En muista enää tarkoin, Vironmaallako se tapahtui vai Inkerelläkö,
mutta siitä olen varma, että synkällä salolla se kerran tapahtui, se
nimittäin, että hirmuisen suuri, nälkäinen susi alkoi ahdistaa minua.
Jo ennätti peto ihan reen jalaksille, ja minun oli ratki mahdoton
enää päästä pakoon. Minä painuime reen pohjalle: suoriutukoon nyt
hepo pulasta miten parhaiten taitaa. Mutta siitä tulikin sellainen
suoritus, jota ei olisi osannut aavistaakaan. Susi antoi palttua koko
minun vähäpätöiselle personalleni, loikkasi minun ylitseni hevosen
kimppuun ja repi muutamassa silmänräpäyksessä rikki elukka rukalta
koko takaosan ruumista. Kipu ja säikäys pani nyt hevosen juoksemaan
yhä kauheampaa vauhtia. Minä itse olin pelastettu. Hetken perästä
kurkistin varkain kaattuvan alta ja huomasin hirmukseni, kuinka
susi oli oikein syöpymällä syöpynyt hevosen sisään. Mutta tuopa
oli samalla tilaisuus, jota ei käynyt päästäminen käsistään. Minä
sieppasin ruoskan ja ala sillä peittoa petoa. Moinen odottamaton
jälkiruoka säikäytti sen niin pahanpäiväiseksi, että se hyökkäsi
kaikesta voimastaan eteenpäin, hevoseni hengetön ruumis pudota
jymähti maahan, ja -- ihme se on, mutta tosi silti -- susi pujahti
hevosen nahkaan. Minä yhä huimemmin ruoskalla selkään, ja niin
mentiin sitä vimmattua kyytiä, eikä kauan kestänytkään, niin jo
saavuttiin Pietarin kaupunkiin ohikulkevaisten suureksi kummaksi.