Kolkko ja kuollut oli seutu, jonka kautta Jeriko nopein askelin kulki ja
valittavasti narisi lumi hänen jalkojensa alla. Ei missään näkynyt, ei
kuulunut elämää, kaikkiaalla vaan vallitsi kuolon hiljaisuus ja
kolkkous. Tien varsilla seisovat puutkin olivat kuolleina,
liikkumattomina ja oksiin tarttuneet lumijoukot peittivät niitä, kuni
kateliinat. Ilman kylmyys tuntui polttavan vaeltajan sieramia, kun hän
sitä hengitti ja ohuen puvun läpi tunkeutuva viima kangistutti hänen
jäseniänsä. Viimeinkin vilkahti valo tuolta edestäpäin ja pari kolme
kertaa haukahti siellä koira. Kuta lähemmäksi valoa Jeriko saapui, sitä
äkeämmin alkoi koira äännellä ja töytäsi viimein tulijaa vastaan.
Likelle päästyään lakkasi tuo uskollinen eläin haukkumasta, urisi
tuttavasti ja hääri häntäänsä liehuttaen Jerikon ympärillä, mutta hän
vain potkasi sitä ja vingahtaen pakeni pentu taloon.
Vilusta väristen saapui kulkija vihdoinkin kotiin ja toivoi kasvatusisän
huomaamatta voivansa hiiviä vuoteelleen. Tuo toivo petti, sillä
rukkiukko valvoi vielä ja näkyi ahkerasti tutkivan isoa
kokolehti-raamattua, josta hänellä oli tapa aamuin illoin lukea
kasvatillensa joitakuita lukuja. Ukko käänsi hiukan päätänsä Jerikon
sisäänastuessa ja yrmeällä äänellä lausui: "aikuinen mies ja
juoksentelee, kuin mikäkin hulttioin poika". Hiukan pidettyänsä väliä
sanoi hän lujasti: "missä sinä näin kauan olet maleksinut ja antanut
minun turhaan odottaa -- missä olet ollut?"
"Tuollahan tuota vain olin kylällä, enkä luullut vielä näin myöhän
olevan", vastasi Jeriko vihasta tai liikutuksesta vapisevalla äänellä ja
paineli kohmistuneita käsiänsä uunin rintaan.
Ukko loi terävän silmäyksen nuorukaiseen, joka ei uskaltanut hänen
silmiinsä katsoakaan, ja sanoi: "siellä taitaa olla aika pakkanen tuolla
ulkona?"
"Kyllä siellä on kylmä ja vielä käy niin kova viima", vastasi Jeriko
hajamielisesti. Vanhus kuuli kasvattinsa äänestä, että jotakin
eriskummaista oli hänelle tapahtunut, vaan ei virkkanut mitään. Sitten
selaili hän raamattua vähän aikaa ja rupesi lukemaan sitä ääneen pannen
muutamille värssyille erityisen painon. Luettava paikka oli Salomon
sananlaskujen 19 luku. Lukemisen lopetettua otti vanhus kynttilän
käteensä ja meni perähuoneesen mutisten hiljaa: "väärän todistajan ei
pidä pääsemän rankaisematta". Sitten hän kutsui kasvattinsakin sinne.
Jeriko totteli ja istahti vuoteen reunalle katsomattakaan vanhukseen,
jonka vakavissa kasvoissa kuvastihe surkuttelu ja sääli.
Tuo muutoin jo köyristynyt vartalo oli nyt suora, koko ryhti oli käskevä
ja osotti murtumatonta voimaa; korkean nenän hienot sieramet liikkuivat
kiivaudesta, otsan rypyt olivat syventyneet ja sen verisuonet
pullistuivat, mutta silmistä heiasti lempeys, eikä nuo kokoon vedetyt,
tuuheat kulmakarvatkaan voineet kaikkea hyvyyden vivahdusta jyrkiltä
kasvoilta kokonansa poistaa.
