Saatuaan matkalaukkunsa kuntoon, meni Jeanne ikkunan luo, mutta sade ei
vain ollut tauonnut. Koko yön oli rankkasade rapisten piessyt
ikkunaruutuja ja kattoja. Matala, vettä tulvillaan oleva taivas näkyi
kuin haljenneen, tyhjentäen kaiken sisällyksensä maan päälle, liuottaen
sen liemeksi, sulattaen sen kuin sokerin. Tuulenpuuskat henkäilivät
painostavan lämpiminä. Yli äyräittensä paisuneiden ojien kohina täytti
autiot kadut, ja talot imivät kuin sienet itseensä kosteuden, joka
tunkeutui niiden sisään, saaden seinät kellareista ullakkoihin asti
hikoilemaan.
Jeanne, joka edellisenä päivänä oli päässyt luostarikoulusta ja nyt
vihdoinkin oli kokonaan vapaa ja valmis ottamaan haltuunsa elämän
onnen, josta hän niin kauan jo oli unelmoinut, pelkäsi, että isänsä
kieltäytyisi lähtemästä matkalle, ellei ilma kirkastuisi, ja siksi hän
nyt jo sadannen kerran aamusta lähtien tarkasteli taivaan rantaa.
Sitten hän huomasi, että oli unohtanut panna almanakkansa
matkalaukkuunsa. Hän otti seinältä kuukausiin jaetun pienen
pahviliuskan, jossa kuvan keskellä oli kultaisilla numeroilla kuluva
vuosiluku 1819. Sitten pyyhkäisi hän lyijykynällä yli sen neljä
ensimmäistä saraketta ja merkitsi viivalla jokaisen pyhimyksen nimen
toukokuun 2:een päivään saakka, jona päivänä hän oli luostarikoulusta
päässyt.