Tästä lähtein nyt emännällä oli vielä suurempi kiusaus kuin ennen
siirtämään minkä mitäkin ruokatarpeita Lienan hallusta Anna Maijan
haltuun, eikä hän omalle lapselle antaessaan viitsinyt joka "sirua
ja pisaraa" punnita ja mitata. Paha vain, että tuo siru usein oli
kimpaleen kokoinen ja pisara monesti koko kannunkin täyteinen. Nyt
häneltä myöskin unohtui Anna Maijan tähden kokonaan sisar Mari
lapsinensa eikä Marikaan enää huolinut käydä "kiusaamassa", kun
huomasi sisarensa vastahakoiseksi; ennen toki vierailta saattoi kärsiä
tylyyttäkin kuin omalta sisarelta.
Täten sai isäntä aihetta ihmetellä joka kerran, kuin Janne tuli
suorittamaan Lienan kirjoittamaa toisen leipäkunnan ruokaotosten tiliä,
mitan he niin vähällä toimeen tulivat. Ja muutamien kuukausien kuluttua
joutui Lienakin pulaan, kun hänen numeronsa, varsinkin voitilissä,
pyrkivät yhä pahemmin sotkeutumaan.
Pitipä siitä syksymmällä sitte isännän lähtemän viemään evästä Mikolle,
joka silloin vielä kävi viime vuottansa kansakoulua, ja samalla
muuttamaan säästettyä voita rahaksi.
"Paljokos sinulla nyt on voita?" kysyi hän nostaessaan isonlaista
astiaa kärreihin.
"Kirjani mukaan pitäisi siinä olla kaksi leiviskää. Mutta hyvin se
näyttää vähältä."
"Mitenkäs sinun kirjasi nyt ovat ruvenneet niin pettämään? Olivathan ne
ennen tarkat."
"Sitäpä tässä minäkin ihmettelen. Joka kirnuuksesta punnitsen aina
runsaasti, eikä voi sittekään riitä. Johan se on monesti tapahtunut."
"Siitä nyt näet," virkkoi emäntä, joka paraiksi tuli kuulemaan Lienan
viime sanoja, "miten joutavaa turhuutta se sinun mittelemisesi on."
"Eipä niinkään", vastasi Lienan puolesta isäntä. "Sinun ei tarvitsisi
ilmaiseksi syöttää Jannen joukkoa."
"Pitäisikö heille joka siru punnita."
"Se olisi tarkoitus. Oppikoot ensin tulemaan toimeen omilla
ansioillansa eikä luottamaan muihin. Ei siitä hyvää lopuksi tule, jos
alussa valmiilla elävät."
"No, minusta he tuntuvat olevan omaa perhettä eikä vierasta."
"Laitetaan sitte niin, että ollaan kaikki yhdessä leivässä."
Isäntä läksi ajamaan.
Emännältä unhottui tämän keskustelun tähden varsinainen asiansa, jota
varten hän oli tullut ulos: napinreikä-silkin tilaaminen.
Kaupungissa huomattuaan todeksi voisäästön vajauksen, kuten Liena jo
oli arvannut, mietiskeli isäntä koko kotimatkan, millähän keinolla nuo
vehkeet paraiten saataisiin estetyksi. Jo ajatteli hän hankkia lukkoa
voiastiaan, mutta hylkäsi sen tuuman; sillä jospa voi siten säilyisi,
jäisihän maito, liha ja paljo muutakin vielä vaaraan. Eikä muutenkaan
tuntunut sopivalta tavarain kätkeminen lukon taakse talon varsinaiselta
emännältä.
Kotiin saavuttuansa ryhtyi hän koko oman perheen koolla ollessa, jopa
Anna Maijankin kuullen selittämään, että sellainen järjestys kuin
tähän asti ei käynyt päinsä, koska eri leivässä olosta ei kuitenkaan
näyttänyt mitään tulevan. Sen tähden oli parasta ruveta yhteen leipään,
sittehän ei tarvinnut mitään ruoan sissimistä käyttää.