Tuokion katseli vanhus ääneti edessänsä istuvaa, alakuloista
kasvattiansa ja hänen rintansa kohoili valtavasti. Sitten alkoi hän
kolealla, sydämeen ja ytimiin tunkeutuvalla äänellä kiivaasti puhua:
"Jo kauan sitten olen huomannut jonkun kompastuksen tapahtuneen
elämässäsi, vaan en ole tahtonut sinulta mitään kysyä, ett'et luulisi
minun tahtovan salaisuuksiisi tunkeutua. Aluksi luulin tuon huolesi heti
itsestään haihtuvan, niinkuin ne lapsena usein tekivät ja suoraan sanoen
olipa minulla hiukan toivoa, että sinä luottaisit siksi minuun, että
kertoisit minulle surusi syyt, joll'et muun vuoksi, niin saadaksesi
minulta jonkun hyvän neuvon. Nyt huomaan kuitenkin tuonkin toivon
pettäneen minut, niinkuin se melkein läpi elämäni on tehnyt. Sydämesi on
pysynyt minulle sulettuna ja nähtävästi pidät velvollisuutenasi itse
kantaa huolesi. Sitä vastaan ei minulla ole mitään muistuttamista, enkä
tahdo toisten murheita kannettavakseni kerätä, sillä tarpeeksi on
kantamista omissanikin, kun minä houkko luulin voivani ihmiskunnalle
pelastaa elämän lokavirrasta yhden ihmistaimen. Vanha sydämeni murtuu
nähdessäni rintani lämmöllä elvyttäneeni myrkyllistä, itsekästä matoa.
Sinä olet muuttunut viime aikoina päivä päivältä yhä kärtyisemmäksi,
itsekkäämmäksi; ei mikään enää ole mielesi mukaista ja koko käytöksesi
osottaa uhkaa ja ylönkatsetta. Toisinaan peittäytyvät nuo kauniit
omaisuutesi katkeraan, matelevaan nöyryyteen, jonka alla vihan liekki
hehkuu. Sinä luulet koko maailman olevan vastaasi siksi, kun itse olet
koko maailmaa vastaan ja upeasti vaadit sinä, että kaikkien pitäisi
nöyrinä kumarrella sinua. Ja minkä vuoksi? Siksikö, kun olet Jumalalta
saanut muutamia eteviä ominaisuuksia: voimakkaan ruumiin ja terävät
hengen lahjat? -- Vai siksikö, kun sinulla on elämässä ollut parempi
tilaisuus noita lahjojasi kehittää, kuin monella muulla köyhyydessä
syntyneellä onnettomalla? Sinä jo tahdot joskus nöyryyttää minuakin,
tahdot saada omat mielipiteesi tunnustetuiksi ja vallalle.
En varmaan tiedä, oletko itsekään tuota kaikkea huomannut, mutta niin
asian laita kuitenkin on. Minä hartaasti toivon, ett'et sitä ole
havainnut, mutta niinhän lienee toki, että sydämesi pohjalla on luulo
minun jo olevan vanhuuden höperön, joka muka en enää tulisi sinutta
toimeen, mutta sen sanon sinulle: se on mitä suurin erehdys.
Humalaseiväs pysyy pystyssä kyllä itsekseen, mutta tuo kasvi se
tarvitsee tukea kasvaakseen. Minä en laisinkaan tarvitse sinua, josta
minulle on ollut enämpi murhetta, kuin iloa, sillä lapsena oli
kasvatuksesi kokonaan laiminlyöty, nyt olet tullut ylpeäksi -- minä en
tarvitse sinua, vaan sinä sitä enämmän minua saadaksesi kuulla selvää
totuutta ja oppiaksesi pitämään sitä arvossa." --
Katkera hymy väikkyi nuorukaisen huulilla ja, kun hän tahtoi ruveta
jotakin vastaamaan, tyrehtyi häneltä ääni, niinkuin itkevältä lapselta
epäselväksi sorinaksi -- niin kurjana ja hylättynä piti hän itsensä
kuullessaan senkin olevan häntä vastaan, johon hän vielä hiukan luotti.
Käskevästi viittasi Meyer nuorukaiselle ja sanoi: "älä keskeytä minua
poika, vaan kuule loppuun asti sanojani, vaikka totuus olisikin muuta,
kuin hunajaa".
