Lienalla ei olisi Matin reessä ollut varsin pitkälti kuljettavaa
kirkolle, mutta Matti kiusasi häntä lähtemään edelleen myllylle asti.
He olivat nuorempina usein leikkineet ja oleksineet yhdessä, vaikka
Matti olikin pari vuotta vanhempi.
"Mitäpä minulla siellä myllyllä olisi tekemistä?" vastusteli Liena.
"Siellähän kerron", tuumi Matti ja kiirehti hepoaan.
Piti kuitenkin pysähtyä suntion pihaan, että Liena ehti jättää
nyyttinsä ja sanoa, mihin menee, että kotiväki ei kaihoelisi, jos hän
vähän viivähtäisi enemmän, kuin Vaarassa käyntiin olisi aikaa tarvinnut.
Edelleen ajaessa pysyi Matti alkumatkan harvapuheisena, tavasta vain
muistutellen hepoansa. Viimein hän yht'äkkiä virkahti:
"Kuulehan, Liena, tulisitko sinä meidän taloon miniäksi?"
"Mikolleko sitte vaiko Jussille?" ivasi Liena veitikkamaisesti
hymyillen.. "Maltahan kun sentään ajattelen. Ensinnäkin on teillä niin
kelvottoman siivotonta. Ulkona elukat oleksivat aivan rappusien edessä,
niiden nurkkia pureksien, jopa osa porstuassakin, kuten tänään. Entäs
se koko teidän pihanne! Jos minä sinne tulisin, pitäisi ainakin kevät-
ja syysajoiksi hankkia vene, jolla saisin rappusilta läävään soutaa, ja
sinä kai olisit soutajana, eikö niin? — Ja sisällä; no, pitäisinpähän
minä siellä parempaa järjestystä."
"Sinä vain kaikki leikiksi käännät. Totta minä tarkoitan. Minähän
sinusta vanhemmilleni miniän tekisin."
"Vai niin. No, pitäneehän minunkin sitte totta puhua. Kyllä minä
sinusta pidän, Matti. Vaan osaakohan sinuun oikein luottaa? Ne siellä
teillä tuntuvat niin pettelevän toisiaan. Mitenkä lieneekään sinun
vakavuutesi. Sanopas, mihin tuo pussi on menemässä!"
Liena osoitti sevältä heinäin alta pilkistävää pussin suuta.
"Senpähän kohta näet."
Samassa reki kääntyi myllypihaan.
Matti pysäytti hevosensa puodin eteen, joka oli melkein kiinni
maantiessä, ja pyysi Lienaa puotiin. Siellä hän otatti pöydälle koko
kasat huiveja, käski Lienaa niistä valitsemaan itselleen parasta,
kuiskasi puotimiehelle jotakin ja läksi puotipojan kanssa ulos,
joka näkyi jo asiat tajuavan. Pussi palasi tuota pikaa kauppiaan
makasiinista tyhjänä rekeen, ja Matti ajoi muun kuorman suoraa päätä
myllyn ovesta sisään.
Jauhattajia ei sattunutkaan olemaan muita kuin pari pussimiestä. Matin
riisuessa ja asettaessa hevostaan syömään loppuivat nekin jauheet,
joten hän pian selvisi joutilaaksi muutamaksi tunniksi.
Matti palasi puotiin, panetti eräästä laatikosta jotakin
paperitötteröön ja antoi sen Lienalle.
"Jos minun nyt välttämättä pitää ottaa jotakin, niin otanpahan sitte
tämän."
Liena näytti keskikokoista silkkihuivia.
"Onko sinulla muuta ostamista?"
"Ei itselleni, vaan äiti se käski ottamaan kahvia."
Matti punnitutti kaksi naulaa puolekkain ja Lienan yrittäessä maksamaan
iski silmää puotimiehelle, joka kohta selitti Lienalle, että ei se
mitään maksa.
Liena tiesi seudun tavat eikä ollut niin millänsäkään, sanoipahan vain
leikkisästi:
"Hyvinhän nyt myllypuoti on rikastunut, kun jo ilmaiseksi jakelee
tavaroitaan."
Matti läksi Lienaa saattamaan kotimatkalle jalkaisin. Jo pihalle
päästyä kysäsi Liena:
"Tähänkö se elopussi nyt hupeni?"
"Huvan pienihän se oli hupenemattakin."
"Kuulepas, Matti, tuskin vain minä sinuun uskallan luottaa. Pettelethän
sinäkin kotiväkeäsi."
