Saatuansa paperia alkoi Liena siitä tekemäänsä kirjaan vuoden alusta
itsekseen merkitä numeroitaan, kysellen ikään kuin aivan suotta minkä
mitäkin eri asioita, joita ei itse nähnyt eikä voinut muuten arvata.
Matti kyllä älysi, mitä varten Liena niin uteliaaksi oli tullut, eikä
huolinut ennen aikojaan sotkea asiaa, tiesihän hän siitä kyllä hyvää
tulevan.
Isäntä sen sijaan noita utelemisia hyvinkin kummasteli ja moneen
kertaan sitte pitkin kevättä ja kesää vastasi milloin leppeämmin,
milloin äreämmin: "mitä sinun tarvitsee kaikkea tietää?" Vaan kun Liena
nauraen virkahti: "no, jokos nyt tulee teidän miesten vuoro salaella?"
leppyi hän aina ja antoi tiedot, jotka Liena sitte itseksensä pisti
muistiin.
Pahemmin suuttui emäntä, kun näki Lienan kerran mittaavan maitoa.
"Pitääkö tässä joka pisara tuopitella, eikö nyt enää suuhunsakaan saada
muuten kuin korttelittain?" torui hän.
Liena vain levollisesti selitti, että eihän hän syömästä kieltänyt.
Eikä hänen monta kertaa tarvinnutkaan mitata maitoa, pian hän oppi
silmämäärältäkin arvaamaan ja muistiin merkitsemään.
Sama riita yritti syttyä joka kerran, kuin kirnuttu voi punnittiin ja
varsinkin kuin se pantiin kahteen eri astiaan, puoti- ja kotipyttyyn.
"Sopiihan tuo kaikki yhteenkin, mitä siitä vielä osittelet?" sanoi
emäntä. "Siinähän se on tallella, mikä säästyy. Vai luodittainko nyt
pitää ruveta voitakin panemaan palaselleen!"
"Sitä varten minä juuri panen kahteen pyttyyn, että palaselle ja
pöytään pannessa ei tarvitsisi punnita; kotipytystä syödään", selitti
Liena.
"Ei tuota ennen tuollaista tyystimistä tarvittu", virkkoi vielä emäntä,
käsittämättä Lienan tarkoitusta. Mikä säästyy, se myödään, oli hänen
ohjeensa.
Tämä teki emännän ja miniän välin vähän kireäksi ja anopin puolelta
paljon pahemmaksi kuin miniän; sillä Lienahan tiesi tarkoituksensa
eikä hänellä siis ollut syytä pahastua emännän murinasta. Ja kun Liena
ei koskaan vastannut äreästi, vaan päin vastoin kaikessa muussa oli
kuuliainen ja nöyrä, ei emäntäkään kauan muistanut pahastumistansa.
Niinpä he tulivat sentään jotenkin hyvin toimeen eikä suurta riitaa
koskaan kuulunut.
Joutui uutisen aika ja ensimmäinen riiheys puitiin; elot jo olivat
viskatutkin.
Isäntä otti säkit käsivarrelleen, aikoen lähteä niitä täyttämään
kuivilla rukiilla.
"Eikö kappaa otetakaan?" kysäsi Liena, ollen pihalla, jossa emäntäkin
sattumalta puuhaeli.
"Mitä, pitäisikö ne elot mitata? Tännehän minä ne aittaan tuon
mittaamattakin."
"Ettepä sitte tiedä, minkä verta kaikkiaan tulee."
"No, saatettaisiinhan nuo mitata, vaikka vallan joutavaa se minusta on."
Matti oli ottanut viisikappasen ja lähtenyt astumaan riihelle päin.
Isännän viime sanoista sai emäntä mieleistä kannatusta omalle
tyytymättömyydelleen.
"Niin, siinä nyt näet, miten joutavaa se alinomainen mitteleminen on,
kun kerran omaan kohtaasi sattuu."
"No, tämähän on ihan toista kuin voin punnitseminen. Salvoonhan kaikki
jyvät pannaan ja siitä ne syödään eivätkä ne mihin sieltä häviä."
"Saattaisivat niitä hiiret syödä."
"Ei hiiristä lukua, kun vain ei kaksijalkaisia hiiriä käy. Ne pääsevät
paremmin voipyttyyn ja maitoastioihin."
"Kyllä sinä aina osaat puolustella itseäsi ja muita, vaan et koskaan
minua."
"Heitä jo joutava kina!"
