X.

Jerikon mielestä eivät lähteneet nuo kamalat sanat: "sitä isäsi osaa,"

vaikka hän kuinka olisi niitä koettanut poistaa. Hän mietti lähteä heti

paikalla isänsä luo ottamaan asiasta selkoa, sillä voihan Mustan-Heikin

puheessa olla todellakin perää, miksikäs hän niin paljon muutoin

seurustelisi hänen isänsä ja Riston kanssa. "Mutta mitäs teen sitten,

jos isäni huomaan varkaaksi," mietti onneton poika. "Mitäs muuta, kuin

ilmoitan ruununmiehille, sillä enämpi tulee kuulla Jumalaa, kuin

ihmisiä."

Meyer saapui viimein illan suussa kotiin Sormulasta ja hänelle kertoi

Jeriko Mustan-Heikin vieraissakäynnin ja esitykset.

"Annetaan nyt toistaiseksi asian olla sillänsä," sanoi vanhus "ja

pidetään silmällä niinhyvin Mustaa-Heikkiä, kuin isääsikin, mutta nyt ei

pidä koko jutusta olla tietävinäänkään. Se minusta kuitenkin on ihmettä,

että hän uskalsi tehdä sinulle niin hävyttömän tarjouksen."

"Ei hän varmaankaan olisi sitä tohtinut tehdä, jos ei olisi minua nähnyt

tuolla kosken rannalla," sanoi Jeriko, "mutta nyt hän sen vuoksi luottaa

äänettömyyteeni."

"No ollaankin sitten ääneti ja katsotaan laatua, tulee aika, tulee

neuvo," puhui Meyer. "Loviisaa on meidän myös pitäminen silmällä, sillä

en hänestäkään saanut vielä oikeaa tolkkua."

Kuullessaan Loviisaa mainittavan remahti Jeriko nauramaan, johon

nauruun Meyerkin sydämellisesti yhtyi, saatuansa tietää, mitä hänestä

kylällä puhuttiin... "Mutta miksi he eivät sinua älynneet sulhaseksi

panna, vaan minun, vanhan kannon," sanoi Meyer Jerikolle?

"Säätyerotus on heidän mielestään tärkeämpi, kuin iän ero," vastasi

Jeriko.

"Niin säätyerotus", mutisi Meyer. "Hm! Sormulainen on kyllä ylpeä

suvustaan, mutta ehkä kaikki kävisi hyvin, jos Loviisasta vain oikean

tolkun saisi."

Hiljakseen kului sitten aika rukkiukon mökissä. Joskus kävi rukkiukko

Sormulassa "purjehdusvesiä kopeloimassa," niinkuin hän sanoi, mutta

tytöstä hän ei saanut sen selvempää. Loppupuolella talvea tuli vielä

sitten Sormulan herran veljen tyttö seutuun ja se teki Meyerille

Loviisan taipumusten tutkimisen aivan mahdottomaksi. Ukko ei näet saanut

silmänräpäystäkään Loviisan kanssa kahden kesken viettää, ennenkuin

Himmi, se oli tuon sukulaisen nimi, häiritsi heitä. Alussa viehätti tuo

hempeän näköinen tyttö ukkoa, mutta heti kyllästyi vanhus häneen.

Meyerin piti näet lakkaamatta puuhailla vieraan kanssa, milloin selittää

hänelle, mitä Chamisson Schlemilillä tarkoitetaan, kuinka pitkä Rinaldo

Rinaldinin parta oli, tahi muuta semmoista, milloin taas kuunnella,

kuinka hirveitä Bachin sonaatit olivat huonosti soitettuina. Sanalla

sanoen, Himmi oli tuommoinen kirkkaasti säihkyvä salama, jonka

häikäisevää loistetta mielellämme kaukaa ihailemme, mutta Herra varjele

joutumasta lähempiin tekemisiin sen kanssa! Paitsi sitä oli tyttönen

tottunut ihailemiseen, ja nuoremman ihailijan puutteessa tyytyi hän

Meyeriin, jonka lauseita hän aina, kahdeksannen käskyn mukaan, koetti

"parhain päin kääntää."

Kerrankin istui ukko kärsimättömänä kuuntelemassa muuatta sävelteosta,

jota Himmi surkeasti rääkkäsi, kun tyttö äkkiä soittoansa keskeyttäen

kysäsi: "kuinkas minä teistä soitan, herra Meyer?"

