Oczakowin edustalla torjuttiin kerran Turkkilaisten uloshyökkäystä,
ja silloin oli etujoukolla kuuma päivä. Minulla oli eskadroona
husaareja komennettavanani, ja me seisoimme edellimmäisinä. Äkkiä
minä näen joukon vihollisia ryntäävän linnasta päin meitä kohti.
Kuinka kaukana he olivat, ja minkä verran heitä oli, sitä en
saattanut sanoa, sillä paksu pölypilvi verhosi heitä joka puolelta.
Peittäytyä pölypilveen olisi meidänkin puolelta ollut tavallinen
sotajuoni, mutta silloinpa en olisi tarkoitukseni perille päässyt.
Minä lähetin tarkk'ampujani sivuille, käskien heidän nostamaan tomua
niin paljon kuin mahdollista. Muun joukkoni kanssa läksin vihollista
kohti, saadakseni selvän heidän luvustaan.
Se onnistuikin. Vihollinen piti ensin puoliaan, kunnes tarkk'ampujani
olivat saaneet sen sivuilta päin epäjärjestykseen. Silloin hajoitimme
vihollisen joukon kokonaan, hakkasimme maahan väkeä kuin heinää ja
ajoimme loput takaisin linnaan. Eikä siinä kyllä. Vihollinen oli niin
säikähtynyt, että riensi yhtä menoa vastaisen portin kautta ulos koko
linnasta. Se oli enemmän kuin olimme osanneet toivoakaan.
Liettualainen ratsuni kun nelisti niin kiivaasti, niin jouduin minä
etummaiseksi vihollisen kintereille. Huomatessani heidän sitten
pakenevan toisesta portista ulos, katsoin parhaaksi pysähtyä torille
ja puhalluttaa siellä väkeni kokoon. Mutta ihmeekseni ei näkynyt
yhtään torvensoittajaa eikä ainoatakaan husaaria saapuvilla.
Eivät ne ainakaan kaukana ole, ja vähän ajan perästä kyllä joutuvat
tänne, arvelin minä ja ratsastin kaivolle keskelle toria hevostani
juottamaan. Se joi käsittämättömän ahnaasti suunnattomat määrät eikä
näkynyt ikään tarpeeksensa saavan. Tuo oli varsin kummallista, mutta
kun katsahdin taaksepäin, nähdäkseni eikö väkeäni jo ala kuulua, --
arvatkaas mitä näin? Ratsustani oli koko takaosa poissa, ristiä ja
lanteita myöten kuin poikki leikattu. Vesi vuoti takaa päin pois
sitä mukaa kuin sitä pään puolelta tuli lisää; sisässä ei kestänyt
tippaakaan.
Mitenkä tämä oli tapahtunut, sitä en pystynyt selittämään, kunnes
yksi husaareistani karauttaa täyttä laukkaa luokseni, onnittelee
minua ensin aivan ylenpalttisesti ja kertoo sitten seuraavaa. Juuri
kuin minä olin keskellä pakenevia kiitämässä linnan portista sisään,
oli suojaristikko pudonnut alas ja leikannut ratsustani peräosan
irti. Tämä takapää oli ensin alussa jäänyt vihollisten puolelle
ja matkaansaanut kauheata hävitystä heidän joukossansa. Kun ei se
kumminkaan päässyt linnaan, oli se mennyt läheiselle niitylle, ja
sieltä minä epäilemättä löydän sen jälleen. Minä käänsin ratsuni,
ja se kiidätti minut täyttä laukkaa silmänräpäyksessä niitylle. Ja
siellä minä suureksi ilokseni näin hevoseni peräpuoliskon hyppimässä
ja keikkumassa mitä kummallisimmalla tavalla.
Huomattuani, että hevoseni kumpaisessakin puoliskossa on vielä
ilmeisesti elinvoimaa, lähetin noutamaan rykmentin eläinlääkäriä.
Hän saapui heti, liitti puoliskot yhteen ja kiinnitti ne tuoreilla
laakerin taimilla, joita kasvoi ylt'ympärillä. Haava parani
onnellisesti umpeen. Mutta samalla tapahtui jotain, mikä ei olisi
ollut mahdollista millekään muulle kuin tälle harvinaiselle ratsulle.
Laakerintaimet juurtuivat sen ruumiisen, kasvoivat ja ylenivät,
niin että vihdoin muodostui ylitseni lehtimaja, jonka suojassa minä
sittemmin tein monta sankarityötä.
En saata sentään olla mainitsematta erästä pientä hankaluutta, joka
oli seurauksena äskeisestä loistavasta kahakasta. Olin niin urheasti,
niin kauan ja niin vimmatusti peitonnut vihollisiani, että käsivarsi
vielä kauan jälkeenkin päin teki samaa liikettä, vaikka vihollinen
oli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistäkin. Siltä varalta, ett'ei tuo
yhtämittainen huitominen omaakin väkeä vahingoittaisi, täytyi minun
kahdeksan vuorokautta kantaa käsivarttani siteessä, niinkuin olisi
ollut sijoiltaan pois.