Nyt vasta tunsi Jeriko itsensä oikein yksinäiseksi ja hylätyksi, sillä
Sormulaisen käytös osotti selvästi, mitä sekä Loviisalla, että hänellä
oli edessä, kärsimystä ja tuskaa. Katkerammalta, kuin ensin, tuntui nyt
Jerikosta rukkiukon kuolemakin, joka oli ollut syynä Loviisan tunteen
purkaukseen. Hän tunsi oman onnettomuutensa, mutta paljoa kovemmalta
tuntui mielestä se, kun Loviisakin joutui hänen tähtensä onnettomaksi.
Ikäänkuin houriossa saapui Jeriko viimein rukkiukon mökille, josta hänen
ihmeeksensä vilkkui valkea. Siellä tapasi tulija lukkarin itseänsä
odottamassa. Lukkari selitti sitten Jerikolle, että hän suuresti epäili,
oliko Meyer elämästä erinnyt luonnollisella kuolemalla ja kyseli tiesikö
Jeriko Meyerillä olleen rahoja matkassa.
Jeriko ei luullut hänellä niitä olleen, mutta lukkari sanoi: "en sitten
käsitä, mitä varten he ovat hänet kuristaneet kuoliaaksi, sillä eihän
hänellä olisi luullut olevan niin kovia vihamiehiäkään".
Jeriko sanoi luulevansa halvauksen äkkiä kohdanneen Meyeriä, mutta
lukkari vain pudisteli päätänsä uskomattomasti ja erimielisinä rukkiukon
kuoleman syystä, he vihdoin toisistaan erosivatkin.
Yksikseen jäätyänsä sai Jeriko vihdoinkin rauhassa ajatella asemaansa.
Koko yön hän istui akkunan poskessa mietteissään, tuijotellen ulkona
olevaan pimeyteen. Yö oli synkkä ja sumuinen, ettei edes tähtien tuike
voinut sitä vähäistäkään valaista, mutta semmoinen yö sopikin hyvin
yhteen Jerikon nykyisen mielialan kanssa.
Aamupuolella seestyi ilma kumminkin hiukkasen ja pilvet ohenivat siksi,
että yksi ja toinen vilkkuva tähti pääsi niiden välitse pilkistämään.
Jeriko nousi silloin ylös istuimeltansa akkunan pielestä ja sytytti
uuden kynttilän entisen, jo kauan sitten hänen huomaamattansa loppuun
palaneen sijaan. Sitten etsi hän kaikista mahdollisista ja mahdottomista
paikoista paperia, mutta, kun ei löytänyt, repäsi viimein kasvatusisänsä
hänelle lahjoittamasta raamatusta kansilehden, johon Meyer oli piirtänyt
lauseen: "vaella minun edessäni ja ole vakaa".
Tuo kummallinen lause tuli siten, ikäänkuin alkulauseeksi siihen
kirjeesen, jonka Jeriko sitten vapisevalla kädellä kirjoitti Loviisalle.
Siinä sanottiin:
"Illalla, tuona kamalana hetkenä, jona seisoimme minulle ja sinullekin
rakkaan kasvatusisäni ruumiin vieressä, huomasin, että sydämeni on
minulle puhunut sinusta täyttä totta. Minusta onkin aina ollut, kuin
olisi meillä joku oikeus toisiimme ja nyt tiedän niin olleenkin, sillä
molempien sydämessä ovat samat tunteet toisiansa kohtaan vallinneet. Se
on minulle lohdutuksena nykyisessä murheessani ja on oleva
vastaisissakin huolissani, sillä mitä muuta olisi minulle elämässä
tarjona, kun kohtaloni riistää minulta nyt kaiken toivonkin saada sinua
koskaan omakseni kutsua. Mieleni on paha, hyvä Loviisa, kun näin olen
ollut syynä sinun onnettomuuteesi, sinun, jonka onnen tähden mielelläni
elämäni antaisin, mutta ettei kohtaloni enää teitä kiusaisi, jätän nyt
synnyinseutuni ja lähden maailman myrskyihin etsimään rauhallista
valkamaa, jonka kohtaloiden Herra varmaan lienee minullekin jossain
valmistanut, jos ei muualla, niin haudassa. Jää siis hyvästi kallis
Loviisa, joka olet ollut päiväpaisteena elämäni pimeällä polulla ja tule
onnelliseksi Kallen kanssa! Hänellä on hyvä sydän ja varmaan hän
hellyydellänsä hankkii sen onnen, jota minä en voi sinulle valmistaa.
