Botany-Bayssa viivyttiin kolme päivää. Neljäntenä päivänä,
sieltä lähdettyämme, nousi hirmuinen myrsky. Se repi meiltä
purjeet palasiksi, taittoi puukipröötyn ja paiskasi pramitangon
kompassikojuun, niin että kompassi meni säpäleiksi. Ken on merellä
ollut, hän tietää, mitä tuollainen tapaus merkitsee.
Myrsky taukosi vihdoinkin. Hiljainen tuuli vaan työnteli laivaa.
Näin se sitten meidän alus ajelehti kolme pitkää kuukautta ja lienee
kulkenut suunnattomat matkat. Äkkiä jouduttiin ihan uusiin oloihin.
Meidän tuli kaikkien niin hyvä ja hauska olla: nenään löyhähteli mitä
suloisimpia balsamituoksuja; itse merikin näytti nukkuneen --: se ei
ollut enää vehreätäkään värilleen, vaan valkoista.
Pian tuli maa näkyviin ja rannassa jonkun matkan päässä satama,
varsin avara meidän mielestä. Laskettiin siihen. Vesi ei siinä
ollutkaan vettä, vaan makeinta maitoa. Noustiin maihin ja huomattiin,
että koko saari oli suunnattoman suuri juusto. Kenties emme olisi
siitä seikasta selvää saaneetkaan, ellei muuan merkillinen sattuma
olisi johtanut asian perille. Meillä oli laivassa matrossi, jolla oli
luonnostaan tavaton inho juustoa vastaan. Maihin astuttuaan hän meni
heti tainnoksiin. Toinnuttuansa hän pyytämällä pyysi, että juusto
hänen jalkainsa alta otettaisiin pois. Ruvettiin peräämään: mies oli
oikeassa. Saari oli, kuten jo sanoin, yhtä ainoata suurta juustoa.
Enimmät asukkaat käyttivät ruokanaan maata jalkainsa alta. Yön
aikaan täyttyivät kuopat jälleen. Oli siinä maassa myös koko joukko
viinamäkiä. Niissä kasvaneita rypäleitä kun pusersi, niin maitoa
niistäkin läksi.
Saaren asukkaat olivat kookasta, solakkaa väkeä, useimmat yhdeksän
jalkaa korkeita. Heillä oli kolme jalkaa ja yksi käsi, aika-ihmisillä
sitä paitsi sarvi otsassa. Merkillisen nokkelasti he liikkuivat
maidon pinnalla, niinkuin me kävelemme niityllä, uppoamatta,
vajoamatta.
Tällä saarella elikkä, paremmin sanoen, tällä juustolla kasvoi
suuria viljavainioita. Tähkät olivat pään kokoisia, ja leipä niissä
joutui ihan valmiiksi. Kulkiessamme tämän juuston poikki, kohtasimme
yhdeksän virtaa; seitsemässä vuoti maitoa, kahdessa viiniä.
Kuusitoista päivää astuttuamme, tultiin vihdoin saaren vastakkaiselle
rannalle. Siellä oli avarat tasangot tuollaista vanhettunutta,
viheriää juustoa, joista herkkusuut niin suurta melua pitävät. Matoja
siinä emme löytäneet, vaan sen sijaan upeita hedelmäpuita, täynnään
kirsikoita, aprikooseja, persikoita ja tuhansia muita lajeja, joita
emme kaikkia tunteneetkaan. Näissä peräti pitkissä ja paksuissa
puissa oli suunnattomat määrät linnunpesiä. Niinpä oli siellä
jäälinnun pesä, ympäri mitaten viisi kertaa niin suuri kuin St.
Paulin kirkon kupu ja sanomattoman taidokkaasti tehty paksuista ja
pitkistä hirsistä. Siinä oli, jos oikein muistan, viisisataa munaa,
joista pienin viinitynnyrin kokoinen. Poikasia emme nähneet, mutta
piipitystä kuului. Suurella vaivalla saimme yhden munan rikki, ja
silloin sieltä tuli näkyviin poikanen: noin kaksikymmentä kertaa niin
suuri kuin korppikotka. Tuskin oli poikanen päässyt munasta, niin jo
tuli emä, hyökkäsi meidän joukkoomme, tarttui kynsillään kapteenia
niskasta kiinni ja nosti hänet peninkulman verran ylös. Siellä se
pieksi häntä siivillään ja viskasi viimein mereen.
Hollantilaiset ovat mainioita uimareita. Niinpä kapteenikin jonkun
ajan perästä taas liittyi meihin, ja sitten palasimme laivalle
takaisin, mutta aivan toista tietä. Paluumatkalla oli meillä
tilaisuus tehdä uusia hauskoja havaintoja. Muun muassa ammuimme
siellä kaksi varsin kummallista puhvelihärkää: niillä oli ainoastaan
yksi sarvi, sekin ihan silmien välissä. Paha oli meillä mieli siitä,
että tulimme ne ampuneiksi, sillä perästäpäin saimme kuulla, että
alkuasukkaat kesyttivät niistä vetojuhtia ja ratsuja. Liha kuului
olevan erinomaisen hyvää, mutta aivan tarpeetonta sellaiselle
kansalle, joka elää pelkästä maidosta ja juustosta.
Pari päivää ennenkuin olimme saapuneet laivalle, näimme kaksi miestä
riippumassa jaloistaan puussa. Minä tiedustin, mistä rikoksesta
heille näin hirmuinen rangaistus on tuomittu, ja sain tietää
heidän käyneen ulkomailla ja sieltä kotia tultuansa lasketelleen
kaikenlaisia valheita maista, joissa eivät olleet käyneetkään, ja
seikkailuista, joita ei ollut tapahtunutkaan. Minun mielestäni
oli rangaistus varsin kohdallaan, sillä matkustajan ensimmäinen
velvollisuus on pysyä totuudessa.
Tultiin siitä sitten laivaan, nostettiin ankkuri ja sanottiin
jäähyväiset tälle merkilliselle saarelle. Rannan puut, joista
muutamat olivat hyvin pitkiä, tekivät meille kaksi kumarrusta
yht'aikaa ja samassa tahdissa ja oikenivat sitten jälleen entiseen
asentoonsa.