Oli kohtalaisen kylmä, kirkas aamupuoli päivästä kevättalvella.
Suuressa Vaaran tuvassa varustelihe emäntä leivän leivontaan, nosti
piika-Tiinan kanssa taikinan rahineen keskemmälle lattiaa ja siirsi
pöydän jalkoinensa sen viereen, käänsi pöydästä sen puolen ylös päin,
joka jo entisistä leivonnoista oli paksuhkoksi takertunut, ja kylvi
siihen seulekannesta runsaanlaisesti jauhoja.
Samassa pistihe ovesta sisään sisar Mari, sankavasu toisessa, hinkki
toisessa kädessä.
"Terve taloon!" lausui hän.
"Tule tervennä!" vastasi emäntä, keskeytti puuhansa ja kätteli tulijaa.
"Mitäs sieltä teiltä päin kuuluu?"
"Eipä tuota erikoista. Se ukko pahanen se vain on niin huonona, että
siitä ei ole minkään saajaa. Etkö sinä voisi antaa vähän ruoan apua?"
"Kielteleehän se isäntä antamasta, mutta eläähän sitä teidänkin
pitänee. Miten ne lapsesi jaksavat? Joko se tyttösi kykenee yksin
pienempiä hoitamaan?"
"On siitä, jo hyvä apu, vaikka eihän se taitaisi yksin tulla toimeen;
meidän talon emäntä lupasi autella. Terveet ne muuten ovat."
Emäntä nostalsi kolpitsan kantta, otti sieltä jotakin esiliinansa alle
ja läksi sisarensa kanssa ulos.
Poika, noin kahdentoista vuoden ikäinen Mikko, juoksi paljain
jaloin jäljestä, yllä nelivartinen paita, joka ei ollut muutamaan
kuukauteen vettä nähnyt, ja jalassa aikoinaan tummansiniseksi painetut
"kosto"-housut, jotka tuon värinsä tähden muka eivät tarvinneetkaan
nähdä vettä. Oli hän muuten tavallisesti näin päiväsaikaan vankkana
hevosmiehenä mukana metsässä ja silloin tietysti vahvemmin
vaatetettunakin, vaan nyt hänen heponsa oli vähän sairastunut, joten
miehelle jäi vain laiskuus työksi, kun ei tuota havun hakkelemistakaan
päivämääriksi riittänyt.
Pienempi veli, neljän vuoden vanha Jussi, yllä ainoastaan alle polvien
ulottuva paita, yritti myöskin samassa oven avauksessa pujahtamaan
ulos, mutta kun iso sika röhkäsi porstuasta vastaan, täytyi hänen
kinttujensa pelosta pysyä kauniisti sisällä. Hän istahti lattialle,
kaiketi ollen jo tottunut olemaan varomatta sen mustuuden tarttumista,
joka varsinkin ovensuu-puolella näytti melkoisen paksulta, ehkä ei
perempänäkään jättänyt hongan syitä näkymään.
Porstuassa oli ulos menijöille tullut vastaan suntion Liena-tytär.
Tupaan päästyään aikoi hän tervehdittyänsä heti ruveta purkamaan
ompelusnyyttiään; mutta Anna Maija, talon juuri täys'kasvuiseksi
ehtinyt tytär hätäisesti supatti jotain hänelle korvaan, ja siihen se
yritys pysähtyi.
Samassapa piika Tiinalle sattui asiaa ulos: hän ehkä arvasi nyt
olevansa tuvassa liikana. Kun tytöt siten olivat melkein kahden kesken,
sillä eihän tuota paitaressua Jussia kukaan osannut kaippoa, virkkoi
Anna Maija:
"Hyvinpä sinä hätäilet. Ei sitä niin varomaton saa olla. Tuota
vaatetta, jonka sinulle toin ommeltavaksi, ei kukaan vielä ole nähnyt;
minä sen ostin salaa, kun olin voita puotiin viemässä."
"Varastamallako?
