Metsän tiheikössä kerran juoksi ohitseni villisian porsas, emä
perässään. Minä laukaisin, mutta en osannut. Porsas puikki edelleen,
mutta emäsika pysähtyi siihen paikkaan. Läksin lähemmältä asiata
peräämään ja huomasin emäsian olevan vanhuuttansa umpisokean. Siksipä
se oli, eteenpäin päästäksensä, pidellyt hampaillaan porsaansa
saparosta kiinni, lapsenrakkaus oppaanansa siis. Luoti oli katkaissut
tämän hellän yhdyssiteen. Porsas pysähtyi, kun ei mitään perässä
tullut, ja emällä oli vielä saparonpätkä hampaissaan. Minä tartuin
siihen kiinni ja vedin emän perässäni koreasti kotia. Ja nöyränä se
kulki, yhtään rimpuilematta.