"Hm," vastasi vanhus "minä tässä juuri ihmettelen, millaisiksi

kauniimmatkin kappaleet teidän käsissänne muuttuvat, mademoiselle

Himmi."

"Oikeinhan sinä soitat, kuin runottaret, Loviisani," kuului silloin

äkkiä heidän takaansa miehen ääni ja lausuen: "*Terpsichore affectus

citharis movet, imperat, anget*!" (T.soitolla tunteita tuottaa,

vallitsee, paisuttaa!) sulki Kalle punehtuvan Himmin syliinsä ja

tulisesti suuteli häntä.

Siihen iloon todistajaksi joutui Loviisakin, joka nähtyään Kallen

tulevan, oli kiiruhtanut saliin. Yleinen hämmästys, Kallen

anteeksipyynnöt, Himmin anteeksianto ja vallaton sormen pudisteleminen

Loviisalle seurasivat toisiansa, kuin vesipisarat rankkasateella. --

"Vai niin ne ovatkin asiat," sanoi Himmi, "etkä sinä, Loviisa-kulta, ole

virkkanut minulle mitään?"

Kalle puolusti morsiantaan ja sanoi asian vielä oikeastaan olevan

salassa, vaikka hän ei ollut kainostellut vanhaa isällistä ystäväänsä ja

opettajaansa Meyeriä. Tästä edeskin päätettiin sitten vielä asiaa pitää

salassa, kunnes se syyspuoleen, Loviisan päivillä, julastaisiin, vaikka

Himmi ensin katsoi Loviisalle kohtuulliseksi rangaistukseksi sen, että

asia tulisi ilmi. Viimein taipui kuitenkin hänkin, mutta uhkasi: "kyllä

minä sinulle, Loviisa, vielä jonkun tempun teen, koska sinä et niin

paljoa luottanut minuun, että olisit sanonut jo olevasi kihloissa."

Kallen kotiin saavuttua näytti Jerikolta kaikki toivo olevan hukassa,

eikä rukkiukkokaan enää voinut lohduttaa häntä, sillä Kalle oli isänsä

puheiden mukaan ihmeellisesti edistynyt sekä tiedoissa, että taidoissa.

Senpätähden päättikin Jeriko, jos mahdollista, kokonaan tukahduttaa

tunteensa Loviisaa kohtaan, eikä enää ajatella toisen miehen morsianta.

Työtä ja tuskaa maksoi hänelle jo tuon päätöksen tekeminenkin, mutta

vielä vaikeampi oli sitä toimeen panna, sillä ajatukset ne vain yhä

pyrkivät Sormulaan. -- Kallekin käyttäytyi hyvin ystävällisesti

kasvinkumppaniansa kohtaan, joka seikka yhä vain lisäsi Jerikon

omantunnon rauhattomuutta. Hän ei voinut Kallea kohdella entisellä

ystävyydellä, sillä Kalle tuntui hänestä olevan hänen onnensa esteenä,

vaikka selvä järki sanoi päinvastoin hänen itsensä koettavan Kallen

onnea estää.

Monasti katui Jerikoparka, kun oli salaisuutensa Meyerillekään uskonut,

mutta asia ei sillä korjautunut. Jeriko kartti taas rauhattomana

kaikkien ihmisten seuraa niin paljo, kuin mahdollista ja etsi aina

yksinäisyyttä. Kuitenkin oleksi hän joutohetkinänsä usein semmoisissa

paikoin, joissa toivoi saavansa Loviisaa nähdä, mutta Sormulaan hän ei

uskaltanut mennä, sillä hän häpesi itseänsä ja luuli Loviisan jo

päältäpäin hänestä näkevän, mitä ajatuksia hänellä mielessä pyöri.

Rukkiukkokaan ei Sormulan asioista sanottaviksi kertonut, joten siis

Jeriko ei tiennyt Loviisan ja Kallen välistä muuta, kuin sen, että Kalle

oli Sormulassa jokapäiväisenä vieraana, ja luuli asiat siellä olevan

aivan ennallaan.

