En yhtään liioittele, sanoessani, että Diana oli ainoa laatuaan.
Ei ollut sillä verran vetävätä missään. Ainoa, mikä suunnilleen
oli sen arvoinen, oli muuan pieni vinttikoira, ulkomuodolleen
varsin tavallinen, mutta nopeudelleen aivan hämmästyttävä. Sen
juoksu oli niin kiivasta, ja se oli jo niin kauan aikaa ollut minun
palveluksessani, että se vihdoin oli juossut koipensa ihan tyngille,
jotenka se lopulla ikäänsä kelpasi vallan hyvin mäyräkoiraksi.
Kerran, ollessaan vielä vinttikoirana, se sai ylös jäniksen,
mutta parin kierroksen perästä alkaa metsästä kuulua kummallista
nalkutusta, niinkuin olisi kokonainen lauma koiria liikkeessä, mutta
niin hiljaa ja epäselvästi, ett'en ymmärtänyt asianlaitaa ensinkään.
Menin ääntä kohti, ja -- ihmeellinen näky kohtasi minua silloin.
Jänis oli äkkiä saanut poikasia, ja koira oli samassa saanut pentuja,
yhtä monta perillistä kumpikin. Jänöt olivat vaistomaisesti lähteneet
karkuun, ja koirat olivat vaistomaisesti lähteneet niitä ajamaan ja
saavuttaneetkin ne. Ja niinpä tapahtui, että ajon alussa oli ollut
yksi jänis ja yksi koira, mutta ajon lopussa kuusi jänistä ja kuusi
koiraa.