Kaikenlainen onni tulkoon osaksesi, Loviisa hyvä! Toivon, vaelluksemme
päätyttyä, tuolla täydellisyyden majoissa toisemme tapaavamme, sillä
tuskin enää tässä elämässä kohdannemme.
Aina sydämellinen ystäväsi
Jeriko eli vaihdokas."
Päivä alkoi jo sarastaa silloin, kuin Jeriko sai kirjeensä valmiiksi ja
tuskin oli se ehtinyt valeta, kun jo Sormulan herra, nimismiehen kanssa,
tuli Meyerin asuntoon laillisena perillisenä panemaan vainajan
omaisuutta "sinetin taakse". Jerikon täytyi silloin taas kerran lähteä
kodistaan, eikä hän suinkaan paljoa tavaraa kanssansa saanut. Rukkiukon
viulun antoi kuitenkin Sormulainen hänelle lausuen: "ota tuo matkaasi,
sillä minä en sitä tahdo, vaan sinä sillä ehkä voit leipäpalaisen
ansaita. Tuskinpa kunniallisella työllä kykenisitkään leipääsi
ansaitsemaan, kun olet saanut laiskana kasvaa".
Muistoksi rukkiukosta ottikin Jeriko viulun, aikoen sitä soitellessaan
muistella niitä nuoruutensa päiviä, joita oli saanut Meyerin luona
viettää, ja niin hän lähti tuosta asunnosta, joka oli hänelle ollut
kotina niin kauan ja jossa hän oli mieheksi varttunut.
Käytyänsä isänsä luona ja luvattuansa auttaa häntä, jos hänen, toivonsa
mukaan, onnistuisi jossakin kaupungissa saada työtä sorvarien luona,
lähti Jeriko reppu selässä kotiseudustaan patikoimaan. -- Oli mitä
kauniin syksyinen päivä, kun vaeltaja Pitkänmäen rinteeltä loi
jäähyväissilmäyksen kotiseutuunsa. Sinne kuului kirkonkellojen ääni.
Luultavasti soitettiin sanomakelloja rukkiukolle. Jerikon mieli kävi
siitä alakuloiseksi, mutta rivakasti hän kuitenkin lähti jatkamaan
matkaansa, toivoen toisissa oloissa pian muuttuvansa iloiseksi ja
unhottavan huolensa.
Aluksi suuntasi vaihdokas kulkunsa läheisimpään kaupunkiin, mutta siellä
ei vielä hänen mielensä kovin iloiseksi tullut, sillä kehräherrat
kyselivät häneltä kisällikirjaa. Jeriko huomasi, ettei hänellä olekaan
laillista oikeutta edes elättää henkeänsä "kättensä työllä", ja yhä
eteenpäin, kauemmaksi ja kauemmaksi täytyi hänen rientää. Maaseuduilla
kävi matka kuitenkin hieman paremmin. Ihmiset olivat ystävällisempiä ja
yksinkertaisempia maalla, kuin kaupungeissa, mutta paljon sai
Jerikoparka sittenkin kurjuutta kokea, niin että hän oli melkein
epätoivoisena, viimeinkin saapuessaan Turkuun.
Turhaan koetti Jeriko siellä, tuntemattomassa kaupungissa, hankkia
itselleen jonkunmoista paikkaa. Työtä hän siksi tosin sai milloin
mitäkin, ett'ei juuri kerjäämään tarvinnut ruveta, mutta kuitenkin
täytyi hänen lopulla lähteä tarjoamaan viuluansa joko kaupaksi tahi
pantiksi. Onnensa satutti Jerikon erääsen taloon, jossa silloin sattui
olemaan vieraana muuan ruotsalainen kauppias Tukholmasta.