Sormulassa eivät kumminkaan asiat olleet aivan sillä kannalla, kuin

Jeriko luuli, sillä Himmi teki siellä kostotyötänsä. Kun Loviisan äiti

viime aikoina oli tullut kivuloiseksi, täytyi tyttären tavallista

enämmän hyöriä taloustoimissa ja ainoastaan silloin tällöin jouti hän

viettämään hetkisen toisten parissa. Sitä enämmän oli Himmillä aikaa.

Hän hääräsi alinomaa Kallen luona, niinkuin paarma hevosen ympärillä. He

soittivat yhdessä, lauloivat yhdessä ja keskustelivat yhdessä. Alussa

paheksui Kalle sitä, kun Loviisalla oli niin vähän aikaa hänelle

uhrata, mutta vähitellen haihtui kaipaus ja Himmin seura palkitsi

hänelle kaikki. Himmi, jos kukaan, osasikin kiinnittää nuoren miehen

itseensä. Hän oli lukenut paljon kaikenmoisia kirjoja ja Kallen täytyi

ihmetellä hänen mielikuvituksensa laajuutta ja tietojensa paljoutta.

Erittäin hurmaavaa oli Kallesta kuunnella, kun Himmi hopeanheleällä

äänellä kertoi muinaisista ritareista ja kuninkaista, joiden nimiä

ylioppilasparka ei ollut edes unissaankaan nähnyt, sitä vähemmän

ilmisissään lukenut tahi kuullut. Himmi ei kuitenkaan koskaan näyttänyt

loistavan tiedoillaan, vaan paremmin kyseli Kallelta, oliko se tahi se

seikka niin ja heti siirtyi aineesta toiseen, jos Kallea milloin näytti

ikävästyttämään rupeavan.

"Oliko", kysyi Himmi kerrankin, "oliko kuningas Arturilla kuus'toista,

vaiko neljäkymmentä ritaria pyöreän pöytänsä ympärillä?"

"Arturilla?" tuumaili Kalle. "Arvattavasti niitä oli neljäkymmentä,

vaikka en minä heitä niin tarkoilleen muista". Kalle ei tarkoilleen

muistanut edes, missä ja milloin moinen kuningas oli hallinnutkaan, vaan

oli liian ylpeä tunnustamaan sitä.

"Niin neljäkymmentä niitä oli, nyt minäkin sen muistan", lausui Himmi ja

rupesi ihmettelemään, miten tarkka muisti Kallella oli ja miten

vaatimaton hän kuitenkin oli. Molemmin puolin ihmeteltiin sitten

toistensa hyviä omaisuuksia, kunnes Kalle innossaan sanoi sen miehen

onnelliseksi, joka läpi elämänsä saisi niin ihmeellisen naisen kanssa

elää ja jakaa "myötä- ja vastoin-käymiset". Sillä kertaa ei enämpää

puhuttu, sillä Loviisan tulo keskeytti puheen, mutta siitä lähtien

muuttui noiden kahden väli entistä sydämellisemmäksi.

Kalle ei voinut olla mielessään Loviisaa ja Himmiä toisiinsa

vertailematta. Aina kallistui silloin voitto Himmin puolelle; hänen

vaakalautansa jäsähti maahan. Loviisan kohosi, kuin kevyt höyhen, ylös

korkeuteen.

"Hyvän karjapihan ja oivallisen talouden hoitajan minä kyllä Loviisasta

saan, mutta aatteles miten hän käyttäytyisi, jos esimerkiksi joutuisi

piispan salonkiin Turussa, jossa minulla oli kunnia olla, sillä isäni on

piispan sukua. Hävetä minä saisin silmäni korvani täyteen; mutta Himmi

liehuisi siellä, kuin kotonaan", mietti Kalle.

Ensimmältä hävetti häntä itseäänkin tuommoiset mietteet, mutta

vähitellen tottui hän niihin. Siihen lisäksi osasi Himmi muutamilla

hämärillä lauseilla uskottaa Kallelle, että Loviisalla kyllä olisi

enämmän aikaa seurustelemiseen uhrata, jos heidän seuransa häntä

huvittaisi. Harmikseen huomasi Kalle niin olevankin asian laidan ja niin

todella olikin. Loviisa, kun näki, ett'ei toiset häntä kaivanneet, ei

tahtonut tungettelentua heidän joukkoonsa, vaan nähtävästi karttoi

heitä. Se loukkasi Kallen ylpeyttä ja seuraus oli selvä, hän uhalla

lellitteli Himmiä sitä enämmän.

