Kansakoulusta päästessään oli Vaaran Mikko jo melkoisen vanttera,
kuudentoista vuoden ikäinen miehen alku, niin että hän voimiltansa
kyllä olisi kyennyt melkeinpä mihin työhön hyvänsä. Isänsä laittoihin
hänelle kelpo viikatteen kuntoon ja käski kanssansa niitylle, kun
helpompien kevätkesän askareiden jälkeen joutui kiireinen, vaan
viehättävä heinäaika.
Läksihän Mikko tietysti, ei hän toki kehdannut suoraa käskyä vastustaa,
vaikka aikaisin nouseminen tuntuikin hyvin vaikealta nyt äkistään;
siihen astihan ei mikään pakko ollut ajanut häntä ylös ennen kuin
itsestään heräsi.
Mikko niitti päivän hiljakseen ja toisenkin, ja isän teräväksi hioma
viikate alkoi jo luistaa täyttä vauhtia, niin että heinä pystyyn jäi
joka lyönniltä, kunnes uusi lyönti sen työnsi laidemmalle. Tämä antoi
myöskin työn intoa muuten vastahakoiselle mielelle, niin että Mikko
toisen päivän iltarupeamalla yltyi kilpaamaan vahvan niittomiehen
päiväläis-Pekan kanssa.
Mutta kolmantena aamunapa sitte uni painoihin silmäluomia niin
sanomattoman suloisesti ja koko ruumis tuntui niin perin raukealta,
että Mikon oli varsin vaikea herätä.
Pääsi hän sentään viimein seisalleen, sai terävän viikatteen käteensä
ja astui pitkään haukotellen työpaikalle etäällä toisten jäljestä.
Siellä kun hän yritti lyömään, tuntui lapaluu rusahtavan ja samoin niin
oudosti naksahti toinenkin, kun oli viikatetta siirrettävä takaisin
päin; ne ruskivat niin, että tulisirkkuset silmissä lentelivät, ja
tuota kesti koko aamurupeaman, vähitellen sentään heiketen.
Nyt se vasta työ tuntui työltä ja Mikolle pyrki kyyneleet silmiin
herumaan. Ei toki "aika mies" sentään kehdannut ruveta säännöllisen
itkun tekoon, mutta aamiaisella hän virkahti:
"Isä, enköhän minä pääsisi lyseoon?"
"Ahah, viikateko se sellaista pani päähän?"
"Niin no, eihän tuo ole niittäminen hauskaa."
"Hauskaako sitte aina pitäisi olla! Ei, poika hyvä, ei missään ole aina
hauskaa. Jospa siellä koulussa rupeat taas vehkeilemään, niin menevät
hukkaan rahat ja aika. Herrastut vain siellä vielä enemmän, niin
että sitte et ollenkaan kykene työn tekoon. En minä kuitenkaan jaksa
kouluttaa sinua papiksi asti."
"En minä papiksi pyrkisikään. Jospa edes muutaman luokan saisin käydä,
niin pääsisinhän paremmin puotiin taikka postikonttoriin, niin kuin
Solisevan Heikki; hänellä jo kuuluu olevan palkkaakin."
"No, tuumitaanpahan tuota sitte tarkemmin. Tee nyt tämä kesä työtä; ei
siitä ruumiille vahinkoa tule."
Nyt Mikko toivon elvyttämänä tarttui paremmalla innolla viikatteesen ja
parin päivän kuluttua lakkasivat lapaluut naksahtelemasta.
Syksymmällä pantiin Mikolle koko kuorma evästä mukaan, niin paljo,
että arveltiin riittävän koko lukukaudeksi, ja Matti kyyditsi hänet
lyseokaupunkiin, hankki asunnon erään kauppiaan taloon, toimitti miehen
lyseon kirjoihin ja jätti omiin hoteihinsa.
Lukemiseen Mikolta ei juuri nimeksikään aikaa kulunut. Koulussa kun
läksyt aina edeltä päin hyvästi valmistettiin, oppi hän ne jo siitä
eikä viitsinyt edes kirjojakaan kuljettaa pulpetistaan asuntoonsa.
Täten hän sai enimmän aikansa viettää vallan jouten.
Puodin rusina- ja sokurileipä-laatikot erittäin kutkuttivat Mikon
suuta. Senpä tähden hän eräänä päivänä kysyi kauppiaalta, eikö saisi
joutoaikanaan olla puodissa apumiehenä, ja saikin tuon mieleisensä
luvan.