"Harvoin se on tapahtunut enkä nytkään sitä olisi muuten tehnyt, vaan
näin sinun tulevan. Mitenpä täällä muuten minkään talon poika saisi
rahaa? Työtä kyllä saa tehdä kuin pahin renki, mutta älä menekään
isältä pyytämään, hän tarvitsee rahat muuhun. Jo olen välistä arvellut
lähteä muualle rengiksi, saisinhan silloin edes hyvän palkan."
"On tuossa totta, mitä puhut. Vaan tosiaan, minä en voi tulla teille
miniäksi, niin kuin asiat nyt ovat. Sinä kun olet järkevä mies, puhu
sinä suoraan isäsi kanssa ja hän puhukoon äidillesi. Minä kyllä sitte
koetan pitää Anua Maijasta huolta.
"Onpa se Mikkokin jo aika velikulta.
"Hänet voitte varsin hyvin panna kouluun ja samoin Jussin, kuin siksi
varttuu.
"Jopa se Mikko alkaa olla liian suuri mies kouluun pantavaksi. Jospa
hän siellä vain oppii enemmän pahuutta, kun ei ole ketään silmällä
pitämässä. Kotona edes joskus saa kuria."
"Ole huoletta, kyllä siellä koulussa tehdään kaikki ihmisiksi",
vakuutti Liena, uskoen opetukseen pystyvän kelvottomiin yhtä helposti
kuin häneen itseensä, jolla oli ollut kunnon vanhemmat kasvattajina.
Matti lupasi koettaa parastansa, vaan eivätpä siinä kaikki vastukset
olleet. Häntä itseäänkin oli ainiaan harmittanut siivottomuus, mutta
mitä sille kenkään voi tehdä. Karjopiha oli luonnostaan niin vesinen,
ja mitenpä niitä elukoita voikaan saada pysymään poissa rappusilta. Ja
kun kerran aivan rappusten edessä oli likaa puolisääreen, niin siitähän
ne likautuivat lattiatkin.
Lienalle johtui mieleen, että Vaaran vanhempi eli nykyinen asuintupa
aiottiin juuri keväällä purkaa ja että oli vedetty pitkin talvea hirsiä
rakennustarpeiksi.
"Kääntäkää koko tuparakennus toisin päin ja pankaa aita pihamaan ja
karjopihan välille."
"Tuleepa suotta maksamaan kylmän tuvan muutto."
"Eihän sitä tarvitsekaan muuttaa. Asettakaa uusi porstua ja maitokammari
kylmän tuvan toista sivuseinää vasten ja jatkakaa kartanoa sinne päin
niin tulevat rappuset pois karjopihasta."
"Ei tuo taitaisi hulluinta olla, jos vain kotiväki siihen suostuisi."
"Olisi hyvä aidata jokin kapanala pihamaaksi ja laittaa siihen pieni
kasvitarha. Siitäpä tulisikin oikein sievä laitos."
"Sinullahan nuo näkyvät kukat kotonasikin hyvin menestyvän ja
marjapensaat."
"Ja tehkää sitte uuden tuvan päähän kaksi pientä kammaria."
Mattia alkoi arveluttaa. Eiköhän vain Liena ruvennut jo vaatimaan aivan
mahdottomia.
"Jos sattuisi joku sairastumaan, olisi niin hyvä hänen olla rauhassa
muiden hälinältä."
Se naula veti. Matti oli itse ennen joulua ollut sairaana ja hän kyllä
muisti, miten lasten parku ja työn pauke olivat häntä vaivanneet.
Kotvasen he vielä siinä astuessaan rakensivat uutta tupaa kammareineen,
tasoittelivat ja täyttivät pihamaata, tekivät kasvitarhaa ja panivat
aitaa, kunnes saapuivat kirkkomäen alle, josta Matti ei enää lähtenyt
ylös astumaan.
Kätellee erottuaan Matista, jatkoi Liena iloisesti hyräillen
astuntaansa ylös pitäjäntuvalle. Iloinen hänen mielensä nyt todellakin
ole. Vähän tosin kammotti tuo Vaaran kotielämä, mutta "tottapahan sitte
yksin neuvoin selvitellään”, ajatteli hän.
"Mutta olenhan itsekin aivan samanlainen!" johtui hänelle sitte
mieleen. "Enkö ottanut vastaan salatavaraa Vaarassa ja nyt uudestaan
puodissa! Vaan vaikeahan on syrjästä päin sekautua heidän asioihinsa.
Pidänpähän vasta paremmin varani ja säilytän omantuntoni puhtaana.
Jospa vain Matti saisi lupauksensa toteutumaan!"