Loviisa näki tuon, mutta kärsi valittamatta. Hänen olikin jokseenkin

helppo kärsiä, sillä ihmeekseen hän huomasi, ett'ei hänen sydämensä,

vaan paremmin hänen ylpeytensä, ollut loukattu.

Sillä kannalla olivat asiat Sormulassa, kun tytöt muutamana päivänä

istuivat salissa. Tapansa mukaan tuli Kalle heidän luoksensa ja Himmi

uteli: "kuuluuko kylälle mitään uusia?"

"Eipä erityisiä, armas Himmi", lausui Kalle ja kääntyen Loviisaan päin

lisäsi hän: "tiellä tapasin vaihdokkaan molempine isinensä ja hän näytti

minusta niin kummalliselta, kuin olisi maansa myönyt ja rahansa syönyt".

"Eihän tuo ihme olekaan, kun hän, poikaparka, ei ole ollut terveenä

pitkiin aikoihin", sanoi Loviisa ja jätti Kallen selittämään Himmille:

"mikäs olento se vaihdokas on?"

Loviisasta oli sisällä niin tukahduttavan kuuma, että hänen täytyi saada

hengittää raitista ilmaa ja hänen sydämensä tykytti niin rauhattomasti,

kuin olisi se tahtonut rinnasta pois hypähtää. Hän riensi järven

rannalle ja istahti juuri sille kivelle, jolla Jeriko vuosi takaperin

oli istunut tuona iltana, jolloin Kalle lupasi hänelle ikuista

uskollisuutta. Tuskin oli siitä vuotta kulunut ja nyt Kalle jo nimitti

Himmiä "armaaksi". Koko vuosi oli ollut niin tavattoman pitkä, eikä

Jerikokaan hänestä enää mitään välittänyt. Koko vuoden oli hän

päinvastoin karttanut häntä ja näyttipä siltä, kuin olisi tuo entinen

lapsuuden ystävä inhonut häntä, samoin kuin Kallekin nyt näkyi jo

tekevän.

"Ilkeä, kevytmielinen mies koko tuo Kalle; sanoo Jerikoakin

vaihdokkaaksi; hyi, ett'ei hän häpeä! -- Niin Jeriko -- onko hän sitten

parempi? Ei hän tänä vuonna enää tuo Hirvatsaaresta kukkiakaan, niinkuin

aina ennen", mietti Loviisa kyynelsilmin. "Voi! jos vielä kerran saisi

nähdä tuota samaista Jerikoa", huudahti tyttö ja näytti itsekin

säikähtävin sitä vienoutta ja kaipioa, joka hänen äänessänsä ilmestyi.

Hetkisen ihmetteli Loviisa, miksi hänellä kyyneleet oli silmissä, mutta

päätti heti: "kummako on, jos ne joskus pihahtavatkin esiin, kun äitikin

on ollut niin sairaana ja Kalle sitten --"

Huolimatta kaikista noista surun syistä, kääntyivät Loviisan ajatukset

yhä uudestaan Jerikoon ja hänen kummallisuuteensa. Hän muisteli kaikkia,

mitä Jeriko oli hänelle puhunut ja tehnyt, ja huomasi hänen aina olleen

hänelle mieliksi, kun Kalle sitä vastaan oli usein ollut kiusaksi. "Minä

kärsin aivan ansiosta" ajatteli neitonen, "jos en niin kevytmielisesti

olisi Kalleen kiintynyt, niin olisi tämäkin vuosi ollut onnellisempi,

hauskempi, kuin se todella oli; nyt se on ollut pelkkää varjoelämää.

Niin, niin! Jerikokaan ei silloin olisi karttanut minua, niinkuin hän

nyt on tehnyt, luullen arvattavasti sopimattomaksi seurustella toisen

kihlatun morsiamen kanssa. Mut jospa hän pitäisikin minusta ja olisikin

sen tähden minua niin tarkasti paennut? -- vielä vai; -- silloin hän

toki tahtoisi nähdä minua, mutta sitä hän ei tahdo. Voi kuitenkin! jos

Jeriko tietäisi mitä tämä rintaraukkani tuntee, niin ei hän minua näin

jättäisi yksinäni suremaan", puhui Loviisa itsekseen ja hyräillen

laulua:

"jos kultain kuulis',

hän tykön' tulis'

lohduttamaan minua",

lähti hän astumaan kotiansa kohti, sillä hän muisti pitävänsä isänsä ja

äitinsä kanssa tänään vielä mennä pappilaan vieraaksi ja oli sitä

kotonakin yhtä ja toista toimitettavaa.