Tällaista jankutusta kesti ehtimiseen. Suuria rakoja ei kuitenkaan
kasvanut Vaaran perhe-elämään siitä yksinkertaisesta syystä, että
kukaan ei koskaan luullut toisestaan pahempaa, kuin varmaan näki
ja tiesi, eikä sitäkään laverrellut takaa päin, vaan mieluisemmin
sanoa karautti suoraan suusta suuhun. Tästä samasta syystä ei kukaan
tullut myöskään sanoneeksi enempää, kuin syytä oli, joten syyttömästä
moitteesta pahastumiseen ei kukaan aihetta saanut, ja hulluhan toki
olisi ollut, joka ansaitusta pistimestä olisi liiaksi kiinni murrellut.
Ensi uuden vuoden aattona istui koko Vaaran perhe suuressa tuvassa.
Isäntä luki Johanneksen ensimmäisestä epistolasta 3:nen, 4:nen ja 5:nen
luvun sekä lopuksi Herran rukouksen ja siunauksen.
Illalliselta noustessa sitte Liena ikään kuin leikillä kysyi, arvasiko
kukaan, miten paljo leipää nyt oli vuoden kuluessa syöty kotona.
Vaikeahan sitä tietysti oli kenenkään tietää. Liena kävi noutamassa
maitokammarista kirjansa ja luetteli, minkä verta oli kulunut viljaa
kaikkiansa, miten paljo jauhatettu omaa ja kesällä ostettu; kuinka
monta tynnyriä oli nyt viime kesänä saatu omista pelloista, mikä osa
niistä jo oli jauhatettu ja miten paljo eloa siis vielä oli jäljellä
aitan salvoissa.
"Sitäkö varten sinä kaikkea mittautit?" virkkoi isäntä ihmeissään.
"Jo minä sen tiesin viime joulusta asti", ilmasi Matti.
Tiesipä Liena myöskin, miten paljo oli maitoa kaikkiaan saatu ja miten
paljo voita; mikä osa siitä oli myöty ja paljoko kotona syöty.
"Onko tosiaankin niin paljo voita syöty? Mitenkään sitä kuluukaan,
vaikka ei joka vero ole pöydässä?"
"Näkyy sitä kuluvan."
"Kyllä on hauska tietää tuo kaikki. Ja eikö ole ostettu kuin kaksi
jauhomattoa? Niin, itsehän minä ne tosiaan kävinkin ostamassa. Toissa
kesänä tuotiin kahdeksan ja kolmanna kesänä koko kymmenen."
"Eipä nyt ole tarvittukaan teettää töitä kylässä siitä asti, kuin Liena
meille tuli."
Emäntä se näin tunnusti miniänsä ansiota.
"Näetkös nyt, mikä kapoittain menee syrjäänkin päin, vaikka sitä ei
ennen pidetty luvussa?"
"Mutta arvatkaapa, paljoko saatiin kaikesta, kuin meiltä on myöty tänä
vuonna."
Kun vastausta ei kuulunut, luetteli Liena kaikki eri tavarat hintoineen
ja mainitsi lopuksi niiden yhteisen summan.
"Mihin ihmeelle ne rahat sitte ovat menneet kaikki?"
Sitä Liena ei tiennyt, kun rahat olivat olleet isännän hallussa eikä
ollut käynyt häntä vaatia tilille kaikista ostoksista ja muista
menoista.
Eipä isäntä itsekään muistanut muuta kuin suurimmat summat: jauhomatot,
verot, piian palkan ja sellaiset. Oli hänellä myöskin tarkassa
muistissa säästösumma, joka oli elosalvon nurkkaan kätkettynä. Mutta se
oli jotenkin pieni Lienan myöntisumman rinnalla, niin että isäntä tuli
oikein pahoilleen, kun ei ollut menoja kirjassa, että olisi näkynyt,
mikä oli kulunut välttämättömiin, mikä joutavampiin.
Hän mietiskeli vähän aikaa. Ei hänen sentään oikein tehnyt mieli uskoa
koko rahastoa Lienan haltuun, se kun näet pyrki tuntuinaan liian
sopimattomalta isännän arvolle; vaan eipä hän muutakaan neuvoa keksinyt.
"Taitaa olla parasta antaa rahatkin sinulle, sittepähän panet kirjaasi
joka pennin."
"En minä huoli niitä vastuksikseni. Jos vielä joku varastaisi, niin
luultaisiin minun hukanneen. Pitäkää te itse vain rahat."
"Mitenkäs menot sitte muistiin tulevat?"
"Kyllähän minä ne kirjoitan ilman rahoittakin, kun vain ilmoitatte."
"No, niinhän tuo sentään käy. Se oli hyvä neuvo."
Heti päätettiin tehdä kirjanpito täydellisemmäksi. Isäntä tosin ei
huolinut ilmoittaa summaa, joka hänellä nyt oli tallessa; saattoihan se
olla yhtä hyvin merkitsemättäkin.