"Eihän se mitään varkautta ole, kun oman talon tavaraa ottaa. Eikä
siihen mennytkään muuta kuin kahden naulan hinta. Mitäs se tuntui niin
suuressa pytyssä, sanoin vettä vähän heruneen voista. Ja nyt sain
kunnon yliset kahteen paitaan. Kun ne kerran on yllä, ei niitä kukaan
arvaa kysellä."
"Vai sillä tavalla sinä ostelet! Salaa ottaminen on varkautta,
otettakoonpa vieraalta tai kotoa. On sitä paljo muutakin varkautta,
jota ei siksi luulisikaan. Kyllä ne meille koulussa kaikki selitettiin."
Näin puhui Liena, joka oli kansakoulun käynyt ja siellä saanut
yleisestä tavasta poikkeavia totuuksia mieleensä?
"Mitä vielä. Kaikkipa ne muutkin tekevät samalla tavalla. Ja miten me
muuten saisimmekaan mitään yllemme tai muiksi varuksiksemme? Ei se isä
suinkaan kukkaroansa aukase meidän tarpeihimme tässä eikä muissakaan
taloissa."
"Ei väärä siltä oikeaksi tule, että muka pakko käskee."
"Kysy keltä hyvänsä, niin ei kukaan sitä sano varkaudeksi, paitsi
meidän isä. Mutta kukapa osaisikaan niin jumalinen olla, kuin hän
tahtoo. Eikä hänkään aina kiellä ottamasta, vaan salaamasta, mutta
julkeaisiko tuota nyt suoraan sanoa: tämän minä nyt otin ja tämän nyt."
"Kyllä isäsi on oikeassa. Tee sinä vain niin, kuin hän käskee, niin
pysyy omatuntosi puhtaana."
"En minä sitä käsitä. Katsos, tuossa veli Matti juuri kantaa
kymmenkappaista pussia jyväkuormaansa, ja kyllä minä tiedän mitä
varten. Ei se myllyyn joudu muiden säkkien kanssa, vaan puotiin se
siellä livahtaa ja Matti saa herrastupakkaa ja muita pikku tarpeita."
Jopa kuului porstuasta emännän ja täti Marin tulo.
Lienalle pysähtyi huulille ponteva muistutus, että salaamisella
tuo kotitavaran otto juuri tehdään varkaudeksi, joka se muuten ei
olisikaan. Anna Maija kiireesti pisti nyytin taaksensa piiloon tulijain
juuri astuessa ovesta sisään.
"Äiti, tuopiko Matti rinkeliä, kun vie pussin puotiin?" kysyi Jussi
lattialta, jossa oli hyvin toimessaan kuunnellut äskeistä keskustelua.
Anna Maija punastui. Vaan Matti oli jo ehtinyt peittää reen sevälle
heinäin alle pussinsa, jonka oli hyvin ympärilleen vilkuillen kantanut
eloaitasta kolmen pitkän säkin lisäksi.
Emäntä katsahti ikkunasta.
"Mitä sinä joutavia höpiset! Eihän Matilla ole pussia, eikä hän nyt
mene puotiin, vaan myllyyn."
"Mutta myllylläpä on puoti. Tuopiko Matti rinkeliä?"
"Ei tuo nyt. Tarvitaan ne elot leiväksikin."
Anna Maija istui levottomana ja Liena vähän välinpitämättömämpänä
kuunnellen, miten tuo paitaressun kieliminen päättyy.
"Joutaisitko sinä kehräämään minulle palttinan kudetta, saisit jauhoja
palkastais?" kysäsi emäntä sisareltaan.
"Miks'käs minä en joutaisi. Eipähän ne omat kehruut haittannekaan.
Missä sitä kasvattaa, kun ei ole maata."
"Tästä saat aluksi. Ethän nyt enempää jaksa kantaa tällä kerralla. Tule
sitte ottamaan lisää."
Sisar Mari kiitteli, pisti kehruutukun kainaloonsa, otti käteensä
hinkin, toiseen sankavasun, jotka kumpikin näyttivät venyttävän
käsijäntäreitä, ja läksi astua juntustamaan, sanottuansa ovessa
mennessään: "Jääkää terveeks'!", johon emäntä vastasi: "käy tervennä!
käy tervennä!"