Kun Jeriko siellä viuluansa kauppaeli, pyysi eräs talon puotilaisista
hänen soittamaan sitä, että saataisiin kuulla, "millainen tuolla on
ääni?"
Jeriko totteli pyyntöä. Hän soitti alussa vienosti jotakin suruista
säveltä. Vähitellen näkyi soittaja kuitenkin unhottavan ympäristönsä.
Hän oli olevinaan kotona, kaukana tuolla salojen sylissä. Linnut
lauloivat kilpaa kummuilla; päivän säteet leikkivät keskenänsä
sisäjärven tyynellä, kiiltelevällä pinnalla; raikkaita lauluja tuntui
liikkuvan ilmassa, mutta laulajoita ei näkynyt. -- Hämmästyneinä
kuulijat sekä katselivat että kuuntelivat tuota kummallista soittajaa,
joka tuntui viulullansa osaavan loihtia, mitä tahtoi. Kaikissa ihmisissä
on näet rakkautta tosikauniisen, vaikka se harvoin näkyviin pääsee.
Kaikista enimmän kuitenkin näytti tuo äskettäin sisään tullut
muukalainen saavan nautintoa vaihdokkaan soitosta, jota yhä kesti --
kesti vielä kauan ja siinä yhdistyi sekä luonto, että taide.
Vieras viittasi kädellään, ikäänkuin varottaakseen toisia, ett'eivät
soittajaa häiritsisi, mutta se oli tarpeetonta, sillä kaikki näyttivät
siltä, kuin olisivat nielleet Jerikon soittoa.
Nyt muuttui soitto vähitellen. Päivä pimeni, pilvijoukot tuntuivat
hohisten rientävän eteenpäin taivaslaella ja metsässä huokailivat
korkeat puut notkistellen latvaansa myrskyn edessä. Jo jyrisi pitkäisen
pauhu pilvissä ja sähisten risteilivät siellä salamat. Oli sitten, kuin
olisi rakeita ravoisasti satanut, mutta vähitellen tyyntyi taas kaikki.
Viulu tuntui nyt valittavan, kuni kärsivällinen lapsi sairasvuoteella,
mutta jo seuraavassa tuokiossa virtaili siitä rohkaisevaa toivoa. Sitten
seurasi taas tyyntä, hiljaista hyrinää, mutta äkkiä parkasi soitin, kuin
olisi sen sydän särkynyt ja kaikki ollut hukassa, kadotettu -- itse
toivokin.
Sitä sydäntä särkevää ääntä ei kestänyt kauan. Taas puhui tuo
kummallinen viulu lohdutuksen sanoja, ikäänkuin antaaksensa uutta
uskallusta toisiin ponnistuksiin ja taisteluihin, ehkäpä tappioihinkin.
Yhä haaveksivammin liikutteli Jeriko käyräänsä, yhä vieri uusia säveliä
ja kuvia soittimen kieliltä. Siinä oli ikihonkiemme humina, siinä
virtaimme vilkas juoksu, purojemme solina ja koskiemme juhlallinen
kohina; siinä kuului uudisasukkaan kirveiden iskut ja kaatuvien puiden
rytinä; kuului ankaroiden taistelujen temmellys, sairasten valitus,
puutteiden liikuttava sävel, mutta kaikkien muiden sävelien ohessa oli
eräs, joka vähitellen yhä enämmän sai valtaa ja oli viimein, kuni
kaikista kärsimyksistä pelastetun joukon korkeuteen kohoava halleluja
tai kiitollisuudesta pakahtuvien sydämien riemuisa ylistysvirsi.
Kyyneleet kiilsivät kuulijain silmissä, kun Jeriko taukosi ja viulua
sydäntänsä vasten puristaen selitti, ettei hän kuitenkaan voi siitä
luopua, vaikka epätoivossaan oli aikonut sen tehdä.
