Merkillistä minun elämässäni, ihan kuin kohtalon kirjaan
kirjoitettua, oli se, että kauheimmat ja hurjimmat pedot sattuivat
tielleni juuri silloin kuin kaikkein vähimmin kykenin niitä
vastustamaan. Ne näyttivät oikein vainuamalla vainuavan minun
voimattomuuteni hetkiä.
Niinpä olin kerrankin kovalla pakkasella juuri kiertänyt piikiven
irti hanasta, teroittaakseni sitä puukollani hiukan, kun samassa
kauhean suuri karhu hyökkäsi minua kohti. Nyt ei muu neuvoksi kuin
ylös puuhun aika kyytiä kiveä teroittamaan. Mutta pahaksi onneksi,
putosi minulta tuossa kiireessä puukko maahan, ja nyt ei ollut
minulla muuta sen terävämpää asetta kuin kynnet. Mutta menepäs niillä
piitä piirtelemään! Karhu nousi takajaloilleen puun juurella, ja minä
odotin vaan joka hetki, milloin sitä ollaan karhun kidassa.
Olisin tosin voinut, niinkuin kerran ennen, iskeä sankkiin tulta
silmästänikin, mutta silmä oli siitä pitäin yhä vieläkin niin hellä,
ett'ei tuon tempun uudistaminen kovinkaan houkuttelevaa ollut.
Epätoivoisena katselin puukkoani puun juurella tuolla, mutta eihän
se epätoivo sitä sieltä puuhun nostanut. Johtuipa mieleeni vihdoin
sukkela ajatus: ottaa pakkanen palvelukseeni. Ja pakkanen silloin
olikin oikein paukkuva, niin kova, että sylki jäätyi, ennenkuin
maahan putosi. Minä sylkemään, minkä ennätän, eikä aikaakaan, niin
sain lujan jäisen sauvan, jonka alapää heti jäätyi puukonpäähän
kiinni. Varovasti nostin sitten puukon puuhun ja teroitin piikiven.
Tuskin olin sen työn suorittanut, niin jo alkaa karhukin kiivetä
puunrunkoa ylös, mutta minä annoin sille tervetuliaisiksi niin
lämpimän laukauksen, että kiipeämättä siltä sen koommin jäi.