Nytpä olikin leipomisella jo kiire. Emäntä alkoi lapiolla mättää
taikinasta tahdasta pöydälle, johon Jussi tällä välin oli ehtinyt käydä
oven suusta löytämällänsä tikulla piirtelemässä rinkelin kuvia, että
edes muodon saisi silmillään nähdä, vaan ei Matin kuitenkaan sanottu
tuovan niitä puodista.
Jo kääräsi emäntä hihojansa hiukan ylemmäksi, kastoi jauhoon molemmat
kämmenensä, joiden peseminen kiireen kahakassa ei mieleen johtunut, ja
alkoi tahtaasta pyöritellä leipäkekosia, jotka laudalle asetettuina
nostettiin uunin päälle seinäneläjäin ihailtavaksi tahi nousemaan,
kuten oli tapana sanoa.
Anna Maija, huomattuaan äitinsä jo olevan niin kiinni työssään, että
hänen sekautumistansa asioihin ei tarvinnut peljätä tuvan ulkopuolella,
nykäsi kyynyspäällään suntion Lienaa, ja molemmat pujahtivat yht'äkkiä
ulos.
Talon tytär vei ikätoverinsa poikki porstuan kylmään tupaan.
Sen lattia ei ollut yhtä musta kuin asuintuvan, mutta muuten siellä
vallitsi irtanaisempi sekamelska, että tuskin vain luuta siellä oli
käynytkään koko talvena. Mitäpä tuota olisi viitsitty siistiä tai
laista, eihän siellä kukaan asunut. Tavaraa siellä oli kaikenlaista:
pidettyjä liinavaatteita huiskin haiskin; hevosloimia ja ajokaluja;
niiden mukana kokoutunutta heinän ruuhkaa; ruokatarpeita ja tuhkaa
vierekkäin sekä kaikenlaista joutavaa romua. Keskellä lattiaa seisoi
isohko tiinu eli amme, kansi sen verran koholla, että hiiret vaivatta
pääsivät sisällystä tutkimaan; muutenhan ne veitikat olisivatkin
syöneet koko tiinun laidoistaan pilalle. Järjestävälle kädelle olisi
tuvassa ollut päiväkausiksi työtä.
Anna Maija nostaisi kannen tiinusta ja kiskoi sieltä irti
lihakimpaleen, asetti sen laidalle valahtamaan ja saattoi vieraansa
puoli lämpimään porstuanpohja-kammariin.
Siellä oli luuta käynyt ainakin myöhemmin kuin kylmässä tuvassa,
mutta hyllyt pitkin seiniä sen sijaan lienevät pari vuotta saaneet
koota maidon rippeitä ja pölyä sekaisin, ja keskellä lattiaa seisova
maitokorvo oli kokonaan yltä päältä kuivaneen maitokuoren peitossa.
Mustahko, isonlainen voipytty menetti naulan verran säästöistään Lienan
nyyttiin, johon valahtanut lihapalakin osui talteen, ja samaa tietänsä
Liena siirtyi, asuintuvassa enää käymättä, pihalle ja Matin rekeen,
joka häntä odotellen juuri oli kuhnaillut näin kauan.
Anna Maija palasi asuintupaan.
Pojan nassakat sill'aikaa raatoivat omiansa. Mikko oli noussut penkille
seisomaan ja saanut käsiinsä avaimen ikkunan päältä. Sen kanssa hän
hiljaa liihentihe lähemmäksi kaappia, joka seisoi nurkassa äidin seljän
takana.
Riks' raks'! kaapin ovi aukesi raolleen ja Mikon käsi tunkeusi
sisään. Kaiketi se olisi vetäytynyt sieltä takaisinkin ja ovi taas
raksahtaen mennyt lukkoon ihan äidin huomaamatta, mutta Jussi älysikin
Mikon vehkeet, juoksi hänen luoksensa ja iloissaan virkkoi: "Otapa
minullekin!"
Mikko hätäytyi, pudotti avaimen, ja se tipahti lattian raosta karsinaan.
