höyrypilvi aivan kuin kiehuvasta vedestä.
Paronitar vaipui vähitellen uneen. Hänen kasvonsa, joita reunusti kuusi
riippuvaa, säännöllistä hiuskiehkuraa, kävivät veltoiksi, leväten
pehmeästi hänen kaulansa kolmella suurella aallolla, joiden viimeiset
mainingit katosivat hänen rintansa ulappaan. Hänen päänsä, joka kohosi
jokaisesta hengenvedosta, vaipui jälleen paikoilleen, ja hänen poskensa
pullistuivat, samalla kuin hänen raollaan olevien huuliensa lomasta
lähti äänekäs kuorsaus. Hänen miehensä kallistui häntä kohti ja pani
hiljaa hänen käsiensä väliin, jotka olivat ristissä hänen kookkaan
vatsansa ympärillä, pienen nahkalaukun.
Tämä kosketus herätti paronittaren, ja hän katseli tuota esinettä
himmeällä, keskeytyneen unen tylsistyttämällä katseella. Laukku putosi
maahan ja aukeni. Kulta- ja setelirahoja varisi vaunun pohjalle.
Paronitar heräsi nyt kokonaan ja hänen tyttärensä ilo puhkesi pitkään
naurunpuuskaan.
Paroni kokosi rahat ja laski ne paronittaren syliin sanoen:
-- Kas siinä, rakas ystäväni, mitä on jäljellä moisiostani Élétot'sta.
Möin sen voidakseni toimittaa korjaustöitä Peuples'issa, jossa tästä
lähtien tulemme usein oleskelemaan.
Paronitar sai luetuksi kokoon kuusituhatta neljäsataa frangia ja pisti
rahat rauhallisesti taskuunsa.
Se oli jo yhdeksäs näin myyty maatila niistä kolmestakymmenestä
yhdestä, jotka heidän vanhempansa olivat heille perinnöksi jättäneet.
Heillä oli kuitenkin vielä noin kaksikymmentätuhatta livres'ea
vuotuisia korkoja maista, jotka hyvin hoidettuina helposti olisivat
voineet tuottaa kolmekymmentä tuhatta frangia vuodessa.
Koska he elivät yksinkertaisesti, olisivat nämä tulot heille kyllä
riittäneet, ellei talossa olisi ollut reikää, joka oli aina auki:
hyvyys. Se haihdutti rahat talosta kuin aurinko veden soista. Ja ne
vuotivat pois, katosivat, hävisivät, mutta miten, sitä ei kukaan
tietänyt. Alituisesti jompikumpi heistä sanoi: "En tiedä, kuinka lienee
käynyt, mutta olen kuluttanut tänään sata frangia ostamatta kuitenkaan
mitään huomattavaa."
Tämä kevyt tapa käsitellä rahoja oli muuten heidän elämänsä suurimpia
viehätyksiä, ja siinä kohdin sopivat he toisilleen erinomaisen hyvin,
oikein liikuttavan hyvin.
Jeanne kysyi:
-- Onkos minun hovini sitten kaunis?
Siihen vastasi paroni hilpeästi:
-- Saatpa nähdä, tyttöseni.
Vähitellen rankka sade kuitenkin vaimeni ja muuttui vihdoin
usvantapaiseksi, hienon hienoksi ilmassa liiteleväksi vesipölyksi.
Pilvien muodostama katos tuntui kohoavan, vaalenevan, ja yht'äkkiä
lankesi vainioille pilven reiästä, jota ei lainkaan näkynyt, pitkä,
viisto auringon säde.
Ja kun pilvet halkesivat, näkyi taivaan sininen pohja. Sitten halkeama
suureni aivan kuin vaatetta reväistessä, ja kauniin taivaan puhdas,
kirkas ja syvä siinto aukeni yli maailman.
Puhalsi raitis ja suloinen tuulen henki, joka oli kuin maan mielihyvän
huokaus, ja kun vaunut kulkivat puistojen tahi metsien läpi, niin
kuului sieltä täältä jo höyheniään kuivattavan linnun hilpeätä
viserrystä.
Tuli ilta. Kaikki nukkuivat nyt vaunuissa paitsi Jeanne. Kaksi kertaa
pysähdyttiin majataloihin, jotta hevoset saisivat puhaltaa, jolloin
niille syötettiin vähän kauroja ja juotettiin vettä.