Tuskin oli Loviisa ehtinyt rannalta poistua, ennenkuin pensaiden takaa

hyppäsi ylös nuori mies ja kiiruhti kylälle päin. "Jumalalle kiitos!

ett'ei hän minua keksinyt", mutisi nuorukainen, "hän olisi ehkä luullut

minun itseänsä vaanivan. -- Hupsu minä olen, kuin olenkin; luulin hänen

mainitsevan nimeäni, vaikka kultaansahan hän vain ajattelee! Parasta on,

ett'ei hän enää saa minua nähdä, sillä kuka takaa, että minä vielä

voisin hillitä itseni? Parasta on erota näkemättä, ajatelkoon hän mitä

tahansa -- ja sainhan minä hänet nähdäkin, mutta murheelliselta hän

näytti. Se oli arvattavasti erehdystä ja minä vaan näen kaikkien

kasvoilla oman tuskani kuvastuvan. Mitkäpä murheet häntä nyt

painaisivat; ilohan hänellä on, kun huomenna saa kainostelematta,

kaikkien nähden ja kuullen, kutsua Kallea omakseen. Silloin hän ei

muistakaan köyhää, hyljättyä vaihdokasta, mutta älköön, samahan se on".

Niin mietti mielessään onneton Jeriko, mutta asia ei hänestä kuitenkaan

taitanut aivan "sama" olla. Kotiin saavuttuansa hän, näet, pyysi

pyytämistään, että Meyer, niinkuin jo aikoja sitten oli luvannut,

lähettäisi hänet matkoille, "vaikka jo tänä iltana tahi viimeistäänkin

huomenna".

Meyer suostuikin tavallansa tuohon pyyntöön, kuitenkin siten, että

Jerikon oli vasta pappilan Kallen kanssa yhdessä lähdettävä, "ja Kalle

enämmän maailmaa nähneenä voi sinua siellä perillä hiukan ohjailla",

sanoi hän. Jerikon täytyi tyytyä siihen, vaikka se olikin hänestä

vastahakoista.

Huomenna sanoi Meyer lähtevänsä Jerikon lähtöä valmistelemaan ja meni

Sormulaan. Siellä kutsui hän herran kahdenkeskiseen ja kauan he sitten

keskustelivatkin Jerikosta.

Kovin ällistyi Sormulainen alussa, kun rukkiukko aivan peittelemättä

ilmotti tulleensa kosimaan Loviisaa kasvatillensa. "Varmaan olet sinäkin

huomannut, että tyttäresi ja pappilan Kallen välillä on ollut yhteisiä

tuumia, mutta se on ollut molemmin puolista erehdystä", lausui Meyer.

"No, mutta onko poika, kasvattisi, tullut hulluksi ja sinä myös vanha

mies?" kysyi Sormulan herra.

Meyeriä suututti tuommoinen kysymys ja kiivaasti kysäsi hän vastaan:

"mitä hulluutta siinä sitten olisi?"

"Mitä hulluutta?" huudahti toinen, "et suinkaan sinä täydellä todella

vaatine minun antamaan ainoata lastani entiselle paimenpojalleni,

talonpoikalurjukselle, joka vielä on köyhempi kerjäläistäkin ja

korkeintaan kelpaa minun talkoissani työväelle viulua kihnuttamaan, --

hahaha! sehän olisi siivoa!"

"Ensiksikin", vastasi rukkiukko vakavasti, "Jeriko ei ole mikään lurjus,

vaan kentiesi kunniallisempi, kuin moni muu, eikä minusta muutoinkaan

tuo niin ihmettä olisi, jos renkivoudin pojan tyttö joutuisikin

naimisiin kunnialliselle talonpojalle, mutta Jeriko sitä paitsi onkin

saanut paljoa paremman kasvatuksen, kuin moni herran nimeä kantava".