Anna Maija säpsähti tuostakin pienestä kilauksesta; omatunto ei sentään
ollut oikein tottunut olemaan välittämättä sellaisista muka joutavista
kuin hänen äskeinen tekonsa.
"Mitä te siellä isän kaapissa? Etkä sinäkään, Anna Maija, katso
lapsia!" torui emäntä ja tarttui tahtaisilla jauhokäsillään Mikon
tukkaan. Jauhettuaan sitä vähän aikaa palasi hän lopettelemaan
leivontaansa.
"Älä, älä, äiti!" vaikeroi Mikko "Jussihan se otti avaimen. Minä vain
avasin."
"Enpään", puolustihe Jussi.
"Mitenkä sen Jussi olisi saanutkaan ikkunan päältä."
"Tuossa se oli ikkunan poskessa ja siitä Jussi kyllä yltää", selitti
Mikko, näyttäen muka paikkaa vasemmalla kädellään ja piilotellen
oikeata.
"Laitakin avain paikoilleen ennen, kuin isä tulee!" käski emäntä.
"Sepä putosi karsinaan."
"Mene etsimään!"
Sitä Mikko juuri oli toivonut, että saisi siellä lattian alla rauhassa
tyhjentää oikean kätensä.
Hän pisti lattian raosta päretikun merkiksi, mistä päin etsisi avainta,
avasi kolpitsan kannen, sytytti toisen päretikun ja alkoi laskeutua
jyrkkiä portaita myöten alas karsinaan. Heti kuin pää painui piiloon
kolpitsan laidan taa, noin multapenkin tasalle, jossa oli tavallinen
multapohjainen leipäin pitopaikka hiirien valtatien vieressä, kuului
hammasten losaus ja sitte hienompaa ritinää.
Mutta ääni hävisi, kun Mikko entiseltä muistilla astui rohkeasti
karsinan seiniviertä, korkeampaa pohjaa myöten, eksymättä keskemmälle;
josta päreen valossa kiilsi tyyni lammikon pinta ja jossa hän tiesi,
paitsi ilmeistä vettä, olevan myöskin aikain kuluessa kokoutunutta
roskaliejua sekä kaikenlaista pimentolan eläjää, joiden rauhaa hänen
ei tehnyt mieli häiritä, eikä myöskään tahrata jalkojansa, jotka sitte
olisi pitänyt pestä lumessa.
Avain löytyi pian multapenkin laidalta juuri merkkitikun vierestä.
Mutta ei Mikolla siltä ollut kiirettä takaisin. Hampaat ratisivat
ehtimiseen.
Jussi katseli ikkunasta pihalle.
"Isä tulee!" huusi hän juosten kolpitsan luo ja kurkistaen laidan yli
alas, kun Mikkoa ei näkynyt. Vaan kiireessään hän osuikin sysäämään
painavamman puolen ruumiistansa yli laidan. Jalat vain huilahtivat ja
Jussi putosi Mikolle niskaan, joka saatuaan viime sirusen saaliistaan
suuhunsa oli juuri juossut aukon alle.
Koskenta ei niin vaarallinen ollut, mutta älähän siitä sentään pääsi
säikäyksestä.
Pojat vedettiin ylös. Jussi parkui vielä hirveästi, että muiden korvat
tilliä lauloivat.
Mikko juoksi sitä kyytiään penkille seisomaan ja pisti kaapin avaimen
paikallensa ikkunan päälle. Sitte katsahti hän ulos ja rauhoittui, kun
isä vasta näkyi hevosta riisuvan nokisen rankakuorman edestä.
Nyt tuli emännälle kiire. Olisi pitänyt leipäkeot taputella
litteämmäksi ja toimittaa uuniin, vaan olisi ollut ruokakin saatava
pöytään.
"No, tuo sinä ehk' ruokaa joudukiksi!"
Anna Maija, jota käsky tarkoitti, nosti kolpitsan kantta ja haparoi
kädellään leipäkasaa.
"Eihän täääll' ole yhtään leipää."