Silloinkos Mikko ilostui! Ja puodissa hän rupesi oleskelemaan niin
ahkeraan, että monestikin oli koulusta myöhästyä. Ja varsinkin hän aina
tunkeutui punnitsemaan kaikenlaista makeistavaraa, sitähän oli samalla
niin helppo pistää kouran täysi taskuun sekä oman suun varalle että
koulussa yksitellen myötäväksi. Jos ei näitä tällä keinolla saanut,
keksi hän pian toisia. Hän asettui viattoman näköisenä seljin seisomaan
jonkun laatikon kohdalle, raotti sitä hiljalleen ja yht'äkkiä, milloin
toisten puotimiesten silmä välttyi, kouraisi laatikkoa.
Muuten oli Mikko hyvä kirjoitusmies. Kauppias sen tähden rupesi
pitämään häntä apulaisena kirjain pidossa, antaen hänen siirrellä
muistikirjasta pääkirjaan velaksi annoksia, ja oli varsin tyytyväinen
hänen työhönsä.
Onnistuipa hänelle hyvin koulussakin. Opettajat pian huomasivat
hänen taitonsa, kyselivät häneltä, mitä kaikkea hän oli lukenut,
ja huomattuaan sen enimmäkseen vastaavan koko ensi luokan kurssia,
siirsivät hänet kahden kuukauden kuluttua toiselle luokalle. Tosin hän
ei ollut kansakoulussa lukenut kieliä, vaan hyväntahtoiset opettajat
yksityisesti kotonaan maksutta luettivat sen, kuin häneltä puuttui.
Joululuvalle päästäessä Mikko jo korotettiin kevätlukukaudeksi senkin
toisen luokan ensimmäiseksi mieheksi.
Jo ennen lukukauden loppua oli kauppias kysynyt Mikolta, eikö hän jäisi
jouluajaksi kokonaan puotiin, niin saisi kevätlukukaudella häneltä
ruoankin, että sitä ei tarvitsisi niin etäältä kotoa vetää.
Tietysti Mikko mielihyvällä otti vastaan sellaisen tarjouksen ja
kirjoitti kotiinsa, että oli tarpeeton tulla häntä noutamaan.
Päästyänsä varsinaiseksi puotipojaksi tuli Mikko rohkeammaksikin ja
verotti, paitsi makeislaatikkoja, silloin tällöin myöskin rahastoa.
Joulun edellä se kävikin helposti, kun ihmisiä kuhisi puodissa kuin
markkina-aikaan ja silloin tietysti olisi toisten puotilaisten ollut
vaikea pitää häntä silmällä, jos olisivat häntä epäilleetkin, mutta
nythän ei vielä kellään ollut siihen aihetta.
Kävipä sitte kaupungin postimestari jouluvierailulla kauppiaassa ja
sattui kertomaan, että hän mielellään ottaisi ylimääräisen kirjurin
avukseen, kun itse jo oli vanha eikä oikein viitsinyt kirjoitella
kaikkia kirjoitettaviansa.
Kauppias esitti Mikkoa, kiittäen häntä nöyräksi ja teräväksi pojaksi.
Hänet heti kutsuttiin sisään ja pantiin näytteeksi kirjoittamaan.
Käsiala oli kyllin kelvollinen. Lisäksi kauppias vielä näytteli
kirjoistaan Mikon tekemiä tilejä, jotka kaikki olivat siistit ja
puhtaat.
Oli vielä yksi paha este vastuksena. Miten tulisi mies toimeen
postikonttorin työssä, kun postimestarin ei omasta puolestaan
kannattanut maksaa palkkaa muuta kuin nimeksi eikä postilaitos alussa
maksanut mitään.
Tähänkin sentään keksittiin keino. Kauppias lupasi antaa ruoan ja
asunnon, jos Mikko suostui olemaan hänellä konttorityössä, milloin
jouti postikonttorista.
Miksipä Mikko sitä ei olisi luvannut. Seuraavana päivänä hän meni
rehtorin puheille, joka häntä myöskin kehoitti ottamaan paikkaa, eli
ei hänellä ollut halua lukea pitemmälle ja lupasi antaa erotodistuksen
vast'edes, milloin sitä tarvittiin.
Näin joutui Vaaran Mikko uudelle uralle, vaan ei siitä mitään kotiinsa
ilmoittanut; "ehtiihän tuo", ajatteli hän.
Työ sujui hyvin molemmissa paikoissa muutamia viikkoja.