"Niin, niin", vastasi Sormulainen pilkallisesti, "sinä olet opettanut

hänen, niinkuin jo sanoin, aika tavalla viulua kihnuttamaan ja sillä hän

voi ansaita äyrin, pari ja muutaman ryypyn silloin tällöin".

"Pilkkaa sinä vain asioita, joista et ymmärrä rahtuakaan", tuumaili

Meyer, "mutta saat nähdä, että poika vielä viulunsa "kihnuttamisella"

hankkii itsellensä paremman ja puhtaamman nimen, kuin sekä sinä, että

isäsi vapaaherran talouden hoitajina".

Sormulainen punastui korviaan myöten ja sopersi: "mutta eihän hän

paljaalla nimellänsä elä, eikä elätä vaimoansa?"

"Hän, veikkonen, elää viulullansa ja jos ei sen kautta varoja

kokoontuisikaan, ei sekään suuria haittoja tee, sillä minä jätän kaikki

rihkamani hänelle; ja jos et sinä, kuolemaani ennen, saa Sormulaa

velattomaksi, niin tulee Jerikosta Sormulan perillinen, vaikka hän

tytärtäsi ei saisikaan. Sinulle en näet aio jättää äyriäkään: nyt tiedät

sen, tee siis kuin tahdot."

Kun asia oli semmoisen käänteen saanut, vaipui Sormulan herra

ajatuksiinsa ja pyysi miettimisaikaa "edes pari viikkoa", johon Meyer

mielellään myöntyikin.

Pari viikkoa oli sitten kulunut, kun eräänä päivänä Meyer lähetti

Jerikon pappilaan Kallen kanssa sopimaan lähtöpäivästä. Jeriko moni,

mutta ei tavannut Kallea kotoa. Hänen oli sanottu menneen Sormulaan.

Sinne lähti taas kerran rukkiukkokin.

Mitä rukkiukon ja Sormulan herran välillä sitten lienee tapahtunut,

siitä ei kenelläkään ollut tietoa, mutta hyvin liikutetulta oli vanhus

näyttänyt Sormulasta kotiin lähtiessään. Kotiinsa palaavaksi ei häntä

näkynyt, ei kuulunut. -- Jeriko odotteli kauan, mutta kun ei Meyer

palannut, lähti hän ikävissään kävelemään. Hän meni hautausmaalle,

ikäänkuin sanomaan jäähyväisiä äitinsä haudalle ja mielensä tuntui

tänään erinomaisen raskaalta. Vaihdokas luuli syksyilman

alakuloisuuteensa syyksi, sillä vinheä tuuli pudotteli tuontuostakin

sateista liejuiselle tielle kellastuneita koivun lehtiä ja taivaskin oli

synkässä pilvessä.

Hautausmaan näkö sopi hyvin yhteen hänen alakuloisen mielensä kanssa.

Jerikon äitinsä haudalle istuttamien pihlajien lehdet alkoivat käydä

kirjaviksi ja ahnaat tilhit olivat jo puoliksi hävittäneet nuo punaiset

marjatertutkin. Haudankaivaja kiroili kuuluvasti "tuota siunattua

vettä", jota oli näinä aikoina niin runsaasti tullut, ettei siltä enää

"tahdo hautojakaan saada kuivina pysymään".

Haudankaivajan seura ei Jerikoa tuntunut huvittavan ja kun kalmuri

asettui istumaan hänen viereensä puna Marjetta-vainajan haudalle, lähti

poika kotiinsa.

Rukkiukko ei vieläkään ollut kotona ja kärsimättömänä, lähtöpäivästä

selon saamisen vuoksi, odotteli Jeriko häntä. Ilta tuli ja pimeä

vallitsi jo kaikkiaalla, mutta Meyeriä ei alkanut näkyä, ei kuulua.

Vihdoinkin viimein kuului etäältä askelia. Ne lähenivät ja tuokioisen

kuluttua töytäsi sisään maalarin Maija.