Aurinko oli mennyt mailleen; jostakin kaukaa kuului kellojen soittoa.
Pienessä kylässä sytytettiin lyhdyt ja taivaalla alkoivat tiheässä
tuikkia tähdet. Paikka paikoin näkyi valaistuja taloja, joiden tulet
pilkistivät esille pimeästä. Ja yht'äkkiä ilmestyi vuoren rinteen takaa
kuusten oksien lomitse kuu punaisena, suunnattoman suurena, kuin unen
horroksissa vielä.
Ilma oli niin lauha, että vaunun ikkunat pidettiin auki. Jeanne lepäsi
nyt unelmiensa raukaisemana, onnellisten näkyjensä tyydyttämänä.
Toisinaan, kun hänen jäsenensä olivat jäykistyneet kauan samassa
asennossa istumisesta, aukaisi hän silmänsä, katsoi ulos, näki
valoisassa yössä jonkun talon puitten vilahtavan ohi tahi jossakin
niityllä jonkun lehmän makaavan ja nostavan päätään. Sitten hän muutti
asentoa ja koetti saada kiinni keskeytyneestä unelmasta; mutta pyörien
lakkaamaton kolina soi yhä hänen korvissaan, uuvutti hänen aivonsa, ja
hän sulki uudelleen silmänsä tuntien sielunsa yhtä runnelluksi kuin
ruumiinsakin.
Vihdoin pysähdyttiin. Miehiä ja naisia ilmestyi lyhdyt käsissä vaunujen
ovien eteen. Oli tultu perille. Jeanne, joka yht'äkkiä oli herännyt,
hyppäsi tuota pikaa ulos. Hänen isänsä ja Rosalie, joille muuan renki
näytti valkeata, miltei kantaen saattoivat sisään paronittaren, joka
oli aivan menehtymäisillään, valitteli vaivojaan ja lakkaamatta hoki
heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä: "Voi, Jumala! Lapsi raukat!" Hän
ei tahtonut mitään juoda, ei mitään syödä, vaan pani maata ja nukkui
heti.
Jeanne ja paroni söivät illallista kahden kesken.
He hymyilivät katsellessaan toisiaan ja tarttuivat toinen toisensa
käteen yli pöydän. Heidät valtasi lapsellinen ilo, ja he ryhtyivät
tarkastelemaan talon korjattua rakennusta.
Se oli korkea ja tilava normandialainen kartano, osaksi talonpoikais-,
osaksi hovirakennus, tehty valkoisista, harmaiksi muuttuneista kivistä,
ja niin avara, että kokonainen suku sopi siellä asumaan.
Tavattoman iso eteissuoja jakoi rakennuksen kahtia ja ulottui sen läpi
niin, että sen molemmat suuret ovet olivat kummallakin julkisivulla.
Kahdet portaat nousivat tästä eteisestä, muodostaen keskelle aukon, ja
yhdistyivät kerrosta ylempänä sillaksi noiden molempain portaitten
välille.
Alakerroksessa oikealla oli äärettömän suuri sali. Sen seinät olivat
verhotut matoilla, joiden lehtikuvioissa näkyi lintuja. Huonekalujen
päällys oli kudotusta kankaasta, johon kuvitus oli otettu La Fontainen
saduista, ja Jeanne oikein vavahti ilosta löytäessään tuolin, jota hän
pikku tyttönä oli suuresti rakastanut ja johon oli kuvattu satu ketusta
ja haikarasta.
Salin vieressä sijaitsi kirjasto täynnä vanhoja kirjoja sekä kaksi
muuta asumatonta huonetta. Vasemmalla oli ruokasali uusine
pöytäkalustoineen, liinavaatteiden säilytyshuone, ruokakamari ja
keittiö sekä pieni erillinen osasto kylpyhuoneineen.
Välikkö jakoi koko alakerran kahteen osaan. Kymmenen huoneen kymmenet
ovet johtivat tästä käytävästä. Aivan perällä oikealla puolella oli
Jeannen huoneusto. He astuivat sinne sisään. Paroni oli sen vastikään
laitattanut uuteen kuntoon, ottaen yksinkertaisesti käytäntöön
ullakolle jo ammoin joutuneet seinäverhot ja huonekalut.
Alkuperäiset, sangen vanhat flaamilaiset verhot kansoittivat
sovinnaisilla henkilökuvillaan tämän huoneen seinät.