Kauppias vähitellen alkoi luottaa Mikkoon yhä enemmän ja viimein antoi
nimessään hänen kuitata ja tuoda postikonttorista myöskin vakuutetut ja
sisäänkirjoitetut kirjeet, kuten hän jo ensi päivästä asti oli tuonut
vakuuttamattoman postin.
Kerran hänellä niin ikään postikonttorista tullessaan oli taskussa
kolme sisäänkirjoitettua kirjettä kauppiaalle tuotavana. Miten hän
niitä siinä astuessaan sormillansa näpelöitti, niin tuntuikin yksi
olevan auki. Hän heti tempasi sen silmäinsä eteen, ja kas! auki se
tosiaankin oli; gummia oli kiinni pannessa liian vähän kostutettu, niin
että kuoren kieli oli itsestään auennut, lakkaamatta kun kirje oli. Ja
tuosta pilkutti kirjeen välistä kaksikymmenmarkkasen laita.
Jo ojensi Mikko kielensä kostuttaakseen gummia ja pannakseen kirjettä
kiinni. "Maltas!" kuiskasi ääni. "Ota ensin rahat pois! Pistä sitte
kiinni!"
Neuvo tuntui hyvältä. Olihan tilaisuus erittäin hyvin sopiva.
"Mutta se on varkautta!" kuului toinen ääni.
"Älä koske! Älä petä luottamusta!"
"Kukapa sen älyää. Onhan kauppiaan kirjeistä ennenkin välistä ollut
rahaa poissa."
Ja seteli livahti Mikon taskuun, kuoren reuna sipasi Mikon kieltä ja
kirje sulkeutui.
"Entä jos kauppias nyt on kotona, niin huomaa hän kirjeen kosteaksi!"
kuului taas ääni. Mutta se oli tuon ensimmäisen äänen kavalaa
varoitusta peittämään jälkiä.
"Astuskelenpahan vähän ja huiskuttelen kirjettä, niin pianhan se
kuivaa!" miettikin Mikko varoituksen johdosta, ja niin hän myöskin teki.
Sitte hän astui rohkeasti puotikammariin ja antoi postin kauppiaalle,
joka tosiaankin oli kotona, kuten Mikon paha henki oli peljännyt.
Kauppias avasi kirjeet.
"Kas, eihän tässä olekaan rahaa, vaikka pitäisi olla kaksikymmentä
markkaa!" kummasteli hän.
"Ehkä onkin lähettäjältä jäänyt panematta. Onhan tuota välistä ennenkin
tapahtunut", kiirehti Mikko selittämään.
"Eipä tämä mies juuri helposti erehdy. Vaan saattaneehan tuo sentään
joskus tapahtua tarkallekin."
Siihen se asia jäi. Sillä kun kauppias kirjoitti kirjeen lähettäjälle,
että rahaa ei tullutkaan, vastasi hän kyllä muistelevansa panneensa
kirjeesen setelin; mutta koska hän sentään ei muistanut niin tarkkaan,
että olisi voinut sen valalla vahvistaa, lähetti hän saman summan
uudestaan.
Tämän kepposen jälkeen Mikko ei muutamaan kuukauteen koskenut puodissa
eikä konttoreissa mihinkään toisen omaisuuteen. Omatunto tarvitsi aikaa
tottuakseen siihenkin, joka jo oli tehty.
Sattuipa sitte kevättalvella varsinainen postin-ekspeditööri
tarvitsemaan viikkokaudeksi vapautta, mennäkseen katsomaan heikkona
sairastavaa vanhaa isäänsä ja postimestari asetusten mukaan antoikin
hänelle virkavapautta kahdeksaksi päiväksi sekä määräsi Mikon siksi
ajaksi hoitamaan ekspeditöörin virkaa.
Mikko sai kirjeiden säilytysarkun avaimen ja ryhtyi työhönsä.
Lähtevän postin hän selvitti sukkelaan ja säännöllisesti. Samoin
ensimmäisen tulleenkin postin. Kaikki vakuutettu posti samoin kuin
sisäänkirjoitettukin tuli kirjoihin ja sitte kukin kirje, kelle oli
menevä.
Postiljoonit selvitellessään vakuuttamatonta kirjekasaa löysivät yhden,
jossa oli päällekirjoitus "Mikko Vaaralalle", ja antoivat sen heti
hänelle.
Kiireen kähinässä Mikko pisti sen taskuunsa ja avasi vasta asunnossaan.
