"Isäni, isäni", tyrski Loviisa, "oli syynä Meyerin kuolemaan".
"Kuinka? Ei suinkaan! Hänhän kuoli halvaukseen?"
"Ei, ei", selitti Loviisa, mutta ei voinut jatkaa.
Silloin kertoi vanha Kaikunen, että Sormulan herra oli kuolinvuoteellaan
tunnustanut hänelle Mustalla Heikillä Riihimäen rinteessä
kuristuttaneensa Meyerin kuoliaaksi, kun rukkiukko oli uhannut velastaan
myyttää Sormulan ja sitten lahjoittaa kaiken omaisuutensa Jerikolle.
Loviisa oli sattumalta viereiseen huoneesen kuullut tuon kamalan
tunnustuksen ja surrut sitä sitten niin, että oli pelätty järkensä
menettävän.
"Niin", lausui hiukan tyyntynyt Loviisa, "nyt näet, ett'et voi minua,
hänen tytärtänsä, puolisoksesi ottaa".
Kului hetkinen, ennenkuin puhuteltu kykeni puuttumaan puheesen, mutta se
aika oli Loviisasta sanomattoman pitkä.
"Älkäämme tuomitko", lausui Jeriko vihdoin, "he ovat korkeimman, mut
samalla armollisimman tuomarin tuomittavina, ja Hänen edessänsä on
puhtainkin meistä saastainen".
Ilokyyneleet kiilsivät taaskin vanhan Kaikusen silmissä, sillä hän
huomasi poikansa jo nuorena löytäneen sen kalliin helmen, jonka hän
vasta vanhana, harmaapäänä oli käsittänyt.
Silloin aukeni ovi ja sisään astui Kalle, Jerikon ja Loviisan
kasvinkumppani, joka nyt oli pitäjäässä kappalaisena.
"Jeriko! ja ihan ilmi elävänä", lausui tulija.
Jerikon täytyi sitten illan kuluksi Kallelle jutella vaiheistaan ja
matkustuksistaan vieraissa maissa.
"No pitäisihän sinun sitten olla yhtä tunnettu koko Europassa, kuin itse
tuo mainio Echo", lausui Kalle kuultuansa Jerikon matkoista.
"Tietysti", vastasi Jeriko leikillisesti, "tietysti olenkin ihan yhtä
tunnettu, sillä minähän juuri olen tuo mielestäsi "mainio" Echo".
"Oletko sinä Echo", huudahti Kalle ikäänkuin kunnioituksesta seisomaan
nousten, "nykyajan viuluniekkojen kuningas? Oletko sinä se?"
"Olen, se on nykyinen nimeni", lausui Jeriko ja viitaten juuri
illalliselle kutsumaan tulevaa Loviisaa jatkoi hän, "jos minä olen
kuningas, niin on tuossa tuleva kuningattareni ja hartain toivoni on,
että sinä otat vaivaksesi yhdistää meidät toisiimme avioliiton
siteillä".
Kalle huokasi syvään, mutta kuitenkin tuntui hänen onnentoivotuksensa
tulevan sydämestä. -- Kihlatut astuivat sitten ensin ruokahuoneesen ja
heitä seurasi sinne vanha Kaikunen ja Kalle-pappi, joka, viimeksi
mainittu, siunasi ruoan, ennenkuin sitä nautittiin, sillä niin oli
vanhan kansan tapa.