Vuoteensa huomattuaan tyttö ihan huudahti ilosta. Kultakin neljältä
kulmalta kannattivat vuodetta, ikäänkuin sen vartijoina, suuret,
pikimustat, tammipuusta veistetyt ja kiiltäviksi vahatut linnut.
Reunustoilla kulki kaksi leveää puuhun veistettyä kukkais- ja
hedelmäkiehkuraa, ja neljä hienosti uurrettua korinttilaispilaria
kannatti ylhäällä kulkevaa ruusu- ja lemmikkikiehkuraa.
Vuode oli monumentaalisen, mutta samalla sangen siron näköinen,
huolimatta ajan ruskeuttamista sivuistaan.
Vuoteen peite ja sen yläpuolella oleva "taivas" loistivat vastakkain
kuin taivas ja sen kuvajainen. Ne olivat tehdyt vanhanaikaisesta
tummansinisestä silkistä, jossa tähtinä oli suuria kultalankaisia
liljoja.
Vuodetta kyllin ihailtuaan Jeanne kohotti kynttiläänsä ja alkoi tutkia
seinäverhoja päästäkseen selville siitä, mitä niihin oli kuvattu.
Nuori herra ja neito, kumpikin puettuina mitä merkillisimpiin
viheriän-punakeltaisiin vaatteisiin, haastelivat keskenään sinisen puun
alla, josta riippui valkeita hedelmiä. Suuri samanvärinen jänis
pureskeli harmaata ruohoa.
Aivan näiden henkilöiden yläpuolella, mutta sopivan matkan päässä,
näkyi viisi pientä, suippokattoista majaa, ja ylhäällä, aivan taivaan
rajoilla, seisoi tulipunainen tuulimylly.
Suuret kukkaisköynnökset kiertelivät koko tämän kuvasarjan ympärillä.
Kaksi muuta esitystä näytti aivan samanlaiselta kuin tämäkin, paitsi
että taloista nähtiin tulevan ulos neljä pientä, flaamilaiseen tapaan
puettua ihmistä, jotka ojensivat käsivarsiaan taivasta kohden näyttäen
äärimmäisen hämmästyneiltä ja raivostuneilta.
Viimeinen verho esitti kokonaisen näytelmän. Jäniksen lähellä, joka
tässäkin pureskeli ruohoa, makasi pitkällään kuolleelta näyttävä nuori
mies. Nuori nainen katseli häntä ja lävisti parhaillaan miekalla
rintaansa, ja puun hedelmät olivat muuttuneet mustiksi.
Jeanne ei voinut ymmärtää näytelmän tarkoitusta, ennenkuin hän
kuvauksen nurkasta keksi mikroskooppisen pienen petoeläimen, jonka
jänis olisi voinut pistää poskeensa yhtä helposti kuin ruohonkorren. Ja
kuitenkin se oli leijona.
Silloin hän muisti Pyramuksen ja Thisben onnettomuudet, ja samalla kuin
hän hymyili piirrosten yksinkertaisuudelle, hän tunsi olevansa
onnellinen saadessaan elää tämän rakkaustarinan seurassa, joka
lakkaamatta haastoi hänelle hänen rakkaampien toiveittensa kieltä ja
seuloi hänen uniinsa joka yö vanhanaikaista legendanomaista hellyyttä.
Muussa sisustuksessa yhtyivät mitä erilaisimmat muodot ja makusuunnat.
Ne olivat huonekaluja, jotka jokainen polvi jättää jälkeensä suvun
huostaan ja joiden vaikutuksesta vanhat talot muodostuvat eri
aikakausia esittäviksi museoiksi. Muhkea Ludvig XIV:n tyylinen
kuparilla panssaroitu säilikkö seisoi kahden Ludvig XV:n tyylisen
nojatuolin välissä, jotka yhä komeilivat alkuperäisissä kukallisissa
silkkipäällyksissään. Ruusupuinen kirjoituspöytä seisoi uunia vastassa,
jonka reunustalla oli pyöreän lasikuvun alla empiirityylinen
pöytäkello.
Se esitti pronssista mehiläispesää, joka riippui neljän marmoripilarin
varassa kultaisia kukkia kasvavan puutarhan päällä. Sangen ohuen
heiluritangon päässä tuli pesän raosta esiin pieni emaljisiipinen
mehiläinen, leijaillen ikuisesti edestakaisin tässä puutarhassa. Kellon
fajanssinen numerotaulu oli sovitettu mehiläispesän kylkeen.
