Jos minä itse olin hyppäyksissä sukkela ja vikkelä, niin ei ollut
huonompi mun ratsunikaan. Se ei välittänyt aidoista eikä kuopista, --
ylitse hyppäsi vaan kaikesta, mikä eteen tuli.
Kerran sattui jänis, jonka kintereillä olin, hyppäämään tien poikki,
ja samassa joutuivat sen ja minun väliini komeat vaunut, joissa
istui kaksi ihanata rouvas-ihmistä. Mutta hevonen loikkasi vaunujen
läpi, ikkunasta toiseen, -- ruudut olivat näet lasketut alas, --
ja semmoista vauhtia loikkasikin, ett'en ennättänyt hattuanikaan
nostaa, minä, jonka synnynnäinen kohteliaisuus yleensä oli vetänyt
suosiollista huomiota puoleensa sekä ylhäisissä että alhaisissa.
Vielä vähemmin siinä oli aikaa pyydellä anteeksi tavatonta
rohkeuttani, jolla heitä olin häirinnyt. Ratsuni kiiti näet niin
tulista tuiskua, että viimeinkin, kun ennätin hämmästyksestäni toipua
ja katsahtaa, missäpäin jänis lienee, huomasin sen puolen peninkulman
päässä takanani. Me olimme karauttaneet sen sivuitse, ja tuolla se
istui kaukana ja katseli meitä niin pilkallisesti. Kääntyä takaisin,
-- mahdotonta: se olisi loukannut uljaan ratsuni kunniantuntoa.