Seuraavana syksynä seisoi jo Vaaran tuparakennus uutuudesta hohtavana,
poikittain käännettynä ja muutenkin Lienan piirrustuksen mukaan
tehtynä, kammareinensa kaikkinensa valmiina.
Tietysti oli myöskin varsinaisia kirvesmiehiä ollut rakennustyössä,
mutta hyvää apuapa oli Matistakin ollut, milloin hän suinkin talon
töiltä jouti. Varsinkin kevätaikana oli Matti melkein nukahtamatta yöt
päivät kaivanut kivijalan sijaa veistellyt hirsiä ja tehnyt kaikkea
muuta, mihin vain yksin pystyi ja mihin hänen taitonsa riitti.
Suntion Lienalle oli hän jo kevätkorvalla tarkoilleen kertonut, miten
hänen oli ainakin aluksi onnistunut täyttää Lienan ehdot.
Kun vanha tupa lämpimämpäin ilmain tultua purettiin ja uusi kivijalka
seisoi valmiina sekä yhdet pohjahirret saatiin eräänä lauantai-iltana
kivien päälle paikoilleen, toi Matti pyhänä Lienan Vaaraan ja kertoi
kotiväelle, mitä varten hän oli rukiita puotiin vienyt, vieläpä jäänyt
vähän velkaankin, vaikka sen sittemmin jo oli kuitiksi suorittanut.
Sattumalta, kenties salaisesta kutsustakin, kokoutui Vaaraan muutakin
nuorisoa ja suntion vanhukset, niin että voitiin vierasten puolesta
ryhtyä tupakaisten pitoon, ja ne silloin pitemmittä mutkitta ja
verukkeitta vietettiinkin nyt asuttavana olevassa ainoassa tuvassa.
Kuuliaiset jätettiin kesemmäksi, vaan usein Liena kävi Vaarassa
katsomassa, miten seinät kohoamistaan kohosivat, ja tinkimässä
kasvitarhan alaa sekä kylvämässä siksi erotetun hyvämaisen
peltokaistaleen ulkolaitaan, loitommaksi työmiesten jaloista, kukan
siemeniä.
Häät vietettiin jo uudessa tuvassa, vaikka siitä vielä silloin
puuttui uuni ja lattiakin oli vain hätävaraksi paikoilleen asetettu
eikä ikkunoita ollut hituakaan. Tarkenihan siinä kesäiltana ja yönä
tanssiessa niinkin.
Näissä häissä eräs siistipukuinen, vähän herrasmieheen vivahtava
nuorukainen hyvin ahkerasti piti tanssia vireillä, enimmäkseen,
melkeinpä yksinomaan tanssien vain talon tyttären Anna Maijan kanssa ja
hyvin ihastuneesti hänen silmiinsä katsellen.
Tämä nuorukainen oli Salonmökin Janne, joka äskettäin oli kaupungissa
päättänyt oppiaikansa ja valmiina nikkarimiehenä palannut
kotiseudulleen vähän levähtämään ja harrastelemaan. Tosin hän oli
aikonut parin viikon kuluttua lähteä suurempiin työpaikkoihin, mutta
Anna Maija hänet tänä iltana niin lumosi, että hän vastustelematta
suostui Vaaran isännän pyynnöstä jäämään ikkunain ja ovien tekoon
uuteen tupaan, vaikka hänelle siitä työstä ei luvattukaan niin suurta
palkkaa, kuin kaupunkipaikoista olisi saanut. Niinpä hän seuraavana
päivänä kävi salolta noutamassa työkalunsa ja vanhan äitinsä ja asettui
toistaiseksi riiheen asumaan ja nikkaroimaan.
Syksymmällä ei enää muita ansiopaikkoja kuulunut etäämmälläkään. Olihan
siinä kyllin syytä pyytää Vaaran isännältä, uuden tuvan valmistuttua,
toista tupaa nikkarin työhuoneeksi ja, isännän viimein vaikka vähän
vastahakoisestikin suostuttua, asettua siihen talvikaudeksi korjailemaa
pitäjän herrasväen rikkinäisiä huonekaluja, jopa tekemään uusiakin.