"Vähitellen olet sinä paatunut; lapsellisesta vallattomuudesta jouduit
sinä ilkeään pilkantekoon, siitä taas olet edistynyt niin pitkälle,
ett'et enää kammo rikostakaan, vaan rohkeasti rupeat siihen. Jatka vielä
hiukan samalla tavalla, niin teilausrattaalla valkenevat luusi. Sinä jo
riennät hyvää vauhtia sinne päin. Tänä iltana olet sinä aivan
punastumatta uskaltanut valhetella minulle; sanot olleesi kylällä, mutta
siellä et ole ollut, etkä sinne voi mennäkkään, sillä itsekkäisyydessäsi
olet jo ennättänyt loukata siellä kaikkia ja he mittaavat sinulle aivan
samalla mitalla; mitä kaloja olet onkinut, niitä nyt saat".
"Mutta olettehan juuri te itse useinkin sanonut heidän tekevän minulle
väärin", puhkesi Jeriko lausumaan ja ääni osotti selvää uhkaa.
"Olen kyllä", vastasi Meyer tyynesti ja kovuus oli hänen äänestään
lievennyt, "olen kyllä silloin, kuin he todella ovat niin tehneet, mutta
muulloin en. Jos he joskus ovatkin olleet sinulle kohtuuttomat, niin ei
sinulla ole syytä siitä nurista, sinä olet näet pistävällä pilkalla ja
mielessäsi heitä halveksimalla kylliksi palkinnut heille. Ja mitä syytä
on sinulla muita ihmisiä halveksia, kysyn vieläkin kerran?"
"Mitä syytä!" huudahti Jeriko, "mitäkö syytä? Kaikki vihaavat minua, he
ovat ryöstäneet minulta kaikki; kaikki halveksivat minua, niiden seassa
tekin, ja miksi?" Hammasta purren jatkoi hän kähisevällä äänellä:
"kaikki polkevat minua lokaan siksi, kuin olen köyhä, vaan minä tahdon
näyttää heille --"
Jeriko oli hypähtänyt seisallensa, innoissansa puristanut kätensä
nyrkkiin ja puhui erittäin kiivaasti, mutta lopetti yht'äkkiä lauseensa
nähdessään ukon silmän nurkassa kirkkaan kyyneleen kiiluvan. Hän aavisti
edessänsä seisovan miehen, joka ei käyttänyt kovia sanoja masentaaksensa
häntä, vaan kaikesta sydämestään tahtoi hänen parastansa.
Meyer kuivasi kädellään tuon silmän nurkkaan kohonneen harvinaisen
vieraan ja innokkaasti, ilosta loistavin silmin huusi hän: "tee niin,
tee niin poikani! Näytä työllä, ahkeruudella ja lahjojasi oikein
käyttämällä, -- näytä koko ihmiskunnalle, että sinä voit ja tahdot
uhrata kaikki voimasi voittaaksesi totuudelle, oikeudelle ja kauniille
ihmisten sydämet; näytä kaikille sortajillesi ja panettelijoillesi, että
tahdot saada totuuden vallalle ihmisten seassa ja uhrata henkesikin sitä
tarkoitusperää saavuttaaksesi! Se on paras kosto, joka miehelle sopii!
Nyt on sinulla miehen ikä, ota itsellesi miehen horjumaton mielikin.
Ahkeroi rehellisellä työllä toteuttaa Luojasi ajatuksia maailmassa;
puolusta kynsin ja hampain ja rohkeasti, sitä mitä omatuntosi oikeaksi
sanoo, niin olet kostanut kaikki kohtaasi tehdyt vääryydet. Silloin voit
elämäsi iltana tyynesti katsella päivätyötäsi, olkoon se miten
vähäpätöinen hyvänsä. Sitä parempi, jos sinun on sallittu paljon
toimittaa, mutta jos vähänkin olet aikaan saanut, niin sekin on hyvä,
sillä silloinkin on maailmassa elämäsi ollut tarpeellinen ja sinä olet
sitä edes hiukan työlläsi edistänyt vahvistumaan hyvässä; mutta älä pyri
ohjaamaan maailmaa oman pääsi mukaan, sillä se on turhaa työtä. Suuret
nerotkaan eivät sitä voi eläessään ohjata, vaan vasta kuoltuaan: maailma
ei näet suostu kulkemaan yhden miehen mielen mukaan ja hukka sen
perisikin, jos se sen tekisi".