"Rakas Veli!" luki hän ja katsahti lopusta nimeä. "Kas vain, hyvinpä
Anna Maija onkin oppinut kirjoittamaan. No, johan hän on opetellutkin
monta vuotta. Mitäs hän sitte kirjoittaa?"
"Meillä täällä kotona on hyvin ikävät asiat. Me, taikka oikeastaan
Janne, vaikka tiesinhän minäkin asian, tulimme ottaneeksi puodista
minkä mitäkin pikku tavaraa, ja kauppias niistä otoista vaati Jannelta
velkakirjan tässä pari viikkoa sitte. Nyt on hän isältä tinkinyt
maksua siitä velasta. Eikä siinä kyllä. Isä toivoo ja on pyytänytkin
Jannelta rahaa veronmaksuun, vaikka kyllä minä tarkkaan tiedän hänellä
itselläänkin olevan. Niin, miten tästä nyt selvittäneenkään. Arvelin,
että ehkä sinä sieltä, kun olet kaupungissa, voisit paremmin hankkia
sata markkaa tai vähän runsaammin ja lähettäisit sitte minun taikka
vielä paremmin kauppiaan nimeen. Maksaisimmepahan sitte, kuin tässä
vähän ehdimme eläytyä ja Janne varmeta työn saantiin. Muuten sotkeutuu
kotieloksemme kokonaan. Tiedäthän, että isän näpistä raha ei vähällä
heltiä eikä ole hänen silmiinsä katsominen mikään leikin teko. —
Pikaista vastausta odottava sisaresi Anua Maija."
Mikko luki loppuun ja luki uudestaan alusta.
"Ahah, vai on isä siellä taas urkkimassa toisten salaisuuksia. Kyllä
nyt pitäisi siskoa auttaa pulasta, mutta miten saada rahaa?"
Tätä mietiskellen hän pistäytyi puotiin, seisattui seljin rahalaatikon
kohdalle ikään kuin ulos katselemaan, ja vips! yksi seteli livahti
hiljaa auki vedetyn laatikon raosta Mikon kouraan.
Puotikammariin palattuansa vilkasi hän saaliisensa ja huomasi sen
kaksikymmen-markkaseksi.
"Alkuhan tuossa on," arveli varas, "mutta lisää vielä tarvitaan.
Eiköhän... Niin kyllä sen pitäisi käymän päinsä, jos vain sattuu."
Mietteissään istuskeli hän sen illan ja nukkui yönsä rauhattomasti,
nähden unta, miten isänsä ahdisteli sekä häntä että Anna Maijaa
salailemisesta ja vilpistelemisestä.
Aamusilla herätessä häntä äköitti isän loppumaton halu pitää kaikkia
holhouksen alaisuudessa. Miksi ei kukin muka saanut hoitaa omia
asioitaan.
Hän kaivoi arkustansa sievän hopeisen, luuvartisen sinetin, jonka
ennen kansakoulussa ollessaan oli muutamilla karamelleilla itselleen
narrannut eräältä kumppaniltaan, joka puolestaan oli sen saanut
tädiltään, mutta ei voinut sitä itse käyttää, siinä kun oli vallan
toiset kirjaimet kuin hänen nimessään.
Tämän sinetin Mikko pisti taskuunsa.
Oli juuri postin lähtöpäivä. Kauppias kirjoitteli omassa kammarissaan
kirjeitä koko kasan, pani muutamiin rahojakin ja lukitsi ne
sinetillänsä sekä toi ne konttorihuoneesen Mikolle postiin vietäväksi
ja sisäänkirjoitettavaksi.
Vapisevin käsin otti Mikko kirjeet vastaan.
Vielä ei ollut kiirettä postikonttoriin Hän siis pisti kirjeet
taskuunsa ja jatkoi työtään kauppiaan konttorissa. Mutta kun kauppias
poistui ottaen nurkasta kepin käteensä, josta Mikko arvasi hänen
lähteneen kävelemään, kävi hän kiireesti lukkoamassa kaikki konttorin
ovet, jääden itse sisälle.
Kotvasen kuluttua hän läksi astuskelemaan postikonttorille päin järven
rannatse ja pysähtyi siihen ikään kuin huviksensa heittelemään kiviä
veteen. Yksi niistä välähti niin omituisen kirkkaasti ja muutenkin
lentää vikuroitti niin oudosti ilmassa, että onkipojat huudahtivat:
"mikäs se sellainen kivi oli!" Vaan Mikko mitään vastaamatta jätti
heidät sitä itseksensä arvailemaan.