Kello alkoi lyödä yhtätoista. Paroni syleili tytärtään ja meni sitten
omiin huoneisiinsa.
Silloin Jeanne kaikkea nyt näkemäänsä kaihoten rupesi levolle.
Hänen katseensa silmäili viimeisen kerran huoneen eri esineitä; sitten
sammutti hän kynttilän. Mutta päittäin seinää vasten olevan vuoteen
vasemmalla puolen oli ikkuna, josta tulvaili sisään kuunvalo,
levittäytyen kirkkaaksi valoläikäksi lattialle.
Kuun paiste heijasteli seinillä kietoen Pyramuksen ja Thisben
liikkumattoman lemmentarinan yhä tarunomaisempaan hohteeseen.
Vastapäätä vuodettaan olevasta ikkunasta Jeanne näki suuren puun, joka
aivan kylpi suloisessa kuunpaisteessa. Hän kääntyi kyljelleen ja sulki
silmänsä, mutta avasi ne jonkun ajan kuluttua uudelleen.
Hän tunsi vieläkin vaunujen heilahtelua, ja pyöräin jyrinä soi yhä
hänen korvissaan. Hän asettausi ensin aivan liikkumattomaksi, toivoen
lopultakin vaipuvansa uneen. Mutta hänen kärsimätön odottelunsa sai
koko hänen ruumiinsa kiihdyksiin.
Hänen jalkojaan nyki, ja häneen tuli kuumetta. Silloin hän nousi ylös,
ja avojaloin, paljain käsivarsin ja pitkässä yöpaidassaan, joka teki
hänet aaveenkaltaiseksi, hän astui lattialle, meni valoläikän yli,
avasi ikkunan ja katsoi ulos.
Yö oli niin valoisa, että näki melkein yhtä selvästi kuin kirkkaalla
päivällä, ja nuori tyttö tunsi jälleen seudun, jota hän oli rakastanut
varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen.
Hänen edessään levittäysi yöllisessä valaistuksessa keltaisena kuin voi
laaja nurmikenttä. Kaksi jättiläiskokoista puuta levitti oksiaan
kumpikin omalla puolellaan rakennuksen edessä, plataani pohjois- ja
lehmus eteläpuolella.
Aivan laajan nurmikentän äärellä näköala päättyi pieneen
huvimetsikköön. Tämä käsitti viisi riviä jalavia, jotka olivat
istutetut suojaksi myrskyjä vastaan. Vääntyneinä, pyöristyneinä ja
tasaisesti katkenneina kuin katto ne seisoivat meren irrallisia tuulia
vastassa.
Tämän puistokappaleen halki kulki sekä oikealla että vasemmalla pitkä,
suunnattoman suurten poppelien reunustama kujanne. Näitä sanottiin
Normandiassa _peuples'iksi_, ja ne erottivat herraskartanon kahdesta
siihen kuuluvasta moisiosta, joista toinen oli Couillard-nimisen,
toinen Martin-nimisen perheen hoidossa.
Näistä poppeleista oli kartano saanut nimensä. Ja näiden rajojen
ulkopuolella levisi laaja viljelemätön tasanko, jossa kasvoi
orjanruusupensaita ja jossa puhuri puhalsi ja rienui yötä päivää.
Siellä sitten maankamara yht'äkkiä katkesi jyrkäksi, sadan metrin
korkuiseksi suoraksi ja valkoiseksi äyrääksi, jonka juurta meren aallot
huuhtelivat.
Jeanne näki etäällä meren laajan, läikehtivän pinnan, joka tuntui kuin
uinailevan tähtien alla.
Tähän öiseen hiljaisuuteen kohosivat maan kaikki tuoksut. Ikkunan
edessä kasvava jasmini levitti yhä voimakasta lemuaan, joka
sekaantui vasta puhkeavien lehtien hienompaan tuoksuun. Ja vienot
tuulenhenkäykset lisäsivät siihen suolaisen meri-ilman väkevää makua ja
levän kirpeätä hikeä.
Nuori tyttö antautui nauttimaan tuoksujen suloa, ja ympäröivä
hiljaisuus rauhoitti häntä kuin raitis kylpy.
