Retkeni Venäjälle alkoi talvisydännä, sillä minä olin harkinnut, ja
viisaasti harkinnutkin, että Pohjois-Saksassa, Puolassa, Kuurinmaalla
ja Liivinmaalla pakkanen ja lumi laittavat tiet hyvään kuntoon.
Hallituksen ei sitten enää tarvitse niistä huolta pitää. Minä kuljin
ratsain, se kulkuneuvo kun epäilemättä on kaikkein mukavin, jos
nimittäin mies kestää ja juhta jaksaa. Siten pääsee ainakin sitä
harmia näkemästä, että kyytimiestä janottaa jok'ikisen kapakan
kohdalla.
Keveänlainen oli minulla ylläni puku, ja sitä selvemmin sen sain
tuta, mitä kauemmas pohjoista kohti jouduin. Eipä aikaakaan, niin
näin Puolan puolella maantien varrella mies paran, joka hytisi ja
värisi vilusta. Aatelkaas: kylmässä viimassa talvella ja tuskin sen
verran vaateriekaletta päällä ett'eihän ollut ilki alasti!
Ihan sydäntä kouristi, katsellessani tuota raukkaa, ja vaikka
itseänikin paleli niin, että hampaat suussa kalisivat, viskasin
viittani hänen yllensä. Samassa kuulin äänen tulevan, niinkuin
taivaista, ja sanovan minulle: "Poikani, tämä hyvä työ ei pidä
sinulle palkitsematta jäämän." Hyvillä enteillä siis matkani alkoi.