Ruotsalainen kauppias silloin syleili Jerikoa, kuin kadonnutta, mutta
jälleen löydettyä veljeänsä ja nyt vaihdokkaan elämässä oli tapahtunut
uusi käänne; häntä oli ymmärretty, kun hän antoi soittimensa puhua
sielunsa syvimpiä tunteita. Uusi ystävänsä vei hänet sitten veljenään
kotiinsa ja vieläkin todistaa muutamat heidän yhdessä säveltämänsä
kappaleet heidän olleen todellisia veljeksiä, vaikka tuo ruotsalainen
veli ei uskaltanut sydämensä tunteita niin selvästi esiin tuoda, kuin
suomalainen luonnon lapsi. -- Meren takana herätti Jeriko heti huomioa
ylhäisissäkin piireissä niin paljon, että hänelle siellä uskottiin erään
sotaväen soittokunnan johtaminen, vaikka hänen soitannollisessa
kasvatuksessaan vielä ilmestyikin muutamia pieniä puutteita.
Nyt tunsi Jeriko tosiksi kasvatusisänsä sanat, "ettei jokaisella
soittoniekalla ole ollut opettajana Arnold Mark Meyer", ja hän olisi
ollut täydellisesti onnellinen, jollei vaan Sormulan Loviisa olisi ollut
Kallen kihlattu morsian, mutta sittenkin oli hän onnellisempi, kuin
milloinkaan oli uskaltanut uneksiakaan.
Kaukaa ei tuo onnellisuus kuitenkaan kestänyt, sillä vuoden parin
perästä täytyi Jerikon taaskin kokea, miten itsepäisesti tuoni hänen
suosijoitansa ja ystäviänsä vainosi. Jeriko sai saattaa ystävänsä
maanpoveen, ystävän, jonka kanssa hän oli valvonut monta yötä
valmistaessaan erästä hehkuvalla tunteella sepitettyä suurta
sävelteosta, joka on tuon vainajan tehnyt tunnetuksi ja kunnioitetuksi.
Jerikosta tuntui ystävän kuoltua puoli hänen omasta itsestään olevan
poissa.
Nyt ei vaihdokas enää viihtynyt Tukholmassa, vaan pyysi ja sai eron
virasta. Matkoille paloi hänen halunsa, sillä tuntemattomissa, vieraissa
ja vaihtelevissa oloissa luuli hän paremmin, kuin paikoillaan voivansa
viihdyttää suruista sydäntänsä.
Maasta maahan, kaupungista kaupunkiin kierteli sitten soittaja ja hänen
nimensä maine kiirehti aina miehen edellä. Tuo nimi ei kuitenkaan enää
ollut Jeriko Kaikunen, vaan vieras lippu jo silloin, niinkuin useimmin
nytkin, peitti meidän miehemme. "Echo"na kaikui silloin Jerikon
sukunimi, vieläpä saksalaiset sitäkin tiesivät väännellä, niin että
tänäkin päivänä kopeilevat he vielä vaihdokkaasta, niinkuin olisi hän
nähnyt päivän valon jossakin Pommerilaisen omenapuun varjossa, vaikka
hänen kehtonansa oli vipuheija revontulista rikkaan pohjoisen taivaan
alla.
Kymmenkunta vuotta oli Jeriko kierrellyt suurissa sivistysmaissa keräten
kunniaa ja kultaa ja tietämättä mitään syntymäseutunsa oloista. Hän oli
kyllä määräaikoina lähetellyt rahoja isällensä, mutta kun ukko Kaikunen
ei ollut kirjoituksen taitava, ei Jeriko edes tiennyt, olivatko
lähetykset päässeet perillekään tahi eikö. Sitten, noin monen vuoden
kuluttua, luuli Jeriko kylliksi vakaantuneensa, että voisi rauhallisesti
katsella Loviisan ja Kallen onnea, ehkäpä vielä siitä iloitakin.