Kaikki eläimet, jotka illan tultua virkoavat ja saavat hämäräperäiselle
elämällensä yön rauhallisuudesta turvan, täyttivät pimeyden hiljaisella
hyörinällä. Suuria lintuja kiiti ääntä päästämättä ilmassa kuin täpliä,
kuin varjoja, näkymättömäin hyönteisten surina hipaisi korvia ja
äänetöntä liikettä huomasi kasteisella ruohikolla tahi autioilla
hiekkaisilla teillä.
Ainoastaan muutamat alakuloiset sammakot päästivät kuuta kohti lyhyitä,
yksitoikkoisia äännähdyksiään.
Jeannesta tuntui kuin hänen sydämensä olisi avartunut ja täyttynyt
äänistä, hiljaisista kuin tämä kuutamoilta, ikäänkuin siinä olisi
alkanut väreillä tuhansia erilaisia haluja, noiden öisten hyönteisten
kaltaisia, jotka hyrisivät hänen ympärillään. Hänen mielentilansa
sulautui tähän elävään runouteen. Ja tässä kalpean yön leppoisassa
rauhassa hän tunsi ruumiissaan yliluonnollisia puistatuksia,
käsittämättömäin toiveiden sykähtelyjä, jotakin onnen henkäyksen
tapaista.
Ja hän alkoi unelmoida rakkaudesta.
Rakkaus! Se oli jo kahden vuoden ajan täyttänyt hänen sielunsa
lähenemisensä lisääntyvällä levottomuudella. Nyt oli hän vapaa
voidakseen rakastaa, nyt ei tarvinnut muuta kuin vain kohdata sen
esine, mies.
Minkälainen hän oli oleva? Sitä ei Jeanne tarkalleen tietänyt eikä sitä
edes itseltään kysellytkään. _Hän_ oli vain oleva _hän_, siinä kaikki.
Jeanne tiesi vain, että oli jumaloiva häntä koko sielustaan ja että hän
oli rakastava Jeannea kaikista voimistaan. He tulisivat kävelemään
yhdessä iltoina kuin tämä siinä valon hohteessa, joka tähdistä sataa.
He tulisivat kävelemään käsikädessä, toisiansa vastaan painautuneina,
kuunnellen toistensa sydämien sykintää, tuntien toistensa käsivarsien
lämpöä, levittäen lempeään kesäyön leppoisaan kuulakkuuteen, siihen
määrin yhdistyneinä, että yksin pelkän tunteensa voimalla helposti
voisivat tunkeutua toistensa ajatusten salatuimpiinkin sopukkoihin.
Ja tätä olisi kestävä iankaiken, selittämättömän rakkaudentunteen
kirkkaudessa.
Ja yht'äkkiä Jeannesta tuntui, että mies oli siinä, aivan hänen
vieressään ja äkkiä puistatti omituinen intohimon väristys koko hänen
ruumistaan. Hän pusersi tietämättään käsivartensa rintaansa vastaan
aivan kuin syleilläkseen unelmaansa, ja hänen tuota tuntematonta kohti
käännetyillä huulillaan tuntui jotakin, joka melkein raukaisi hänet
tainnoksiin, aivan kuin kevään henkäys olisi antanut hänelle lemmen
suudelman.
Yht'äkkiä kuuli hän alhaalla kartanon takana tiellä askeleita yön
hiljaisuudessa. Ja sielunsa hurjassa hurmiossa, intomielisessä
uskossaan mahdottoman mahdollisuuteen, salliman sattumiin,
jumalalliseen aavistukseen ja kohtalon oikkuihin hän ajatteli: "Jospa
se olisi hän?" Ja henkeään pidättäen hän kuunteli kulkijan
määräperäisiä askeleita varmana siitä, että tämä oli pysähtyvä portille
ja pyytävä häneltä vieraanvaraisuutta.
Kun hän oli mennyt ohi, tuli Jeanne alakuloiseksi pettymyksestä. Mutta
hän käsitti myös toiveestansa syntyneen innostuksen ja hymyili tälle
mielettömyydelleen.
Sitten antoi hän, hieman rauhoittuneena, mielensä liitää järkevämmän
unelman vuohon, koettaen tunkeutua tulevaisuuteen ja suunnitella
elämäänsä.
Täällä, tässä rauhallisessa kartanossa, joka valtavana kohosi yli
meren, oli hän asuva miehensä kanssa. Hänellä oli varmaan oleva kaksi
lasta, poika miestään, tytär itseään varten. Ja hengessään näki hän jo
lastensa juoksentelevan nurmikolla plataanin ja lehmuksen välillä isän
ja äidin seuratessa heitä ihastunein silmin ja vaihtaessa keskenään,
heidän päittensä yli, helliä katseita.