Ukko vaikeni, ikäänkuin katsoakseen mitä hänen sanansa Jerikossa
vaikuttivat, mutta kun poika kuunteli, eikä mitään virkkanut, jatkoi hän
taas: "sinussa ei ole vielä vakavuutta, luonteesi on sangen heikko ja
epäröivä; toisinaan olet aivan, kuin lapsi, toisinaan tahtoisit taas
hurjan jättiläisen tavoin repiä rikki kaikki, mitä eteesi sattuu. Älä
liiaksi riuhdo onnea puoleesi, nauha voi katketa ja onnea et enää
löydäkään. Anna järkesi vallita, niin luonteesi tasaantuu; jos sen taas
annat vapaasti reuhata, saattaa se sinut perikatoon joko niin, että
järkesi muuttuu joutilaaksi, ja sen valo sammuu, tahi niin, että toivon
ovet sulkeutuvat ja sinä syöksyt epätoivoon ja itsemurha seuraa".
Hiljaa oli Jeriko kuunnellut kasvatusisänsä puhetta, vaikka se ei
sisältänytkään mitään uutta, paljaita vanhoja ja yleisiä totuuksia vain.
Hänen täytyi ihmetellä miten perinpohjin Meyer hänen sydämensä tunsi,
tuon sydämen, joka hänestä itsestään oli tuntunut niin
käsittämättömältä, onnettomalta ja särkyneeltä. Häntä harmitti, kun
täytyi omassatunnossaan myöntää vanhuksen sanat tosiksi, sillä eihän hän
tosiaankaan ollut tehnyt vielä mitään koko elämässään; toisia oli hänen
kaikesta kiittäminen. Tuo tunne oli hyvin katkera. Jerikon täytyi hävetä
itseään, hän häpesi kiittämättömyyttään, lapsellisuuttaan ja
huikentelevaisuuttaan, jota hän ei ennen luullut itsessään löytyvänkään.
-- Nyt oli hän mielestään paljoa onnettomampi, kuin äsken tuolla kosken
rannalla, mutta uhka oli paennut. Sen oli tuo pikkuinen vesipisara ukon
silmän nurkassa saanut aikaan.
Jeriko tunsi itsessään runsaasti elinvoimia ja nuoruuden innostuksella
päätti hän, Meyerin johdolla, ryhtyä miehen tavoin tosityöhön, sillä hän
oli nyt vakuutettu kasvatusisänsä olevan todellisen ystävän hänelle.
Koko eletty ikä tuntui hukkaan menneeltä, mutta sitä innokkaammin oli
nyt ryhtyminen toimeen, että Meyerkin ennättäisi hänet oikeana miehenä
nähdä.
Äännettömyyden katkasi Meyer sanomalla: "nyt en minä aio sinulle enää
saarnoja pitää, sillä luulen sinussa olevan niin paljon miehuutta, että
tohdit mieheksi ruveta kuultuasi, ett'et vielä semmoinen ole, ja parhaan
ymmärrykseni mukaan annan sinulle neuvoja, jos niitä kysyt, mutta
väkisellä en niitä sinulle tuki".
"Antakaa niitä minulle aina", tuumaili Jeriko, "ja ennen kaikkea antakaa
minulle anteeksi tyhmä käytökseni".
"Sitä ei nyt enää muistella", sanoi vanhus, "entiset ovat olleet ja
menneet, mutta nyt vallitkoon molemminpuolinen luottamus välillämme
ikuisesti".
"Minua hävettää --" alkoi Jeriko.
"Vaiti häpeilemisistä; kaikilla meillä on jotakin kaduttavaa; vaiti siis
semmoisista ja kerro nyt minulle, mikä sinua oikeastaan vaivaa, sillä
totta tosiaan se on minulle selittämätön arvoitus".