"Näinköhän sitte meni viimeinen sisar Marille? Eivätkä nämäkään tästä
joudu vielä päivälliseksi."
Emäntä meni tulipäreellä tutkimaan.
"No, pane sitte pata tulelle! Pianhan puuro kiehuu. Mitäpä tässä muuten
leivättä syötäisiin."
Isäntä riisuttuaan ja ruokittuaan hevosensa purki rankakuorman ja astui
tupaan. Kesk'ikäinen, vahvavartaloinen mies hän oli ja vakavan, mutta
ei siltä kuitenkaan juron näköinen.
"Mitä se Jussi täällä äsken niin parkui?"
"Niin, kun Mikko ei antanut sokuria!"
"Mitä sokuria?"
Ja isäntä, riisuttuaan enimmät vaatteensa, ryhtyi tutkimaan kaappia.
"Mikko, sinäkö täällä kävit?"
Mikko yritti selittämään samoin kuin äsken äidilleen, mutta isä muisti
tarkemmin, missä avain oli ollut. Kun poika ei kuitenkaan ottanut
suoraan tunnustaakseen, sanoi isä leppeästi: "Haepas vitsat!"
Tietäen, että nyt oli leikki kaukana, toi Mikko porstuasta isälleen
käteen kaksi notkeaa, monilatvaista luudan varpua ja antautui hyvällä
kuritettavaksi, kuitenkin jo tehden edeltä päin itkua, joka kurituksen
aikana aika poruksi muuttui; kipeätähän ne vitsat tietystikin tekevät.
"Mitäs nyt sanot?" kysyi isä lakattuaan kurittamasta.
"Kiitoksia, hyvä isä."
"Mistäs sait vitsaa?"
"Kun otin sokuria."
"Sano suoraan: kun varastit. Luvatta ottaminen on varastamista. Mutta
eikö muuta syytä ollut?"
Mikko ei tiennyt.
"Kun valehtelit Jussin päähän. Muista nyt, että perkele ei pysy
totuudessa, sillä hän on valheen isä ja samoin varkauden isä. Joka
ensin varastaa vähän eikä siitä tavasta luovu, hän viimein varastaa
paljon. Ja vaikka sitä eivät ihmiset näkisikään, niin Jumala kuitenkin
kaikki näkee."
Isännän purkaessa kuormaansa ja Mikkoa kurittaessa oli puuro kiehunut.
Emäntä oli jo saanut leivät uuniin ja toi pöydälle maidon heraa ja
vähän suolakalaa sekä voikokkareen, pistäen sen veitsensä kärjestä
suorastaan silmäksi puurovatiin, jonka Anna Maija juuri kantoi pöydälle.
"Taasko sitä puuroa? Vastahan sitä oli aamiaiseksi."
"Eipä tuota näy olevan leipää. Jotainhan pitää syödä."
Kaikki istuutuivat pöytään.
"Hyvinhän tuo maito näyttää siniseltä ja hienolta."
"Ainako sitä paksua riittäisi."
"Niin, kuu äiti haroi kaikki kokkelit korvosta tädin hinkkiin."
Mikko se tuolla selityksellään koki lepyttää isäänsä.
"No, voi tuota poikaa! ei siltä mikään säily näkemättä."
Isäntä katsoi harmistuneesti sekä Mikkoon että emäntään ja kysyi sitte:
"Saiko täti leipääkin?"
Mikko ihastui kielimisensä onnistumisesta.
"Sai täti suuren leivän. Ja pani äiti vasuun lihaakin ja voita! selitti
hän riemuiten.
"No, tottahan tuota sen verran saapi auttaa köyhempäänsä, kun onkin
vielä oma sisar.
"En minä kiellä auttamasta, mutta kohtuus pitää sentään olla kaikessa.
Onko tämä nyt kohtuutta, että pitää syödä puuroa kahdesti päivässä, kun
on annettu viimeinen leipä vieraalle ja samalla saatu maitokin noin
haljakaksi?
"No, enhän minä nyt tuota arvannut viimeiseksi.