Päivälliseltä Mikko nousi kesken, valittaen päätänsä kivistävän, ja
riensi kirjoittamaan sisarelleen. Saatuansa kirjeen valmiiksi kääri hän
sen sisälle rahaa ja päälle puhdasta paperia, sulki kaikki kuoreen ja
piirsi siihen sisarensa nimen. Kirjoittipa hän sitte vielä toisenkin
kirjeen kotipaikkansa kauppiaalle, pyytäen häntä antamaan mukana
olevaa kirjettä Anua Maijalle. Pistettyään sitte kaikki suurempaan
kuoreen piirsi hän siihen takanojaisilla kirjaimilla osoitteen ja
työnsi iltapäivällä postikonttoriin mennessään kirjeen laatikkoon, että
kenenkään ei pitänyt lähtöpaikassa tietämän sen häneltä lähteneen.
Hyvän aikaa meni kaikki entistä menoaan? Mikko, oltuaan muutamia
päiviä levoton, alkoi jo nukkua rauhallisesti ja unhottaa koko asiaa.
Varsinainen ekspeditööri palasi ja Mikko taas ryhtyi apulaiskirjurin
töihin.
Eipä aikaakaan, niin saapui kauppiaalle yht’aikaa kaksi kirjettä,
joissa ilmoitettiin hänen lähettämistänsä kirjeistä olleen rahat poissa
ja samalla lähetettiin hänelle nähtäväksi kuoret, joiden sinettejä
ilmoituksen tekijät eivät tunteneet kauppiaan omiksi.
Vieraat ne olivatkin ja kauppias heti katsoi kirjoistaan, minä päivänä
ne oli lähetetty.
Mikko oli konttorissa läsnä.
"Sinähän nämä veit postikonttoriin?"
"Niin muistelen."
"Oliko näissä silloin nämä sinetit?"
"Sitä en muista", vastasi Mikko rohkeasti.
Parin päivän kuluttua saapui vielä kaksi samanlaista valituskirjettä ja
kauppias huomasi kaikkein neljän koskevan samana päivänä lähetettyjä
kirjeitä.
Kauppias ensin epäili Mikkoa ja koetti tutkiakin häntä, mutta turhaan.
Viimein hän ilmoitti asian viskaalille.
Tosin näytti viskaalinkin mielestä olevan syytä epäillä Mikkoa, mutta
koska häntä vastaan ei mitään varmaa todistusta ollut, vaan päin
vastoin kauppiaankin täytyi todistaa hänestä vain hyvää, jäi asia
pitkällisten tutkintojen jälkeen lepäämään, kunnes joku sattuma toisi
syyllisen ilmi.
Kauppias, jonka luona Mikko asuskeli, piti puoli pakosta työssään häntä
koko juttuajan. Mikko taas malttoikin mieltänsä pitkän ajan, niin että
jätti puotilaatikonkin rahat rauhaan eikä koskenut mihinkään vieraasen
tavaraan. Kun hän sitä paitsi oli uuttera työssään, alkoi kauppias
jälleen luottaa häneen.
Heti ensimmäisen poliisitutkinnon jälkeen oli Mikko kirjoittanut
kotiinsa ja silloin vasta kertonut, millä tavalla hän oli joutunut
apulaiseksi postikonttoriin, sekä sivumennen ilmoittanut, että häntä
nyt epäiltiin rahakirjeiden avaamisesta, vaan vakuuttanut olevansa
aivan viaton.
Vaaran isäntä ensin säikähti, vaan tarkemmin ajatellen kuitenkin luuli
kerrassaan mahdottomaksi, että hänen poikansa, jota hän oli niin
hartaasti ohjannut totuuden tielle, olisi voinut tehdä sellaista.
Niinpä hän pian unhottikin koko asian.
Mutta sen sijaan emäntä ja Anna Maija aavistivat pahaa, varsinkin
viimemainittu, joka juuri samaan aikaan, kuin tuo varkaus oli
tapahtunut, oli veljeltään saanut paljon rahaa. Eivät he sentään
kellekään ilmaisseet arvelujansa, eivätpä edes toinen toiselleenkaan.
Salaileminenhan olikin heidän tapansa. Kauan he molemmat levottomina
itsekseen odottelivat vielä pahempia uutisia, vaan kun niitä ei
kuulunut, rauhoittuivat hekin vähitellen.