Matti puolestansa riensi hyvää vauhtia takaisin myllylle ja läksi,
saatuaan elot jauhoina rekeen, hyvällä mielellä ajamaan kotiinsa.
Huudettuaan kotipihassa Mikon tuvasta korjaamaan hevosta, kun näet ei
jauhorekeä käynyt jättää ahnasten sikojen haltuun, sekä kannettuaan
säkit aittaan ja tyhjennettyään salvoon, astui Matti, ajokalut
käsivarrella, tupaan, jossa koko perhe istui iltapuhde-töissään.
Isäntä veisteli kaplasta rekeen, joka oli leikkautunut ja seisoi
syrjällään penkin vieressä sulamassa.
Emäntä kehräsi villalepeitä vasusta, johon piika Tiina koetti niitä
kartata toisia sijaan.
Anna Maija neuloi sukkaa, Mikko koetti muka kiskoa päreitä ja Jussi
käpelehti isänsä vestolastujen parissa.
Kaikki istuivat piirissä päretulen ympärillä, joka paloi pihtiin
pistettynä uunin ulkonurkassa.
Matilla ei nyt ollut käsillä muuta työtä kuin Mikon kanssa yhteinen.
Siinä hänellä kyllä oli lomaa alkaa puhetta. Odotettuaan, kunnes Tiina
läksi karjaa illastamaan, sanoi hän äkisti:
"Kuulehan, isä, etkö rupeisi maksamaan minulle palkkaa, elossa tai
rahassa, sama se?"
Isäntä ja emäntä ällistyivät. Kotvanen kului ennen kuin isäntä virkkoi:
"Jopa nyt hulluttelet, poika. Vai pitäisi tässä ruveta palkan maksuun
omille lapsilleen!"
"Oikein minä totta puhun. Enkä minä paljoa tahtoisikaan. Kunhan edes
vähänkään lupaisit, niin minun ei tarvitsisi omin luvin ottaa, kuten
tänäkin päivänä." Ja Matti huokasi syvään.
Isännältä pysähtyi työ. Hän luuli Matin laskevan leikkiä. Vaan
katsoessaan kyyrysistään häntä silmiin ja nähdessään tavallisen leikin
olevan niistä tällä kertaa kaukana nousi hän suoraksi istumaan ja
muuttui vakavaksi.
"Vai alat jo sinäkin niillä jäljillä kävellä? Akkaväen tehtäväähän se
toki tähän asti on ollut."
"Joko taas on akkaväki hampaissasi!" ärähti emäntä. "Mitenpä tässä
muuten työt teetettäisiin?"
Anna Maijalla ei näyttänyt olevan hyvää rauhaa. Hän oli ryhtynyt Tiinan
työtä jatkamaan, vaan siirtyi nyt punastuen edemmäksi tulen valosta.
"Tahdotko ehkä sinäkin palkkaa? Jopa sitte pitäisi olla suuri kukkaro."
"No, isä, koetetaan nyt selvittää asiat suuttumatta. Mikä menee talon
tarpeihin, samahan se, meneekö se rahassa vaiko muussa tavarassa,
vaikka tavarassa maksaminen taitaa sentään käydä helpommaksi kuin
rahassa. Eikä minun mielestäni tarvitsisi salatakaan kehruuttamisia ja
ompeluttamisia ja muuta sellaista, mitä ei kotona ehditä eikä osata
tehdä. Vaikka parempi olisi ollut käyttää Anna Maijaa kansakoulussa,
niin osaisihan nyt edes ommella kotitarpeet, ja hänellähän siihen olisi
aikaa. Tottapa se muukin oppi edestä löytyisi elämän matkan varrelta."
Tämän puheen aikana olivat isännän kasvot osoittaneet milloin
tyytymättömyyttä, milloin mieltymystä. Nyt hän vastasi:
"Enhän minä ole kieltänytkään töitä teettämästä. Tuo elon ja voin
kantaminen puotiin kaikenlaisesta joutavasta räämästä, se se minua
suututtaa, kun sitä lisäksi vielä tehdään salaa ja varkain.
"Siinäpä se on juuri. Liika on tietysti aina liika, ja koreus ja ylpeys
käy lankeemuksen edellä. Mutta olisinpa tänään tarvinnut muutamia
markkoja, ja kun en rahaa kotoa saa, täytyi minun ottaa, mitä sain;
vein rukiita puotiin. Teenhän tässä työtä minäkin ja uskollisemmin kuin
mikään renki.
"No, mihinkä sinä nyt olisit niin rahaa tarvinnut? Etkö saattanut
pyytää?
"Metsässäpä olit, ja turha tuo on ennenkin ollut pyytö.