"Ja sitte vielä torut poikaa, kun hän puhuu, mitä on nähnyt; vaikka
minä juuri äsken opetin häntä pysymään totuudessa.
"Mitä hänen siltä tarvitsee tuollaisen pojan nassakan pistää nokkansa
joka paikkaan vanhempain ihmisten asioihin?
"Ei tällä lailla mitään hyvää tule.
"Ja mitä sinunkaan tarvitsee kaikkia udella? Ei nuo miehet ennenkään
minun kotitalossani kaikkiin tarttuneet."
"Minä en olekaan niitä sinun kotitalosi miehiä. Ennen ne naiset
tässäkin talossa salailivat, mutta jo nyt toivoin sen toki loppuvan
vähitellen. Tee, mitä teet, julki äläkä aina salaile. Totta tosiaan
minua ei ollenkaan kummastuta, että Mikko sinusta oppii näpistelemään
ja salailemaan tekojansa. Jospa edes tuo Jussi säilyisi! Vanhempia
näitä ei enää osaa varmasti taata."
Anna Maija punastui pahanpäiväisesti.
"Ainako sitä sinä sitte puhut totta ja suoraan, ikään kuin en muistaisi
viimekesäistä pappein veroin maksua. Etkö siellä itsekin salannut?"
"Enhän minä sanonut muuta kuin että sieltäpähän kirjoistaan näkevät
lehmien luvun, ja minunko oli syyni, että olivat kirjoittaneet liian
vähän?"
"Olisitpa voinut sanoa suoraan, miten monta meillä oli, kun sitä
suoraan kysyttiin, mutta salatapahan piti."
"Mikäs heitä aina muistaa."
"Siinäpä se. Minua torut salaamisesta ja itse teet samaa. Eikö tuo
kuitiksi menne."
"Olenko minä kotiväeltä koskaan salannut mitään?"
"Kukapa teidän miesten hevoskauppojanne ja muita vaihtamistanne tietää.
Viime markkinoillehan tuo jäi se kunnon ruuna, etkä tainnut kaupasta
kostua."
"Hävittää se piti, kun oli niin aitimus. Eipähän nyt hypi, kun ajurin
tallissa seisoo tai joskus hyvissä kaupungin aidoissa."
"Ja salassahan nuo rahasikin aina pidät."
"Kyllä sitte koota käskisi, jos jokainen saisi kukkaroa kouria omin
lupinsa. Vielä vai?"
"Niin juuri. Sen tähden meidän täytyy pitää omaa neuvoa. Yhdestä se
kaikki lähtee."
Isännältä puuttui puhe siihen; hän jäi miettivän näköiseksi.
Anna Maija istui kuin tulihiilillä. Lienan äskeiset sanat ja nyt isän
moite yrittivät tekemään tehtäväänsä, mutta äidin jyrkkä vastustus
hajoitti taas kaikki.
Viimein isäntä jälleen alkoi vähän epävakaisemmalla äänellä:
"Kyllä te paljonkin rahaa menettäisitte, jos sitä teillä olisi viljalti
käsissänne. Mutta en minä muista olleeni antamatta, milloin vain tosi
tarpeesen olette pyytäneet. Ja se voinmaksu-juttu onkin kiusannut minua
koko ajan, varsinkin siitä asti, kuin viime syksynä piispanluvuissa
valittivat, että täällä ei olla oikein rehelliset. Minä seisoin melkein
esimmäisinä, ja kun piispa sitte alkoi puhua, niin aivan tuntui, kuin
hän olisi minusta läpi katsonut ja nähnyt sen salaamisen. Ihan minä
ensi pyhänä menen ja maksan pois niistä kahdesta lehmästä, joista jäi
maksamatta."
Emäntä katsahti mieheensä niin kummastuneesti, kuin olisi ajatellut:
joko tuo nyt aivan hulluksi tulee, varkaaksihan häntä papit sanoisivat,
eikähän moista tyhmyyttä kellekään muulle suinkaan ole päähän
pälkähtänyt.
Ei hän sitä kuitenkaan julki lausunut, kun ruoalta nousu keskeytti
pakinan.