Olen aina ihaillut Englantilaisia, ne kun ovat todellakin urhoollista
väkeä. Ja niinpä päätin olla linnassa niin kauan, että saisin vielä
kerran tehdä sen puolustajille jonkun palveluksen.
Kolme viikkoa äskeisen tapauksen jälkeen ilmaantuikin tilaisuus
siihen.
Papiksi puettuna minä läksin kerran kello yksi aamulla linnasta
ja pääsin kuin pääsinkin vartijalinjain läpi vihollisten leiriin.
Siellä menin siihen telttaan, johon kreivi Artois oli kutsunut koolle
korkeimmat päälliköt ja koko joukon upseereita, esittääkseen heille
suunnitelmansa huomista rynnäkköä varten.
Valhepukuni turvissa sain kenenkään estämättä olla läsnä heidän
keskusteluissaan.
Sotaneuvottelusta lähdettyään kävivät herrat levolle, ja pian oli
koko leiri, yksin vartijatkin, syvässä unessa. Minä heti työhön:
kiskoin tykit irti laveteiltaan, 48-naulaisista 24-naulaisiin saakka
-- niitä oli yhteensä kolmesataa kappaletta -- ja heitin ne noin
kolmen peninkulman päähän rannasta. Siellä ne sitten upposivat
meren syvyyteen. Täytyy tunnustaani, että tämmöinen työ ihan ilman
apulaista oli raskain, mitä milloinkaan olen tehnyt.
Suoritettuani kaiken tämän, minä raahasin kaikki lavetit ja rattaat
keskelle leiriä, ja jott'ei rattaiden kolina herättäisi ihmisiä,
kannoin ne yhdet kummassakin kainalossa kasaan, joka vähitellen
kohosi niin korkeaksi kuin Gibraltarin kalliot. Otin sitten palasen
48-naulaisesta ja iskin sillä tulta erästä kiviseinää vasten, joka
näytti olevan jäännöksiä maurilaisesta rakennuksesta ja ulottui
kolmattakymmentä jalkaa maan sisään, niin, iskin tulta, sytytin
luutun ja pistin koko kasan tuleen. Ohimennen olkoon mainittu, että
olin koko ampumavaraston heittänyt päällimmäiseksi. Koska minä,
varovaisesti kyllä, olin pannut kasan pohjalle kaiken sen, mikä
helpoimmin syttyy, niin leimusi pian aika rovio ilmivalkeassa.
Torjuakseni päältäni kaikki epäluulot, minä itse ensimmäiseksi
nostin hälyn. Leirissä syntyi kauhea hämmästys, arvaahan sen. Syyksi
otaksuttiin yleensä, että linnue oli yöllä tehnyt ulos-hyökkäyksen,
luusittuansa vartijat. Muutoin sen muka ei olisi onnistunut näin
perin pohjin hävittää kaikkia tykkejä.
Hallitukselle sittemmin annetuissa virallisissa kertomuksissa
puhutaan kyllä suurista tulipalon tuottamista tuhoista vihollisten
leirissä, mutta ei kukaan tiennyt, kuka sen oikeastaan oli
matkaansaattanut. Ja mahdotonta olisi ollut kenenkään tietääkään
sitä, sillä vaikka minä, yksin minä olen se, joka sinä yönä pelastin
Gibraltarin, en ole siitä kenellekään koskaan puhunut. En edes
ilmaissut asian todellista laitaa kenraali Elliotillekaan. Kreivi
Artois säikähti niin sanomattomasti, että pakeni sieltä kera väkensä
kaiken, juosten yhtämittaa neljätoistakymmentä päivää, kunnes
saapuivat Parisiin. Heidän kauhistuksensa oli niin suuri, ett'eivät
kolmeen kuukauteen voineet einettä suuhunsa panna; ilmasta vaan
elivät koko sen ajan.