Gibraltarin viimeisen piirityksen aikana nousin minä lord Rodneyn
johtamaan laivastoon, jonka oli määrä viedä muonavaroja linnaan.
Aikomukseni oli näet käydä tervehtimässä vanhaa ystävääni, kenraali
Elliotia, joka linnan puolustuksessa oli hankkinut itselleen
lakastumattomia laakereita. Ensimmäisten ilonpuuskain perästä --
jotka ovat varsin tavallisia kahden vanhan ystävän jälleen kohdatessa
toisiansa -- kävin kenraalin kanssa ympäri linnan, saadakseni selvää
vihollisten aikeista ja varustuksista. Olin Lontoosta ottanut mukaani
erinomaisen peiliteleskopin. Sen avulla minä huomasin, kuinka
vihollinen paraikaa ojentaa 36-naulaista tykkiä sitä vallinsarvea
kohti, jossa me seisoimme. Kenraali, tuon kuultuansa, tahtoi
itse katsoa teleskopiin, ollaksensa varma minun näkemästäni. Hän
kiikaroitsi kokonaisen tunnin ja sitten vasta näki sen, minkä minä
olin huomannut yhdellä ainoalla silmäyksellä. Sitten pidettiin suuri
sotaneuvottelu, johon minutkin kutsuttiin, kaukoputkeni kun oli
herättänyt heissä suurta kunnioitusta minun sotataitoani kohtaan.
Tuumittiin sinne, tuumittiin tänne, mutta mihinkään päätökseen ei
päästy.
Kenraalin luvalla minä silloin tuotin lähimmästä patterista
48-naulaisen ja suuntasin sen niin tarkasti -- tykistöasioissa näet,
sen saatan kerskailematta sanoa, en ole vielä vertaistani löytänyt --
niin tarkasti, että olin aivan varma osaavani oikeaan.
Seurasin suurimmalla huolella vihollisten tykkimiesten liikkeitä,
ja samassa silmänräpäyksessä kuin he panivat tuliluntun sankkiin,
samassa minäkin käskin lauaista. Keskitiessä iskivät luodit
yhteen, ja vaikutus oli kerrassaan hämmästyttävä. Vihollisen luoti
ponnahti takaisin niin hirveätä vauhtia, että tempaisi pään siltä
sotamieheltä, joka oli tykin lauaissut, mutta ei siinä kyllä:
kuusitoista muuta sotamiestä, jotka läksivät pakenemaan Afrikan
rantaa kohti, nekin jäivät päätään vaille. Ja ennenkuin luoti oli
ennättänyt Berberiaan, katkaisi se satamassa kolmelta sotalaivalta
päämastot ja lensi sitten kaksisataa Englannin peninkulmaa sisämaahan
ja putosi erään majan katosta sisään, lyöden vanhalta eukolta, joka
seljällään makasi lattialla, ainoan hampaan rikki, ja pysähtyi
viimein hänen kulkkuunsa. Eukon mies, joka muutaman silmänräpäyksen
perästä saapui kotia, yritti kiskaisemaan luotia ulos, mutta se kun
istui kovin lujassa, hoksasi hän kaikeksi onneksi takoa sen vasaralla
muijansa vatsaan, josta se sitten aikaa voittaen tuli tavallisella
lailla ulos.
Tämä ei ollut ainoa palvelus, minkä meidän tykin luoti meille teki.
Ei siinä kyllä, että se työnsi vihollisen luodin edellämainitulla
tavalla takaisin, vaan kiskaisipa se vihollisten tykin irti lavetilta
ja paiskasi sen niin hirveällä voimalla erään laivan ruomaan, että
laiva täyttyi vedellä ja upposi, vieden meren pohjaan tuhatkunnan
matrosseja ja suuren määrän meri-sotamiehiä.
Olihan tämä tietysti erinomainen teko. En kumminkaan tahdo sitä
kokonaan oman itseni ansioksi lukea. Itse aate on kyllä luettava
minun ja minun älyni kunniaksi, mutta oli minulla siinä jonkun
verran sattumakin apunani. Perästäpäin sain tietää, että meidän
48-naulaisessa oli ollut kaksinkertainen panos: siitähän se kauhea
voima ja tuhoisa vaikutus.
Palkinnoksi minun osoittamastani avusta tarjosi kenraali Elliot
minulle upseerin valtakirjan, mutta minä kieltäysin vastaan-ottamasta
sitä, tyytyen vaan siihen kiitokseen, jonka hän samana iltana lausui
minulle koko kenraalistaabinsa läsnäollessa.