Jos sotamiesten ja merimiesten useinkin on kiittäminen
neuvokkaisuuttaan henkensä pelastamisesta, niin on siitä usein
metsämiehellekin ollut yhtä paljo apua ja etua. Muistan kerran
metsämatkoillani joutuneeni pienen järven rannalle, jossa muutama
tusina sorsia uida pulikoitteli, mutta niin hajallaan toisistansa,
ett'ei ollut toivomistakaan saada yhdellä laukauksella kuin moniahta.
Pahaksi onneksi oli viimeinen panos pyssyssä, ja mieleni teki saada
kaikki nuo sorsat kotia, minä kun olin kutsunut koko joukon vieraita.
Silloin johtui mieleeni, että laukussa on vielä palanen silavaa
eväistä jäljellä. Minä päästin koppelinuoran irti, kiersin sen
auki, niin että sain siitä kaksi pituutta, ja sidoin silavapalasen
nuoran päähän. Lymysin sitten kaislikkoon ja viskasin syöttini ulos.
Mielihyvikseni huomasin, kuinka yksi sorsa jo ui syötin luo ja
nielaisi sen. Muutkin riensivät saapuville, saamaan osaansa ateriasta
nekin. Ja pianhan se liukas ja sileä silavanpala oli huljahtanut
ensimmäisen sorsan läpi, päästä päähän, ja sitten sen nielaisi toinen
sorsa, jonka kävi ihan samalla tapaa, ja sitten kolmas ja niin
edespäin. Muutaman minutin perästä oli silavanpala, yhä kiinni nuoran
päässä, vaeltanut jok'ikisen sorsan läpi, ja sorsat olivat mulla kuin
helmet nauhassa. Minä vedin koko sorsasarjan mielissäni rantaan,
kiersin nuoran viiteen kuuteen kertaan vyötäisilleni ja hartiainkin
ympäri ja läksin astumaan.
Kotia kun oli vielä pitkä taival kuljettavana, ja sorsatkin kun
painoivat koko lailla, niin jo alkoi kaduttaa, että olin niitä
ottanut niin monta. Mutta siinäpä tuli avukseni -- muuan asianhaara,
jota ensi alussa olin hiukan pelkäillytkin. Sorsat olivat vielä
hengissä jok'ainoa. Ensi hämmästyksestään toinnuttuansa, ne alkoivat
räpytellä siipiänsä, ja yks kaks ne olivat kiskaisseet minut ylös
maasta ja läksivät viemään minua perässään halki ilmojen. Olisi
siinä toinen mies ihan piloille peljästynyt, mutta minä käytin tätä
seikkaa hyödykseni, annoin mennä vaan ja pidin takin liepeillä perää
kotiani kohti. Kun näin oli tultu taloni lähelle ja vähitellen piti
ruveta laskeutumaan alas, väänsin minä sorsilta niskat nurin, yhdeltä
kerrassaan. Tämä oli vaikeanlainen tehtävä, minun kun täytyi aloittaa
tämä temppu sarjan ulommaisesta päästä, ja se onnistuikin vasta
yhtä monen uljaan kuperkeikan perästä kuin sorsiakin oli. Ja kun
viimeiseltäkin oli vihdoin kaula katkennut, laskeusin minä kamiinini
savupiipusta sisään keskelle takkaa, johon kaikeksi onneksi ei ollut
vielä valkeaa viritetty. Kokki säikähti ihan piloille, mutta ihastui
sitten, nähtyään herransa mukana niin runsaat kokitettavat.