Koko seuraavan vuoden oli isäntä mielestänsä hyvin tarkkaan
ilmoittavinaan kaikki, mitä milloinkin osti, ja uteliaana odotteli,
milloin Liena saisi tilinsä valmiiksi, sekä arvaeli, tietääköhän hän,
minkä verta on säästynyt tänä vuonna.
Vuoden viime päivänä Liena viimein selitteli tarkalleen tulot ja menot.
"Ja kun menojen summa otetaan pois tulojen summasta, niin pitäisi olla
säästynyt vähän neljättä sataa markkaa."
"Ei sitä niin paljoa ole", vastusti isäntä.
"No, sitte ette ole kaikkia ilmoittaneet."
"Saattaa olla unohtunut jotakin."
Ja isäntä rupesi muistelemaan; vaan mikä niitä koko vuoden asioita
jaksaa pitää mielessänsä, eikähän tässä niin tarkkaa tarvittukaan, hyvä
oli sekin selko, kuin jo oli saatu.
Raha-asiain kirjanpito alkoi onnistua jo vallan hyvin. Pahempi pula
oli Lienalla voitilistä. Ensimmäisenä ja toisena tilivuonna, vieläpä
kolmannenkin alkupuolella oli sekin käynyt jokseenkin täsmälleen taikka
olivat vajaukset olleet verrattain pienet. Mutta kolmannen vuoden
lopulla ja varsinkin neljäntenä vuonna alkoi yhä suurempia vajauksia
ilmestyä voiastiaan, jota hän säästi myötäväksi.
Alussa ei Liena virkkanut asiata kellekään, punnitsi vain yhä
runsaammin astiaan pannassansa. Mutta sittekin oli siinä kun puodissa
punnittiin, aina vähempi, kuin tilikirjan mukaan olisi pitänyt olla.
Samaan aikaan, kun hän alkoi huomata tuota vajauksen kasvamista,
tapahtui Vaaran perheoloissa muutos.
Nikkari Janne oli Vaaran rakennuskesän jälkeen asunut talvet toisessa
tuvassa ja kahtena kesänä käynyt suuremmissa työpaikoissa ansaitsemassa
talven leipää. Äiti asui kesätkin Vaarassa.
Anna Maijan ja Jannen kesken kehittyi vähitellen likeinen tuttavuus,
jota käy rakkaudeksikin sanominen, ja talon emäntä rupesi sitä
kannattamaan. Isäntä sen sijaan ei pitkään aikaan tiennyt koko asiasta
mitään.
Jannen oleksiessa kolmatta talvea Vaarassa päätettiin seurakunnan
kirkkoa tulevana kesänä perin pohjin korjata sisältä ja Janne sai
haltuunsa kaiken nikkarityön, siten että hänen tuli vastata kaikesta ja
tietysti siis hankkia apumiehiäkin, mikäli tarvitsi.
Päästyään näin suureen päällysmiehen toimeen rohkeni Janne julkisesti
kosia Anna Maijaa ja tekikin sen arvonsa tuntevalla tavalla.
Isäntä, luullen asiaa leikiksi, aikoi ensin vastata jotakin siihen
suuntaan, että "ole hulluttelematta joutavia!" mutta kysäsi sentään:
"Oikeinko sinä totta tarkoitat?"
Jannella tietysti oli täysi tosi mielessä.
"Milläs sinä sitte aiot elättää perheen?"
"Käsilläni; eihän noita minulla valmiita rahoja ole."
"Missä? Täälläkö maalla?"
"Niinhän me..."
"Kutka te? Kuulehan, Janne, ei siitä tule koko puuhasta mitään.
Ei ainakaan tässä eikä monessa muussakaan maapitäjässä riitä
kaupunkinikkarille työtä perheen elättämiseksi asti."
"Saattaisinhan kesät käydä suuremmissa työpaikoissa niin kuin ennen."
"Ja talvet vetelehtiä niin kuin ennen. Jos asetut kaupunkiin, sitte
tuota vähän saatettaisiin arvella, vaikka suoraan puhuen minä
mieluisemmin soisin Anna Maijan tulevan kunnon talon emännäksi kuin
nikkarin matamiksi."
Hyvin pahoilla mielin läksi Janne isännän puheilta kertomaan vastausta
Anna Maijalle. Ja pahoillensa tuli hänkin. Kuitenkin päättivät he vielä
käyttää emännän välitystä. Lienan ja Matin he ihan oikein arvasivat
pysyvän sekautumatta koko asiaan.
Kauan vastusti isäntä vaimonsakin houkuttelua. Täytyi hänen sentään
viimein suostua, kun huomasi Anna Maijan kykenemättömäksi tajuamaan
järkeviä syitä, eikä hänen tehnyt mieli häntä ikäänsä itkettää.
Sovittiin, että nuorten piti elämän toisessa tuvassa eri leivässä ja
ostaman tarpeensa talosta kohtuullisesta hinnasta.