Hengästyneenä ja läähättäen selitti tulija: "vaihdokas, joudu pian

Sormulaan. -- Siellä on rukkiukko joko kuolleena tahi kuoleman kielissä

-- halvauksen kuuluu saaneen ja pappilan Kalle oli hänen löytänyt

Riihimäen rinteessä, kun oli Sormulasta pimeässä kotiinsa päin ajanut --

hevonen kuului säikähtäneen, eikähän tuo ihmekään -- kuollutta ihmistä,

pelkäähän sitä. -- Joudu nyt vain pian, minä kerron tiellä tarkemmin, --

lukkari vietiin jo sinne suonta iskemään. -- No etkö sinä tulekaan --

luulisipa sinun toki tahtovan olla hengen lähtöä katsomassa, mut oma

asiasipahan se on -- minä menen kuitenkin".

Maija oli jo mökistä ulkona, ennenkuin Jeriko käsitti, mitä oli

tapahtunut. Hän riensi sitten myös ulos ja tiellä sivuutti sekä maalarin

Maijan, että Lampelan ja Tiistilän isännät, jotka menivät lautamiehinä

olemaan läsnä poliisitutkinnossa.

"Ei, herra nimismies", lausui lukkari silloin, kuin Jeriko töytäsi

Sormulan asuinpirttiin, jonne rukkiukko oli viety -- "ei, herra

nimismies, ei tässä nyt enää suoneniskut auta, sillä hänessä ei ole

henkeä hituistakaan".

"Mutta ei halvaus tavallisesti ensi kerralla tapa", selitti Kalle, joka

siihen asti oli koetellut lohdutella hätäilevää Himmiä.

"Halvaus", jupisi lukkari hampaidensa välistä ja inholla silmäillen

Kallea, "se on sama halvaus, joka kohtasi Kotilan isäntää puun oksassa

ja se tappaa aina, jos ei vain kunniallisia ihmisiä satu saapuville".

"Mitä kanttori sanoo?" kysäsi nimismies.

"En mitään, en mitään", vastasi lukkari, "ihmettelen tässä vain, kun

musta veri alkaa kohota kaulaan".

Sormulan herra ja nimismies siirtyivät ruumista lähempää tarkastelemaan

ja edellinen tiesi mustan veren nousemisen kulkkuhalvauksen

tuntomerkiksi.

Viimein saapuivat Lampelan ja Tiistilän isännät ynnä joitakuita

muitakin kyläläisiä. Sitten pidettiin varsinainen poliisitutkinto ja

kaikki asiaan kuuluvat piirsivät joko nimensä tahi puumerkkinsä

nimismiehen kirjoittaman pöytäkirjan alle. Lukkari yksin oli, kuultuaan

mihin päätökseen keskustelu ja tutkimus johti, luikahtanut matkoihinsa

liian aikaiseen.

Jeriko oli koko ajan seisonut ruumiin vieressä, eikä laisinkaan näkynyt

huomaavan, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Tulinen tuska repeloi hänen

rintaansa, mutta ei pienintäkään vesipisaraa näkynyt hänen silmissänsä.

Siihen sijaan vuoti vuolas kyynelvirta äskettäin sisään tulleen Loviisan

silmistä. Koko hänen olentonsa värisi katsellessaan Meyerin kuolon

jäykistänsä kasvoja, jotka vielä tuossakin tilassa näyttivät niin

lempeiltä ja vakavilta. Loviisa heitti käsivartensa tuskissaan Jerikon

kaulan ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa vasten.

Sormulan herra huomasi, mitä tyttärensä teki ja säihkyvin silmin hyppäsi

hän tytärtänsä Jerikosta erottamaan.

"Loviisa, Loviisa", karjui Sormulainen, melkein tuhkaharmaana

kasvoiltaan, "ettes häpeä syleillä tuommoista roistoa tässä isäsi ja

sulhasesi silmien edessä!"

Himmi katsoa tuijotti punehtuen Kallea, joka myös oli tavattoman

punainen.

"Meillä oli todellakin hieman puhetta sinne päin", soperteli Kalle

silloin hämillään ja nolostuneena, "mutta tarkemmin asiaa mietittyäni,

en minä vielä --"

Kallen selityksiä kuuntelematta ajoi Sormulan herra Jerikon ulos

huoneestaan, ikäänkuin Jeriko olisi sen siellä olollansa saastuttanut ja

kielsi "vaihdokkaan" vast'edes hänen tyttärellensä "livertelemästä". --

"Kaikkia ne uskaltavatkin, hävyttömät", puhkui herra, vaikka Jeriko jo

oli ulkona.