Liena, päästyään Vaaraan miniäksi, ryhtyi heti panemaan toimeen
parempaa järjestystä ensinnä maitokammarissa, jonka hoidon emäntä
mielellään jätti hänelle. Pääsihän hän siten siitä huolesta, arveli
emäntä itsekseen. Niinpä hävisivät sieltä kerrassaan kaikki tomukasat.
Asuintuvan lattia ei vielä ollut ehtinyt varsin pahaksi mustua,
ja Liena nyt tietysti piti huolta, että se edelleen mustumaan ei
päässytkään. Tämä tosin tuntui välistä vähän liialliselta emännän
mielestä, niin että hän jo yritteli sanomaan: "mitä tuosta nyt joka
pyhäksi viitsit hangata? likautuuhan se kuitenkin." Mutta kun Liena
säveästi vastasi: "no, hyvä äiti, emmehän nyt rupea liassa elämään",
ei emäntä sentään lujemmin huolinut vastustaa, ajattelihan vain: "kun
ehtii ja viitsii, niin pesköön vaikka joka päivä."
Pitkään aikaan ei emännällä nyt ollut mitään salailemisen syitä. Sisar
Marin mies oli parannut, niin että he nyt kesäiseen aikaan tulivat
toimeen avuttakin. Isäntä toi kylliksi kahvia rukiitten sekaan, sokuria
ja muita talon tarpeita, eikä nyt myöskään enää tarvittu teettää
kylässä joka kohtaa, kuten ennen Lienan tuloa, sillä hän osasi ja ehti
itse paljon, opettipa vielä Anna Maijaakin.
Huomattuaan Lienan taitavaksi alkoi emäntä vähitellen kysellä häneltä
neuvoa, ensin tosin aristellen, että ei liiaksi luopuisi emännän
arvostaan, vaan sitte yhä useammin ja suorempaan, ja jos Anna Maija
jotakin kysyi äidiltään, neuvoi äiti häntä Lienan luo.
Kun tätä paitsi Matti aina ja usein isäntäkin neuvotteli Lienan
kanssa, kohosi hän tahtomattansa koko talon hallitsijaksi, ja hyvin
näytti kaikki käyvän, paremmin kuin Matti ja Liena olivat uskaltaneet
toivoakaan. Ei kellään ollut mitään valittamisen aihetta muusta kuin
että Mikko pyrki, milloin vain soveltui, sieppaamaan sokuripalaa tai
muuta mieluista.
Alkoipa siitä syksy lähestyä tai oikeastaan syyskuun alku ja Liena
tahtoi kaikin mokomin toimittaa Mikkoa kouluun. Hyvin isäntä ensin
vastusteli moista ajan ja tavaran tuhlausta, ei juuri itse opin tähden,
vaan varain riittämättömyyden pelosta. Mutta taipui hän sentään, kun
Liena huomautti tuota Mikossa jo näkemäänsä, isännälle ennestäänkin
tiettyä näpistelemiseen taipumusta ja lausui toivovansa sen siellä
koulussa katoavan.
Niinpä Mikko vietiin lähikaupungin kansakouluun ja pantiin evästä
mukaan muutamiksi viikoiksi sekä luvattiin kyllä ajoissa tuoda lisää.
Liianpa aikaisin Liena sentään alkoi riemuita työnsä menestyksestä.
Nikkari Janne oli ensi hetkestä asti saavuttanut emännän suosion.
Olihan hän pulska poiki ja sitä paitsi mestarimies. Eipä siis ihme,
että emännän mielessä alkoi häilyä "nikkarin matamin" nimitys
sointuvampana kuin "talon emäntä", eikä hän malttanut olla sitä
huomauttamatta Anna Maijalle. Samaan aikaan hänestä rupesi näyttämään
Jannen äidin voipytty niin omaisen tutulta, että siihen välistä livahti
talon pytystä neljännes- tai puolinaulainen "siru". Maitoa osui myöskin
"tilkka" salatietä saman mummon haltuun. Ja Jannen äiti puolestaan oli
hyvin halukas ottamaan vastaan ilmaiseksi annettua; siihenhän hän oli
koko ikänsä tottunutkin köyhyydessä eläessään.
Liena tätä välistä huomasi, mutta ei ryhtynyt emäntää opettamaan;
sehän toki olisi ollut sopimatonta. Matillensa hän kahden kesken asian
mainitsi ja pahoitteli, että arvattavasti Anna Maijakin eksyy samalle
tielle.
