Ken kerran uskaltaa nousta sellaisen ratsun selkään kuin minun
liettualainen orhini oli, hänen uskoo pystyneen erääsen toiseenkin
toimeen, joka ensi hetkessä tuntuu ihan mahdottomalta.
Olimme piirittämässä erästä turkkilaista kaupunkia, en muista
enää, minkä nimistä. Sotamarsalkan olisi ollut peräti tärkeä saada
tietää, mitä tuossa linnoitetussa kaupungissa on tekeillä, mutta
sinne ei ollut ajattelemistakaan, siinä kun olisi täytynyt kulkea
etuvahtien ohi ja monien vartijalinjain ja vallituksien halki. Ei
uskaltanut kukaan lähteä vakoojaksi. Kenties liiankin paljon luottaen
rohkeuteeni ja ylenpalttisen palvelus-innon valtaamana, minä silloin
asetuin erään suuren tykin ääreen, ja samassa silmänräpäyksessä kuin
se laukesi, samassa minä hyppäsin luodin päälle, päästäkseni sillä
tapaa kaupunkiin.
Mutta puolitiessä iski minuun uusi ajatus. Niin, -- arvelin minä, --
kaupunkiin tästä kyllä päästään, entäs takaisin? Mitenkä sinun käy,
sinne tultuasi? Sinut tuomitaan vakoojana ja hirtetään ensimmäiseen
puuhun. Ei sellainen loppu sovi Münchhausenin suvun jäsenelle.
Niissä ja senkaltaisissa mietteissä minä huomasin kaupungista meidän
leiriin ammutun luodin parin askeleen päässä minusta, minä heilahdin
sen niskaan ja palasin onnellisesti oman väkeni luokse takaisin.
Tarkoitus jäi tosin saavuttamatta, mutta ehjin nahoin pääsin
sittenkin.