Ratsastin tuosta eteenpäin, kunnes synkkä yö minut yllätti. Ei valon
tuikausta, ei kolinaa eikä kalketta missään, mikä olisi tiennyt kylän
läheisyyttä. Koko tienoo oli syvän lumen vallassa. Ei erottanut
tietä, ei polkua.
Väsynyt kun olin kovin, päätin astua ratsuni seljästä maahan. Sidoin
sitten hevoseni johonkin, mikä pisti lumesta näkyviin ja näytti
olevan seipäännenä. Varmemmaksi vakuudeksi pistin pistolit kainalooni
ja kävin pitkälleni lumeen. Siihen minä nukuinkin niin makeasti,
että heräsin vasta sitten kuin oli täysi päivä. Kovin hämmästyin,
huomatessani olevani keskellä kylää, kirkkomäellä. Ratsustani ei
näkynyt ensi alussa jälkeäkään, mutta äkkiä kuulin sen hirnahtavan
jossain korkealla pääni kohdalla. Minä vilkaisin sinnepäin ja --
tuollahan se ratsu rukka riippuu, suitsistaan kiinni kirkontornin
huipussa, viirikukon kohdalla! Nyt minulle selvisi kaikki tyyni:
eilen, tänne tullessani, oli koko kylä ollut lumen peitossa, mutta
yöllä oli äkkiä lyönyt suojaksi, lumi oli sulanut, ja minä olin
vaipunut yhä syvemmälle, hamaan maanpintaan asti. Minkä yöllä olin
luullut seipäännenäksi, olikin ollut kirkontornin viirinpää. Pitkittä
puheitta sieppasin pistolini ja ammuin suitset poikki. Hevonen tulla
heilahti maahan, minä selkään sille ja sitä tietä matkaan taas.
Hyvin kävi kaikki, kunnes saavuin Venäjälle. Siellä kun ei ole tapana
kulkea talvella ratsain, ja minä kun aina pyydän elää maassa maan
tavalla, niin otin pienen reen, valjastin yhden ainoan hevosen sen
eteen ja läksin köröttämään hilpeällä mielellä Pietarin kaupunkia
kohti.