Tämä päätös oli kaikille mieleinen, varsinkin emännälle, joka siten
pääsi ikään kuin taakasta, sillä sinä tuo kotivarkaus kuitenkin oli,
vaikka hän itse sitä ei siksi tunnustanut, joten vaikea vanhasta
tavasta eroaminen pysyi hänellä vieläkin vaikeampana.
Mielellään sen tarjouksen otti vastaan myöskin Janne. Eihän nyt
talvella ollut tiedossa mitään erityistä rahan ansiota eikä kesän
tulojakaan varsin kosolta enää ollut säästössä, kun näet Janne ei vielä
ollut oppinut pitämään kiinni pennistä.
Kului talvi eikä isäntä vielä huolinut vaatia yhteiseen kassaan Jannen
vähiä ansioita; toivoi vain hänen itsestäänkin antavan sitte, kuin
enemmän saapi kokoon.
Kuitenkin häntä vähän alkoi kiusoittaa, kun Anua Maija hankki muhkean
"matamin talvipalton" sekä monta muuta vaatekappaletta, jotka näin
talonpoikaisessa elämässä vähän vivahtivat joutavaan ylellisyyteen.
Kevään tullen läksi Janne etemmäksi ansiokkaampiin töihin ja lähetteli
sieltä kesän pitkään silloin tällöin rahaa Anna Maijallensa, joka ne
kaikki käytti tarpeihinsa, vai lieneekö säästänytkin, oli tietämätöntä,
hän kun ei sitä kellekään ilmoittanut.
Vävyn poissa ollessa muuten kulki elämä hiljalleen, kuten ennen hänen
muuttumistansa talon loisesta likeiseksi sukulaiseksi. Vävyn äidin
olo talon yhteisessä elämässä ei näet paljoakaan vaikuttanut niin
suuren perheen leivässä. Anna Maijalla nyt vain oli oma erityinen
rahakukkaro sen sijaan, että hän ennen oli itselleen salakeinoilla
rahaa neuvotellut.
Ensi lumen tultua syksyllä palasi Janne kesätöistään rikkaana miehenä,
kuten Vaaran isäntä toivoi. Vaan eivätpä ne rahat hellinneetkään
vävypojan tallesta yhteiseen rahastoon.
Odoteltuaan viikon, jopa parikin, eikö Janne toki arvaisi asiaa, otti
isäntä sen viimein puheeksi.
"Kuules, Janne, meillä kun on elos yhteinen, niin pannaanpas yhteen
ansiotkin. Minä ja Matti ansaitsemme auralla ja karjalla, sinä
höylällä. Eikös niin?"
Janne ällistyi ja sitte loukkautui. Eikö hän muka ollut mies
puolestansa hoitamaan omia asioitaan; pitikö hänen ruveta tekemään
tiliä toiselle, joka ei edes ollut hänen vertaisensakaan sivistykseltä,
vaativainen ukon rahjus vain.
Näin hän ajatteli, mutta ei kuitenkaan julki puhunut. Hän ääneti
läksi isännän luota vanhaan tupaan ja istahti höyläpenkilleen asiata
harkitsemaan.
Ylpeys, tuo poikamaisuuden sankaruus, ja järki nyt rinnustelivat miehen
mielessä. Järki myönsi kohtuulliseksi isännän vaatimuksen, mutta ylpeys
sittekin pääsi voitolle. Ei, hän ei mistään hinnasta ruvennut toisen
palvelijaksi: johan hän sitä oli kylliksi kokenut oppiaikanaan; nyt hän
toki jo saattoi olla oma isäntänsä.
Vaaran isäntä puolestaan joutui kahden pahan pulan väliin. Jos Jannen
perhe oli eri leivässä, ei hänen kukkaroonsa siitä karttunut montakaan
kymmentä markkaa, ja jos he pysyivät edelleen talon leivässä, jota nyt
oli koetettu, meni heidän osansa ihan ilmaiseksi.
"Olkoonhan nyt sentään tällänsä tuota tuonemmaksi", arveli isäntä.
"Eivät he toki koko taloa tyhjäksi syö."
Ja sikseen se asia jäi.
