Kului joltinenkin aika, ennenkuin olin saanut paikan Venäjän
armeijassa. Minulla oli niinmuodoin useamman kuukauden kuluessa
tilaisuus tuhlata kaikkein fiinimmällä tavalla sekä aikaa että
rahoja. Ilman-alan kolkkous ja kansakunnan tapa ovat nostaneet siellä
pullon varsin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, aivan toisin kuin
meillä raittiissa Saksanmaassa, ja niinpä minä Venäjällä tapasin
oikeita merkkimiehiä jalossa juomisen taidossa. Mutta poropeukaloita
ne sittenkin olivat sen vanhan kenraalin rinnalla, jolla oli se
harmaa parta ja se vaskenkarvainen nenä, ja jonka kanssa yhdessä
söimme päivällistä.
Tämä uljas sankari oli Turkin sodassa menettänyt yläosan päälakeansa.
Senpä vuoksi hän aina, kun joku vieras hänelle esitettiin,
mitä kohteliaimmalla tavalla pyysi anteeksi, että hänen täytyy
päivällispöydässä istua hattu päässä. Hänellä oli tapana tyhjentää
päivällisillä muutama pullo kirsikkaviiniä ja päivällisten jälkeen
kulauttaa pullollinen arrakkia, välistä parikin, aina asianhaaroja
myöten. Mutta päihtymystä ei hänessä huomannut koskaan, ei
merkkiäkään. Tuo tuntuu varsin uskomattomalta, ja niin se tuntui
minustakin kauan aikaa, ennenkuin viimeinkin sattumoisin pääsin asian
perille.
Kenraalilla oli tapana nostaa silloin tällöin hattuansa. Tuon olin
huomannut ennenkin, sen enempää siitä sentään välittämättä. Mitäs
kummaa siinä on, jos miehen tulee välistä kuuma ja tahtoo päätänsä
hiukan vilvoitella! Mutta huomasinpa vihdoin, että hatun mukana
kohosi aina muuan siihen kiinnitetty hopealaattakin, joka toimitti
hänellä päälaen virkaa. Täten pääsivät siis viinanhöyryt haihtumaan
hienona utuna ilmaan. Siinä oli nyt sen arvoituksen selitys.
Minä ilmoitin keksintöni kahdelle ystävälleni ja lupasin todistaa
havaintoni oikeaksi. Asetuin siinä tarkoituksessa päivällisillä
kerran piippu hampaissa kenraalin taakse, ja samassa kuin hän kohotti
hattuansa, pistin minä palavalla paperipalasella viinanhöyryt tuleen,
ja siitä tuli ihmeteltävän uusi ja soma näky. Höyrypatsas oli
muuttunut tulipatsaaksi. Se osa höyryä, mikä kierteli ukon tukassa,
muodosti sinertävän kunniakruunun hänen päänsä ympärille.
Minun kokeeni ei tietystikään saattanut kauan pysyä salassa
kenraalilta, mutta sitä hän ei pannut lainkaan pahaksensa,
päinvastoin salli minun monta kertaa uudistaakin tuota temppua,
joka asetti hänet niin arvoisaan asuun. Joka kerta kuin uusi vieras
pöytään tuli, esitettiin sama näytelmä uudestaan. Ja yhä uljaammaksi
se saatiin siten, että vetoon pantiin arrakkipullo toisensa perästä,
jotka annettiin kenraalin voittaa ja juodakin.