Harhailtiin sitten merellä kolme päivää taivas ties missä, sillä
kompassiahan meillä ei ollut. Tultiin vihdoin sellaisille ulapoille,
missä vesi oli ihan mustaa. Me maistoimme tätä samean näköistä
vettä, ja katso se olikin mitä armainta viiniä! Töin tuskin saatiin
merimiehet estetyiksi juomasta itseänsä humalaan. Mutta eipä tuota
iloa pitkälle piisannut, sillä pian alkoi laivan ympärillä vilistä
valaskaloja ja muita jättiläismäisiä kaloja. Oli siellä semmoinenkin,
ett'ei pyrstöä näkynyt, vaikka kiikarillakin katsottiin. Pahaksi
onneksi huomattiin tuo hirviö vasta silloin kuin se oli ihan lähellä
laivaa. Yksi ahmaus vaan, niin jo oli koko laiva mastoineen päivineen
sen kulkussa.
Jonkun ajan perästä peto aukaisi hirmuisen kitansa, nielläkseen
suunnattoman määrän vettä, ja sen mukana solui sitten laiva hirviön
mahaan. Siellä me sitten täydessä tyvenessä heitimme ankkurin. Ilma
oli siellä jotenkin helteistä ja umpeaa. Mahassa näimme sitten
ankkureita, köysiä, ruuhia, pursia ja monen monta laivaa, toiset
täydessä lastissa, toiset tyhjillään. Niitten oli käynyt samoin kuin
meidänkin. Täytyi yhtämittaa pitää tulisoihtuja palamassa, meiltä kun
puuttui sekä aurinko että kuu ja taivaan tähdet. Kahdesti päivään
kelluttiin ulapalla, ja kahdesti olimme pohjassa kiinni. Silloin näet
kuin peto juoda huhmasi, silloin oltiin väljillä vesillä, ja kun
se syöksi vedet suihkuna ilmaan, silloin käytiin pohjaan. Tarkkain
laskujen mukaan oli hirviön härppäämää vettä niin paljo kuin Geneven
järvessä, joka ympäri mitaten on kolmekymmentä peninkulmaa.
Vankeutemme toisena päivänä tässä pimeässä valtakunnassa
uskalsin minä kapteenin ja muutamain upseerien seurassa lähteä
tarkastusretkelle, laivan istuessa pohjassa kiinni. Meillä oli
tulisoihdut joka miehellä, ja siten me vähitellen kohtasimme
kymmenentuhatta miestä, kaikki samassa tilassa kuin mekin. He
neuvottelivat siitä, millä keinoin päästä täältä pois. Muutamat
olivat olleet siellä jo monta vuotta. Mutta juuri kuin puheenjohtaja
oli selittämässä meille, mistä tässä on kysymys, rupesi tuota
pahuksen petoa janottamaan, ja vetten paljoudet hyökkäsivät
sellaisella vauhdilla sisään, että parahiksi ennätti jokainen
laivaansa. Muutamat, jotka olivat vähemmin ketteriä kuin me, saivat
pelastua uimalla.
Heti kuin oli päästy kuiville, kokoonnuttiin taas neuvottelemaan.
Minut valittiin puheenjohtajaksi, ja minä ehdotin, että kaksi pisintä
mastopuuta kiinnitettäisiin päittäin yhteen, ja samassa kuin peto
ensi kerran aukaisee kitansa, pystytettäisiin puu sillä tapaa,
ett'ei peto enää saisi leukojaan yhteen. Tämä ehdotus hyväksyttiin
yksimielisesti ja sata väkevintä miestä määrättiin panemaan sitä
toimeen. Tuskin oli mastot minun johdollani saatu yhteen, niin jo
tarjoutuikin sopiva tilaisuus. Hirviötä rupesi haukottamaan, ja
silloin me iskimme maston niin, että alapää tuli kiinni kieleen ja
yläpää kitalakeen. Nyt siltä jäi kita ammolleen.
Heti kohta kuin taas oltiin syvillä vesillä, noustiin venheisin ja
päästiin vihdoin ihmisten ilmoille. Oli se riemunhetki sentään,
kun taas saatiin nähdä auringon paistetta, jota vailla oli
oltu neljätoistakymmentä päivää. Kun sitten kaikki alukset oli
saatu hirviön mahasta ulos, oli meitä kokonainen laivasto: noin
viisineljättä laivaa kaikenlaisista maista. Mutta mastot jätettiin
pedon kitaan pystyyn, jott'ei muitten, jotka tämän kidan kohdalle
sattuvat, kävisi yhtä onnettomasti kuin meidän.