Joulun tullessa oli Matin lähdettävä noutamaan Mikkoa luvalle kotiin
luvun alottelusta.
Liena pyysi häntä tuomaan samalla kaupungista paperia, että saisi
ruveta kirjanpitoon tuloista ja menoista, jollaista hänelle ennen
koulussa oli vaikka hyvin niukastikin muutaman kerran vain näyttämällä
opetettu.
"Pääsenkö minä kanssasi?" kysyi Anna Maija, tullen juuri keskeyttämään
toisten tilisalaisuutta.
"Mitäpä sinulla on kaupungissa asiaa? Suotta vain lähtisit hevosen
vedettäväksi."
Seuraavana aamuna aikasin Anna Maija kuitenkin oli vaatteissaan ja
istahti Matin rekeen, johon emäntä sill'aikaa, kuin Matti vielä ennen
lähtöään pistihe tupaan piippuansa sytyttämään, toi salaa muilta paitsi
Anna Maijalta isonlaisen sijan reisikappaleen kaupungissa tavaraan
vaihdettavaksi.
Illan suussa palasi kaupunkimatkue.
Anna Maija juoksi hyvin tyytymättömänä ennen muita tupaan, josta
äitinsä heti vastaan tullen yritti käännyttämään häntä takaisin
porstuaan. Mutta Anna Maija vain äreästi alkoi riisuutua.
Korjattuaan hevosen saapui vähän ajan perästä Mattikin, kantaen
sijankinkkua kintusta, ja Mikko ilvehtien riensi jälestä.
"Katsokaas, millaisen lihakimpaleen minä siellä kaupungissa löysin
meidän reestä! Eikä sitä kukaan omistanut, vaikka minä kyllä
ilmoittelin."
"Eiköhän vain liene omia lihavaroja. Hyvinhän näyttikin lihakorvossa
suuri kolo olevan, kuin kävin siitä ottamassa paistipalasta."
Liena se näin suoraan lausui arvelujansa, luullen vain Anna Maijaa
yksin syylliseksi, hän kun oli puoli väkisin sulloutunut lähtemään
kaupunkiin.
"Mikäs sen sinne kaupunkiin toi?" ilvensi Mikko.
"Eikö tuo lie hevonen vetänyt", tarttui nyt isäntä puheesen ja katsoi
terävästi Anna Maijaan, luullen hänkin tytärtänsä yksin syypääksi.
"No, hevonen sen tietysti vei, kun se täältä pantiin menemään. Mutta
miks'et sitä myönyt, Anna Maija?"
Tällä selityksellään emäntä tahtoi pelastaa tytärtänsä pulasta.
Anna Maija ryntäsi itku kurkussa ulos.
"Eikö sinulla ole muita kaupungin tuomisia?" kysyi isäntä Matilta, ikään
kuin ei olisi huomannutkaan emännän ilmoitusta. "Vai ihastuitko sinä
niin lihan löydöstä, että unhotit kaikki ostokset sikseen?"
Matti pistäysi noutamaan ison kontin ja kaivoi siitä esiin pussin
toisensa perästä.
"En toki jättänyt; on niitä kontissa. Tässä on herrasryyniä, tässä
vehnäjauhoja, tässä kahvia ja tässä koko pikku pää sokuria. Onpa tuossa
teetäkin. Ja neuloja koko ropakko, kun kuulin äidin niitä kaipaavan.
No, Jussi, tulepas tänne osalle. Kas, tästä saat koko kahmalosi täyteen
oikeita sokurikakkuja. Mutta menepäs nyt tarjoamaan isälle ja äidille;
Lienan ja Anna Maijan pitää myöskin saada, ja tehneehän se Mikonkin
mieli, vaikka hänelle olisi parahiksi, jos jäisikin ilman, kun jo kävi
omin lupinsa pussissa."
"No, Anni, eikö näistä sinulle riitä?" kysyi isäntä.
"Kukapa tuota arvasi teidän niitä ostelevan."
"Senkö tähden piti niitä salaa muka hommata? Ikään kuin minä en
vanhastaan tietäisi, että vehnäsiä kuitenkin tavalla tai toisella
laitat jouluksi. Heitä sinä pois se salaamisen puuha. Nyt meillä on
kuitenkin monet silmät näkemässä.”