Sentähden hän, kun päivät taas pitenivät ja kukkaset alkoivat herätä
talviunestaan, päätti seurata pohjoiseen pesimään rientäviä lintuparvia
ja rakentaa hänkin sinne jonkunmoisen pesän, vaikka siitä tulisikin
paras, nimittäin kumppani, puuttumaan.
Pääskyset, kiurut, peipposet ja muut siivelliset soittoniekat olivat jo
ehtineet saada pesänsä kuntoon, jopa ensiksi tulleilla oli perettäkin
silloin, kuin Jeriko joutui syntymäseutuunsa.
Pitkänmäen rinteellä käski matkustaja ajajan seisahduttaa hevoset ja
mielihyvällä katseli hän kesäpuvussaan koreilevaa luontoa. Kaikki tunsi
hän vielä talot, pellot, lahdet, salmet ja saaret, yksin tuon suuren
kivenkin Lampelan rantapellon pientarella. Kummako se, olihan hän usein
pienenä paitaressuna kiivennyt sille ja hypännyt sieltä Keidaslammin
kirkkaasen veteen vilvastuttamaan itseänsä helteissään. Kaikki näytti
olevan ennellänsä, mutta kuitenkin oli kaikki muuttunut. -- "Saa nähdä,
missä nyt Risto on, missä isä, tuo kurja isä. Miten ottaa Loviisa minut
vastaan? Vieläkö Tiistilän isäntä nytkin pitää minulle nuhdesaarnoja
viulun soitosta ja ennen kaikkia vieläkö Sormulan herra sulkee minulta
ovensa, niinkuin viimein", ajatteli Jeriko.
Kyyditsijä ihmetteli itsekseen, mitä varten herra noin kauan tarkasteli
kylää, johon hän kuitenkin oli menossa, mutta ei uskaltanut kiirehtiä
niin suurta herraa, joka ajoi parilla, vaikka oli aivan yksikseen. "Kuka
sen tietää, millainen mahtipukari se on", arveli mies.
Vihdoinkin lähdettiin eteenpäin ja heti oltiin Lampelan kohdalla. Tuossa
oli nyt hönni, jossa ukko Kaikunen oli asunut, mutta nähtävästi oli se
nyt autiona. Aavistaen pahinta, kysäsi Jeriko kyytimieheltä: "onko
Kaikunen, se entinen kellonsoittaja, kuollut?" "Ei, kyllä se elää, vaan
akkansa kuoltua kuului muuttaneen Lampelaan", selitti kyytimies ja
lisäsi: "älkää pahaksi panko, mutta mistä herra sen Kaikusenkin tuntee?"
"Tunnenpahan vain", vastasi Jeriko ja käski ajaa Lampelaan.
Talossa nousi hirmuinen häläkkä, kun huomattiin vaunut kujoisten suussa
kääntyvän sinne. Pienet pojat ja tytöt suikuilivat mikä mihinkin
nurkkapieleen, josta sitten avossa suin uteliaasti pilkistelivät, kun
luulivat milloin vaunuissa tulijan silmän välttyvän. Naiset töytäsivät
aittoihinsa tai muihin piilopaikkoihin, joten vierasta vastaan ottamaan
jäi vain talon nuori isäntä. Kartanokoirakin, pystykorvainen Vahti,
hämmästyi alussa vaunujen tulosta niin, ettei ollut sanaa suuhun
tulevaa, vaikka se ei tavallisesti ollut ensimmäinen säikähtämään.
"Hyvää päivää Matti!" lausui tulija reippaasti hypähtäen alas vaunuista
ja löi kättä isännälle.
Nöyrästi kumarrellen vastasi Matti tervehdykseen. Samassa pistäytyi
etehiseen sisähuoneista pari valkohapsista vanhaa miestä katsomaan "kuka
kummitus sieltä semmoisilla ajopelillä tuli".
Niitä tervehtimään kiiruhti Jeriko. Hämmästyneinä ja ääneti katselivat
vanhuksetkin tuota solakkavartaloista herraa, joka heitä niin
sydämmellisesti tervehti.