"Poika, poika, älä puolustele varkautta!" torui isä syvästi huoaten.
"Ei se sellainen menesty.
"Kylläpä sitte pian salvot tyhjenevät, jos pojat niitä rupeavat puotiin
vetämään oikein hevosella!” ihmetteli emäntä.
"Ikään kuin eivät salvoja muut puolentelisi kuin minä. — Mutta
varkaudelta se itsestäni tuntui tänään, ja hyvin koetin katsoa, että
saisin pussin salaa rekeen, vaikka toisa päin ajattelinkin, että
omaanihan siinä kannan.
"Näin minä ja näki suntion Lienakin, toimitti Anna Maija, unhottaen
omat jälkensä.
"Etkä virkkanut mitään, kun Jussi puhui pussista!” nuhteli emäntä.
"Mitenpä hän virkkoi, kun hänellä itselläänkin oli muuta mielessä.
Asialla se Liena täällä kävi."
"Kyllä tässä ihmeissä käsin ollaan! Kaikki vain taloa varastavat
ja vielä julkeavat noin ilmi puhua. Onhan tässä koetettu neuvoa ja
kurittaa; missä sitte lienee vika? Sinäkin, Matti, teet tuolla lailla,
vaikka olen sinuun aina luottanut. Etkö luule sen tuntuvan karvaalta
isäsi mielestä?"
"Isä, älähän nyt sentään minua ihan umpimähkään tuomitse!"
"Mihin sinä sitte tarvitsit rahaa? Vastaa siihen ensin ja puolustaudu
vasta sitte, jos osaat."
"Sitä en nyt tahtoisi sanoa tällä kertaa. Uskokaa, kun vakuutan, että
turhuuteen en pannut. Tuonempana kyllä kerron, ja silloin sen itsekin
hyväksytte."
"No, samahan tuo sitte oli, jos sait rahaa tai ruista; enkä minä niin
kovin moiti omin luvin otostakaan.
"Mutta minun omatuntoni moittii. Minä juuri tahtoisin päästä
salaamasta ja sen tähden minä pyysin palkkaa. Lupaa vaikka viisi- tai
vain neljäkin kymmentä markkaa. Jos elot riittää, myödään silloin,
kuin saadaan hintaa; jos eivät riitä myötäväksi, niin vähempihän
ainakin tarvitaan ostaa. Ei siitä talolle vahinkoa ole, vaan minulle
rauhallinen mieli; omaanihan saisin käyttää. Jos en kaikkea tarvitsisi,
niin talteenpahan jäisi minunkin taakseni."
Isäntä oli paikkakuntansa miehiä ja pysyi mielellään vanhoissa
tavoissa, mutta ei kuitenkaan ollut niin itsepäinen eikä ymmärtämätön,
että ei olisi taipunut järkevistä syistä: eihän hän ollut keltään
vaatinut tähänkään asti sokeaa tottelemista, vaan päin vastoin hän
olisi mielellään neuvotellut kaikista talon asioista jokaisen kanssa,
jos vain toiset olisivat siihen taipuneet. Mutta kun varsinkin emäntä
teki kaikki asiansa salaa ja ne kuitenkin aina tulivat perästä päin
tavalla tai toisella ilmi, tuli isäntä siitä usein muistuttaneeksi.
Tästä oli yksin suoravaisen Matinkin ja tietysti vielä enemmin Anna
Maijan mieleen kasvanut jonkinlaista kammoa, joka heitä pakotti
seuraamaan äitinsä esimerkkiä silloinkin, kuin ei ollut tarviskaan
salaella.
Nyt isäntä vähän aikaa mietiskeltyään virkkoi leppeästi:
"Et sinä, poika, näy tyhmimpiä olevan. Oudolta tuo tuntuu palkan
maksu omalle pojalleen, vaan parempi kuitenkin on maksaa sinulle kuin
rengille, joka saattaisi olla petollinen silmän palvelija."
"Sitähän juuri minäkin ajattelin. Ei minun nyt siis tarvitse miettiä
muuanne rengiksi lähtöä, kuten on välistä mieleeni jolahtanut."
"Ei sinun toki olisi tarvinnut edes ajatellakaan sellaisen häpeän tekoa
omalle kodillesi."
Näin oli Matin suhde sovitettu. Mutta ikään kuin korvatakseen
poikkeamistansa yleisestä tavasta kysyi isäntä vähän ivan sekaisella
äänellä, pitikö muillekin määrätä palkka.
Emäntä yritti suuttumaan ja Anna Maija jo salaa iloitsi, että ehkä
hänkin saa oman kukkaron.