Ja kauan, kauan hän näin unelmoi kuun päättäessä kulkuaan poikki
taivaan ja vaipuessa meren helmaan. Ilma kävi viileämmäksi. Idässä
alkoi taivas vaaleta. Kukko lauloi oikealla olevassa moisiossa ja
siihen toiset vastasivat moisiosta vasemmalta. Niiden käheät äänet
tuntuivat tulevan jostakin hyvin kaukaa kanakopin seinien läpi. Ja
taivaan äärettömältä kannelta, joka huomaamatta oli valjennut,
sammuivat jo tähdet.
Vähäinen linnun ääni piipahti jostakin. Viserrystä, alussa arkailevaa,
kuului puun lehvistä; sitten se kävi rohkeammaksi, vilkkaammaksi,
iloisemmaksi, leviten oksalta oksalle, puusta puuhun.
Jeanne tunsi yht'äkkiä olevansa kuin kirkastunut, ja kohottaen päänsä,
jonka oli kätkenyt käsiinsä, hän sulki silmänsä, joita huikaisi hohtava
päivän koi.
Kokonainen vuori purppuran punaisia pilviä, jotka osaksi olivat suuren
poppelikujanteen peitossa, levitti loistettaan yli havahtuneen maan.
Ja verkalleen, hajoittaen hehkuvat pilvet, sirotellen tulta puihin,
tasangoille, valtamerelle, yli kaiken ilmojen lakeuden, ilmestyi
taivaalle ääretön, liekehtivä päivän kehrä.
Jeanne tunsi aivan hullaantuvansa onnesta. Hurmaava ilon tunne, tuon
luonnon loiston herättämä ääretön ihastus valtasi hänen sydämensä,
raukaisi sen. Siinä oli hänen aurinkonsa, hänen päivänsä koi, hänen
elämänsä aamu, hänen toiveittensa nousu! Hän ojensi käsivartensa kohti
tuota säteilevää avaruutta, tuntien halua syleillä itse aurinkoa. Hän
tahtoi puhua, huudahtaa jotakin jumalallista niin kuin tämä päivän
valkeneminen, mutta hän oli kuin kivettynyt paikalleen, herpoutunut
innostukseensa. Ja painaen otsansa käsiinsä hän tunsi silmäinsä
täyttyvän kyyneleistä, ja hänen itkunsa oli suloinen.
Kun hän jälleen kohotti päänsä, oli tuo ihana päivän nousu jo ohitse.
Hän tunsi jo itsekin tyyntyneensä, hieman väsyneensä, aivan kuin
jäähtyneensä. Sulkematta ikkunaa kävi hän pitkälleen vuoteeseensa,
unelmoi vielä hetkisen ja nukkui sitten niin sikeään uneen, ettei kello
kahdeksan aikaan lainkaan kuullut isänsä herätyshuutoa, vaan havahtui
vasta, kun isä astui sisään hänen huoneeseensa.
Isä tahtoi näyttää hänelle, kuinka kartano, _hänen oma_ kartanonsa, oli
tullut kauniiksi.
Rakennuksen julkipuolen, joka oli sisämaalle päin, erotti tiestä avara
piha, johon oli istutettu omenapuita. Tämä tie, jota nimitettiin kylän
tieksi, se kun kulki talonpoikain tilusten väliltä, yhtyi noin puolen
peninkulman päässä Havre'sta Fécamp'iin kulkevaan maantiehen.
Suora lehtikuja johti metsän laidasta aivan portaiden eteen.
Ulkohuoneet, jotka olivat pieniä, rantakivistä tehtyjä olkikattoisia
rakennuksia, seisoivat rivittäin molemmin puolin pihaa, kummankin
moision rajaojan reunoilla.
Katot olivat uudelleen laitetut, kaikki puusepän työt korjatut, seinät
paikatut, huoneisiin pantu uudet seinäpaperit, koko sisusta uudelleen
maalattu. Ja vanhalla, tummentuneella asuinrakennuksella oli nyt, kuin
mitkäkin täplät, uudet, hopeanhohtavat, valkoiset ikkunaluukkunsa ja
verekset rappauksensa suurella, harmahtavalla julkipuolellaan.