"Ettekö enää tunne minua?" kysäsi Jeriko nähdessään kaikkien niin
oudosti itseänsä tarkastelevan.
"Suokaa anteeksi", puhui Lampelan vanha isäntä, "minä en jaksa muistaa,
-- ettehän vain liene meidän uusi voutimme?"
"Ettekö tekään enää tunne minua isä?"
"Tekö poikani?" huudahti vanha Kaikunen, "se on mahdotonta, minä olen
vaan Taavetti Kaikunen --"
"Sen kyllä tiedän ja kuitenkin olen poikanne."
"Jeriko?"
"Sama kappale."
"Jumala olkoon kiitetty! Hän on armollinen, Hän on kuullut rukoukseni!
Sitä en minä olisi ansainnut", sopersi vanha Kaikunen ja ilokyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä halatessa poikaansa.
"Hänen armonsa on suuri", virkkoi Lampelan vanha isäntä kätensä ristiin
pannen ja vesikiehteissä olivat hänenkin silmänsä.
"Voi miten iloiseksi mamseli nyt on tuleva", huudahti Kaikunen
lapsellisella ilolla.
"Mikä mamseli?" tiedusti Jeriko.
"Sormulan mamseli, Loviisa mamseli", selitti isä pojallensa. "Hän on
ollut minulle niin hyvä, niin hyvä, jotta et voi uskoa ja puhuu usein
sinusta".
Sisällä sai Jeriko sitten kuulla Kallen ja Himmin olleen avioliitossa,
mutta Himmin muuttaneen maan majoille jo pari vuotta sitten,
katkeroitettuaan ensin turhamaisuudellansa sekä miehensä, että oman
elämänsä. Sormulan herra taas oli halvattuna sairastanut monta pitkää ja
vaikeaa vuotta, kunnes kuolema viimein oli vapauttanut hänet
kärsimyksistään. "Nyt äitinsäkin kuoltua, emännöi Loviisa yksin
Sormulassa, mutta kyllä siinä talous yhä vain on korjaantumaan päin",
sanoi Lampelan Matti.
Vielä samana iltana lähti Jeriko isänsä kanssa Sormulaan
tuliaiskäynnille. Kylällä katselivat ihmiset pitkään uljasta, Kaikusen
rinnalla kävelevää, herraa. Maalarin Maija, joka vielä omien sanojensa
mukaan oli yhtä "kappera jalalta, kuin ennenkin, kun vaan milloin asia
vaati", oli jo jollakin tavoin saanut tietää "vaihdokkaan, sen Kaikusen
pojan tulleen kotiin ja olevan nyt suuren herran, ihan maaherran
arvoisen", jonka vuoksi kyläläisten uteliaisuus Jerikon suhteen pian
tuli tyydytetyksi.
Matkalla huomasi Jeriko Riihimäen rinteessä kaksi mustaa ristiä
tiepuolessa.
"Toinen noista on varmaan pystytetty rukkiukon kuoleman muistoksi",
lausui hän isällensä, "mutta mitä varten siinä on kaksi".
"Toisen panivat siihen Mustalle Heikille, joka sitten, toisena syksynä
hirtti siinä itsensä", kertoi vanha Kaikunen.
Viimein saavuttiin Sormulaan ja siellä tietysti oli ilo suuri.
"Loviisa!" ja "Jeriko!" olivat sanoja, joita nuoret vaihtelivat
keskenään tuokioisen, sillä muuta he eivät liikutukseltaan pitkään
aikaan kyenneet sanomaan, vaikka sydän kumpaisellakin oli täynnä
tunteita ja sanoja.
Jerikon onni oli täydellinen, kun hän syleili vieläkin suloista, vaikka
monenlaisista suruista ja kärsimyksistä kalvennutta, uskollista
Loviisaa, mutta yht'äkkiä tempasihe tyttö irti hänen syleilystään.
"Ei, ei", nyyhkytti Loviisa, "minä en voikaan tulla omaksesi -- sinä et
tiedä mikä hirveä rikos meidät erottaa!"