"Näkyypä olevan ja varsinkin Lienalla”, tuli emäntä äkeissään
lausuneeksi, ehtimättä ajatella, että ne sanat olisivat saattaneet
pahentaa hänen ja miniänsä väliä.
"Älä syytä Lienaa, kun on syy itsessäsi. Sano, että parempaa miniää
et olisi mistään saanut. Vai eikö pysty töihin taikka tekeekö mitään
salaa?"
Emännän täytyi mielessään väkisinkin tunnustaa isännän sana todeksi,
mutta julki hän ei sitä lausunut, eikä isäntäkään häntä enää huolinut
pahemmin ahdistaa, kun jo näytti vähän häpeissään olevan muutenkin.
Liena puolestaan ei huolinut takertua emännän syytökseen, varsinkaan
kuin isännän puolustus tuli sille vastapainoksi.
Tällä välin olivat Matti ja Mikko riisuutuneet alusvaatteisilleen,
kuten niillä seuduin oli tapana tuvassa oleskellessa, ja Mikko
ripustanut tamineensa aivan Matin vaatteiden viereen. Siellä hän,
vielä Matin poistuttuakin jotakin käsityötä itsellensä katselemaan,
käpisi ikään kuin omia taskujaan kaivelemassa. Yht'äkkiä kuului pieni
naksaus ja samalla Mikko riensi pois vaatteiden luota tuomaan isälleen
todistusta.
"Liena, luepas sinä tämä kaikkein kuullen, sinähän paremmin osaat",
virkkoi isäntä.
Lienan lukiessa todistusta ääneen kääri Mikko jotakin paperiin ja pisti
sen kiireimmiten seinän rakoon.
"Hyvähän tämä sinun paperisi on", sanoi Liena äkisti Mikolle, jonka
puuhia hän oli koko ajan pitänyt silmällä.
Mikko säpsähtäen tuli pois seinän luota ja oli hyvän mielen näköinen
kiitoksesta.
"Hyväksihän ne sitä siellä koulussakin kiittivät. Mutta eipä ne tätä
miestä itseään asuinpaikassa niinkään ylistäneet; sanoivat täytyvän
häneltä pitää silmällä pikku tavaroita."
"Mikko, Mikko, mitä ne sillä tarkoittivat?" kysyi isäntä hyvin
huolestuneen näköisenä. "Selitäpäs nyt itse suoraan koko asia!"
"Enhän minä muuta kuin kerran löysin sieltä pöydältä pienen suutarin
markan ja sillä ostin makeisia."
"Sinunko se omasi sitte oli, koska sen itsellesi korjasit?"
Mikon ei tehnyt mieli vastata tähän kysymykseen. Hän vain selitti
edelleen:
"Ja sitte möin karamellit koulussa pojille."
"Sellaistako siellä koulussa opetetaan! Vai rupeat sinä varastelemaan
ja sitte varastetulla tavaralla kauppaa käymään! Tottahan tiedät, että
se sellainen on suuri synti. Ajattele nyt tarkkaan asiaa lupa-aikana.
Jos et jätä kerrassaan sellaisia tapoja, on paras sinun jäädä kotiin.
Panekin se nyt mieleesi ja lujasti!"
Siihen loppui se keskustelu suuremmatta vaaratta Vaaran Mikon seljälle,
vaikka jo kovin pelotti. Mikko vain häpeissään katsoa nolotti pitkin
nenäänsä lattiaan.
Nämä ikävyydet yrittivät jo unhottumaan, kun Matti ennen maata menoa
muisti kukkaronsa ja otti sen seinällä riippuvan nuttunsa taskusta,
pannakseen parempaan talteen. Sattumalta hän kuitenkin katsahti sen
sisäänkin.
"Mihinkähän se markka joutui, jonka sain Kauppilan puodista? Kah
kummaa, ihan varmaan se oli tässä."
"Hyvinhän Mikko käpelehti siellä sinun nuttusi luona. Kun ei vain liene
hänen tallessaan."
Liena se näin nyt selitti äskeisiä havainnoitaan.
"Ei, en minä ole kukkaroon koskenut."
"Otapas se paperi seinän raosta, jonka sinne pistit."