Matti, tietäen sen toivon turhaksi ja katsoen itsekin niin moneen
palaan osittelemisen tarpeettomaksi, osasi selvittää asian kaikkein
mieliksi siten, että talon työt päätettiin teettää entiseen tapaan,
vaan salaamatta, ja että kukin sai välttämättömiin omiin tarpeihinsa
pyytää rahaa tai tavaraa isännältä, joka kuitenkin jo edeltä päin
jyrkkään eitti mitään antavansa mihinkään koreilemiseen, koska talon
varat sitä eivät kannattaneet.
Näin uskoivat kaikki nyt salailemisen ja petoksen olevan kotiväen
kesken kerrassaan haudatun, ja isäntä toivoi samassa suhteessa myöskin
kasvavan rehellisyyden ja suoruuden muita kohtaan.
Keskustelun päätyttyä Mikko isänsä käskystä etsi virsikirjan ja luki
iltarukouksen sekä Herran rukouksen ja siunauksen, kuten tavallista oli
Vaarassa, milloin isäntä itse ei päivää päättänyt siunauksella.
* * * * *
Pahempi oli rakennus- ja siitä riippuva siivoasia selvitellä, jonka
Matti vasta toisena iltana otti puheeksi.
Tuvansijan muuttoa ja karjapihan aitaamista erilleen pihamaasta ensin
kaikki jyrkästi vastustivat. Kuka tuota viitsi ruveta aitain ylitse
joka kerran kapuamaan karjan asioille mennessä ja kuka muisti pitää
porttia kiinni, jos sellainen korukalu tehtäisiinkin. Ja kun viimein
ehdittiin jo vähän tottua näiden hankaluuksien ajatukseen, ilmestyi
muita vastuksia; milloin oli katto, milloin uunit esteenä.
Tätä neuvottelua kesti monta viikkoa. Sen verran Matti kuitenkin sai
aikaan, että vedettiin metsästä varalle enempi hirsiä ja kiviäkin
koottiin runsaammin.
Hauskalta nyt työ tuntui Matista. Hän raatoi kuin karhu, vahvemmin
kuin isänsä, vaikka hänkin vielä oli voimissaan. No, Matillahan olikin
mieleinen toivo tavoitettavana.
Moneen kertaan Matti mietiskeli ja jo ulkonakin lumeen piirrustellen
aprikoitsi, miten saisi kaikki kotiväen lukemattomat estelyt kumotuksi.
Viimein hän eräänä sunnuntaina jäi kirkosta suntioon ja ryhtyi Lienan
kanssa asiaa perin pohjin harkitsemaan.
Liena oli koulussa oppinut piirrustelemaan kuvia monenkin laisia,
vaikka juuri ei rakennusten pohjapiirroksia. Se taito tuli nyt hyvään
tarpeesen. Illempana kotiin lähtiessään Matti pisti uuden asuinkartanon
pohjakuvan taskuunsa.
Siinä Lienan mestariteoksessa oli kaikki muut vastukset saatu
poistetuksi paitsi paikoilleen jäävän tuvan katon kääntäminen, joka jäi
tarpeettomaksi liikatyöksi. Oli siihen myöskin uuden tuvan jatkoksi
piirretty kaksi kammaria, jotka sentään voitiin jättää poiskin, jos
Vaaran isäntä hyvin jyrkästi pani vastaan.
Kotiin ehdittyänsä ja riisuuduttuansa levitti Matti paperin pöydälle
isänsä eteen, sanoen:
"Tuossa se nyt on uusi tuparakennus."
Siihenpä heti kaikki muutkin kokoutuivat ja Matin piti juurta jaksain
selittää kaikki tyyni, missä oli ovet, ikkunat ja uunit, rappuset ja
muut sellaiset.
"No, kylmiksikö ne nuo kammarit jätetäänkin?" kysyi emäntä. "Kuka
sairas niissä sitte voi elää?"
"Mitäpä niihin uuneista, kun ei ole tietoa seinäinkään teosta."
"Sen minä sanon, että jos kerran kartanon sijaa muutetaan, niin kyllä
ne pitää tehdä kammaritkin", päätti emäntä.
"No, no, vai sinä tässä rapeatkin rakentajaksi!" virkkoi isäntä.
Asia muuttui leikiksi ja samalla se oli päätetty.
Huomeisaamuna oli Matti vielä varemmin jalkeella. Kun isäntä astui
vaatteissaan ulos, olivat jo hevoset hirsirekien eteen valjastetut ja
Matti reessä istuen odottamassa.