Jannen palatessa kotiin oli Anna Maijalla ottaessaan häntä vastaan
ollut sylissänsä kolmen kuukauden ikäinen poika. Tämä Junnu se nyt
tuli isän silmäteräksi. Hänelle hän ensin nikkaroitsi uuden, muhkeaksi
pitsatun kätkyen, vaikka jo tullessaan oli tuonut koko kolmekymmentä
markkaa maksavat vaunut.
Olipa siinä muitakin omia töitä tehtävänä Anna Maijan tarpeiksi:
piironki, jota ei ennestään ollut koko talossa millaistakaan,
vaatekaappi, vetosänky, pesukaappi, tuoleja ja pieni pöytä.
Niitä tehdessä ja parhaan mukaan pitsaellessa kului aika jouluun saakka
niin tarkkaan, että kylätöitä ei tullutkaan tehdyksi eikä noista
omistakaan ehtinyt valmiiksi kuin puolet.
Kuitenkin oli Jannella kaiketi vielä kesäsäästöjä sen verta, että
hän joululahjat kykeni ostamaan kaupunkilaisten tapaan. Ainakin hän
niin teki. Junnu ei tietysti jäänyt unhotuksiin, päin vastoin häntä
ikäisekseen tuli muistetuksi liiaksikin.
Kun aattoiltana sitte joulupukki ensi kertaa kaikkiansa kävi Vaaran
talossa Jannen ostoksia antelemassa, ei isäntä enää malttanut olla
virkkamatta:
"Kuulepas, Janne, riittääkö sinulla rahaa tuolla lailla kylvellä? Eikö
Junnu tulisi toimeen vähemmälläkin? Enkä minäkään olisi pitänyt lukua
näin koreasta piipusta."
"Tottahan tuota nyt tään verran jaksaa."
"Mutta säästähän veronmaksuun! Silloin minä tarvitsisin jonkun verran
lisäksi omihini."
Jannen joulu-ilo sotkeutui. Hänenkö varoihinsa sitä nyt
turvauduttiinkin! Mutta ei hän mitään vastannut eikä enää puhunut koko
iltana.
Päästiin siitä kevättalveen.
Isäntä kerran pistihe myllylle jauhattamaan ja samalla kävi puodissakin.
Kauppias, kohteliaasti tarjottuaan tupakan, kysäsi ikään kuin ohi
mennen:
"Yhdessäkö leivässä te olette vävynne kanssa?"
"No, niihän ollaan. Olisiko mitä?"
"Jannella on täällä vähänen asioita."
"Onko hän tänne velkaa? Paljoko sitä on?"
Kauppias kaivoi laatikosta parin viikon vanhan velkakirjan, jossa Janne
sitoutui vaadittaessa maksamaan kuusikymmentä markkaa.
"E-en minä tästä mitään tiedä. Maksakoon itse velkansa, ei minulta
riitä rahaa tähän."
"Otan minä eloakin."
"Ettäkö sitte taas saisitte myödä jauhoja sijaan. Ei, näkyvät ne elot
tänä vuonna menevän vielä omina tarpeina."
"Jääköön sitte toistaiseksi."
Kotiin palattuansa hyvin pahoillaan kysyi isäntä kuitenkin leppeästi
Anna Maijalta:
"Mihinkäs tarpeesen te kauppiaalta rahaa otitte?"
Anna Maija säikähti.
"Sieltähän kauppiaan linjasta olisit nähnyt, jos olisit katsonut."
Muuta vastausta isäntä ei saanut tyttäreltään eikä Jannelta senkään
vertaa. Mutta arvaamalla hän aavisti ainakin osan tuosta summasta
kuluneen Junnun leikkikaluihin, joita melkoisen tiheään oli tuotu ja
jotka aina seuraavana päivänä olivat ramuina tai ihan rikki.
Tuli veronmaksun aika ja Janne silloin antoi apellensa viisikymmentä
markkaa.
Isäntä ällistyi. Mistä Janne nyt oli rahaa saanut?
"Entäs se puotivelka?”
"Maksettu", kuului lyhyt vastaus.
Vielä pahemmin kummastui isäntä, mutta mitään selkoa ei hänelle annettu.