Toinen julkipuoli antoi merelle päin, joka näkyi etäällä pensaikon ja
tuulen riipimien jalavain muodostaman seinämän yli.
Käsikädessä tarkastelivat Jeanne ja paroni kaikkea, yhtäkään nurkkaa
sivuuttamatta. Sitten kävelivät he verkalleen pitkin poppelikujanteita,
jotka rajoittivat sitä aluetta, jota sanottiin puistoksi. Puitten
välissä nurmi levittäytyi vihreinä mattoina. Ihan perällä sijaitseva
pensasmetsä oli hurmaava pienine kiertelevine polkuineen, joita
reunustivat lehtiaitaukset. Yhtäkkiä lähti sieltä jänis loikkaamaan,
pelästyttäen nuorta tyttöä, ja puikki sitten mäen rinnettä myöten,
kadoten ruohikkoon meren äyräälle.
Aamiaisen jälkeen, kun rouva Adélaïde vieläkin väsyneenä halusi
levähtää, esitti paroni Jeannelle kävelyä Yport'iin saakka.
Ja he lähtivät kulkien ensin Étouvant'in kylän kautta, jossa Peuples
sijaitsi. Kolme talonpoikaa tervehti heitä aivan kuin olisivat olleet
vanhoja tuttuja.
Sitten he tulivat metsään, joka kaltevana laskeutui meren rantaan
pitkin kiertelevää notkoa.
Kohta näkyi jo Yport'in kylä. Ovien kynnyksillä istui siellä
vaatteitaan paikkaillen naisia, jotka heitä katselivat. Luisuva kylän
raitti, jonka keskellä juoksi puro, ja talojen edessä viruvat romuläjät
levittivät kirpeätä suolaveden hajua. Ruskeita verkkoja, joihin sinne
tänne oli jäänyt kiiltäviä, pikku hopearahain näköisiä suomuksia,
riippui kuivamassa talorähjäin ovissa, joista tunkeutui ulos
suurilukuisten, yhdessä ainoassa huoneessa ahtaasti majailevain
perheitten lemua.
Muutamia kyyhkysiä käveli puron vartta ruokaansa etsien.
Jeanne katseli tätä kaikkea uteliaana ja ihmetellen kuin jotakin
teatterilaitetta.
Mutta yhtäkkiä, erään talon nurkasta kääntyessä, näki hän meren, joka
sinertävänä ja iloisen kiiltävänä levisi hänen eteensä silmän
siintämättömiin.
He pysähtyivät rantaäyräälle katselemaan. Purjeita, valkoisia kuin
linnun siivet, näkyi meren selällä. Oikealla ja vasemmalla kohosi
äärettömän jyrkkä äyräs. Toisella kädellä pysähdytti heidän katseensa
niemeke, toisella taas ulottui rannan juova äärettömän kauas
häipyäkseen lopulta näkymättömäksi viivaksi.
Satama ja taloja näkyi eräästä läheisestä rannan halkeamasta; ja pieni
maininki kantoi meren laidalle vaahtoröyhelöä, hiljaa loiskahdellen ja
lipuen rantakiville.
Asukkaiden alukset, jotka olivat vedetyt pyöreistä kivistä tehdyille
veneteloille, lepäsivät kyljellään kääntäen päivää kohti tervatut
pyöreät poskensa. Muutamat kalastajat laittoivat niitä kuntoon illaksi,
kun tuli nousuvesi.
Eräs kalastaja tuli kaupittelemaan kaloja, ja Jeanne osti yhden
kampelan, jonka itse tahtoi kantaa Peuples'iin.
Sama mies tarjosi palvelustaan purjehdusmatkoja varten ja mainitsi
monta kertaa nimensä, että se hyvin painuisi mieleen: "Lastique,
Josephin Lastique".
Paroni lupasi pitää sen muistissaan.
Ja sitten he lähtivät kotia päin.
Kun ison kalan kantaminen alkoi Jeannea väsyttää, pisti hän sen
kiduksien läpi isänsä kepin, jonka päihin kumpikin sitten tarttui
kiinni, ja siten he astuivat iloisesti ylös mäkeä, rupatellen kuin
kaksi lasta, pää pystyssä ja silmät säteilevinä kantaen kampelaa, joka
vähitellen alkoi heidän käsivarsiaan uuvuttaa, ja jonka paksu pyrstö
laahasi maata pitkin.