Nyt ei Mikon enää auttanut teeskenteleminen eikä valheella
puolustautuminen. Markka löytyi kätköstä ja kätkijä sai palkakseen
hyvin ansaitun selkäsaunan isän kädestä.
Isännän, Matin ja Lienan yhteisistä neuvoista ja vakavan elämän
esimerkistä Mikko sitte lupa-aikana vähän malttoi mieltänsä, niin että
hän koetteeksi vielä pääsi jatkamaan lukuansa.
Monestipa sentään vielä sattui siellä kiusauksia Mikon eteen.
Milloin eväsleipä vaihtui vehnäsiin, milloin joku lyijykynä hänen
välityksellään joutui toisen omaksi, kuin se oikeastaan oli, ja milloin
mikin toverien pikku kalu hävisi teille tietymättömille. Kaikki ne
kuitenkin pysyivät niin salassa, että Mikkoa ei kukaan oikein pystynyt
ahdistamaan. Olihan hänellä terävä pää, että osasi keksiä keinoja, ja
valhe oli hyvä apulainen.
Kolmantena kouluvuotenaan oli Mikolla paraina ystävinä kaksi isonlaista
pojan vekkulia, jotka salaa kotoansa kantoivat koululle kotikasvuista
ja välistä muutakin tupakkaa ja möivät sitä kiellettyä tavaraa toisten
salaa poltella sekä panivat rahat yhteiseen säästölaatikkoon, jota
säilyttivät toisen lukollisessa arkussa, aikoen jakaa saaliin vasta
keväällä koulusta päästessään.
Nämä samoin kuin Mikkokin ja monta muuta poikaa asuivat suuressa
tuvassa ja parissa kammarissa erään vanhan matamin luona, joka, hoiteli
heidän eväitänsä ja ruoanlaittoansa.
Kerran hukkasi arkun isäntä avaimensa vai lieneekö se häneltä kotiin
unohtunut. Yhtiökumppanit, koeteltuaan montakin vierasta avainta,
saivat viimein arkun auki Mikon avaimella ja käyttivät sitä sen viikon,
kunnes oikea avain löytyi.
Miten nuo saksat sitte lienevät kerran niin riitautuneet, että toinen
tahtoi erota yhtiöstä ja jakaa säästön. Mutta se, jonka hallussa
laatikko oli, ei suostunut.
Tämän riidan aikana Mikko näytti levottomalta, mutta suostui kuitenkin
viimein toiselle lainaamaan maksusta avaimensa, ja tämä sen avulla
vei koko aarteen, rikkoi laatikon, otti osansa, ehkäpä runsaammankin
puolen, kun tietystikään ei ketään siinä jaossa ollut todistajan
virassa, ja toi jäännökset yhtiökumppanilleen, väittäen rahaa ei olleen
sen enempää, vaikka he olivat epäluulosta toinen toistansa kohtaan
ainakin koettaneet pitää mielessä, minkä verran niitä likimain pitäisi
olla.
Petetty yhtiökumppani silloin äkäytyi niin kovin, että suuttumuksensa
vauhdissa ei varonut omaakaan selkäänsä luvattomasta kaupasta, vaan
ilmasi asian opettajalle, syyttäen sekä kumppaniansa ryöstöstä että
häntä varkaudesta taikka, jos hän oli rehellisesti jakanut, Mikkoa,
jolla oli tuo käypä avain.
Tarkka tutkinto pidettiin ja saksat erotettiin koulusta. Mutta Mikko
syyttömänä varkauteen, hän kun ainakaan ei tunnustanut koskeneensa
säästölaatikkoon, pääsi lievemmällä rangaistuksella ja pois erottamisen
uhalla, jos vain vielä tavattiin häntä vehkeilemästä. Tupakan poltosta
häntä sitä paitsi rangaistiin, samoin kuin kaikkia koulun suurimpia
poikia.
Se vaikutti sen verran, että Mikko kunnialla sai neljännen vuoden
lopussa käteensä päästötodistuksen, joka oli paras kaikista, jopa
pienen rahapalkkienkin ahkeruudesta ja hyvästä opista, vaikka tuo oppi
Mikolla oli oikeastaan vain hyvän muistin ja terävän älyn eikä suinkaan
ahkeruuden ansio.