Jeriko taisteli lyhyen, mutta kovan sisällisen taistelun ja hikiherneet
nousivat hänen otsallensa. Joku ääni tuntui tuolla sydämessä
kuiskuttavan: "älä kerro, hän nauraa sinulle;" toinen ääni puhui:
"kerro, sillä miehekkäämpää on voittaa ylpeytensä, kuin olla sen orja".
Naurakoon, jos tahtoo, päätti Jeriko; minä sanon hänelle selvän totuuden
ja hän kertoi kaikki mitään salaamatta, -- hänestä oli tullut mies.
Puoliyöhön asti pilkotti valkea Meyerin mökistä sinä iltana ja naapurit
kummastelivat, mitä ihmettä siellä nyt mahdettiin tehdä. Maalarin Maija
ei jaksanut hillitä itseänsä, vaan nousi vähissä vaatteissaan vuoteelta,
heitti ison villahuivin hartioilleen ja juosta sipsutti naapuriin. Ovi
oli tosin kiinni, mutta Maija ei sitä hämmästynyt. Hän jyskytti ovea ja
huuteli: "ohoi! avatkaa, avatkaa! Hohoi! avatkaa, minä ihan palellun!"
"Kuka siellä ihmisten yörauhaa häiritsee", kysyi Meyer äreästi ovea
avatessaan?
"Ei kukaan; minä vain juoksin kysymään kumpiko teistä sairastaa?" puhui
Maija.
"Sairastaa? Ei kumpikaan", sanoi rukki-ukko.
"No miksikä te sitten valvotte?" tiedusteli Maija.
"Me keitämme öljyä sinun myllysi voiteeksi ja hankimme sille
jauhamista", sanoi Meyer, sulkien oven aivan Maijan nenän edessä.
Jerikoa nauratti kasvatusisänsä vastaus, sillä Maijaa kutsuttiin kylän
kesken "rollimyllyksi;" mutta Maijaa itseään tuo vastaus ei ensinkään
naurattanut. Hän kierti akkunan alle, painoi korvansa seinään ja koetti
kaikin mokomin saada selvää siitä, mitä sisässä puhuttiin.
Kauan seisoi muijaparka siinä vilusta väristen kuulematta mitään muuta
kuin yhden ainoan sanan, mutta siinä sitä olikin. Se sana oli "Loviisa",
ja siitä ynnä Meyerin vastauksista sai tuo vikkelä eukko selväksi koko
asian menon. Huomenna jo ennen puolta päivää tiedettiin sitten kylällä
kertoa, että rukkiukko ja Sormulan Loviisa kuulutetaan ensi pyhänä
pyhään "aviokäskyn säätyyn". "Sormulan herra kuuluu pakottavan
tyttärensä siihen, sillä rukkiukko on rikas, kuin juutalainen", tiesi
maalarin Maija.
Loviisasta mökissä todellakin keskusteltiin. Meyer lohdutteli siellä
kasvattiansa parhaan mukaan ja sanoi jo aikoja sitten huomanneensa tytön
pitävän Jerikosta enämmän, kuin Kallesta. Hän lupasi paitsi sitä ottaa
asiasta selon ja sanoi arvelevansa Loviisan lähteneen lemmen vesiä
purjehtimaan tuulen mukaan, kysymättä neuvoa sydämensä kompassilta.
"Kuitenkaan ei minulla tätä nykyä suuria toiveita ole, sillä Sormulan
Herra ei tunnusta sinua vertaisekseen ja ehkäpä hän vaatii vävyltänsä
varojakin, sillä hänellä on jokseenkin tiukat asiat", lausui Meyer
lopuksi ja sitten vihdoinkin ruvettiin levolle.
Seuraavana aamuna nousi Jeriko vuoteeltaan virkeämpänä, kuin moneen
aikaan ja melkein iloisena ryhtyi työhönsä. Siinä unhotti hän vähitellen
koko ennen kuvailemansa kurjuuden ja ystävällisesti silmäili Meyer tuota
rotevaa, sorvaustuolin edessä työskentelevää nuorukaista.
"Lakkaapas hetkiseksi tuosta työstä", sanoi vanhus, "ja soita minulle
hiukan, niin minä lopetan Loviisan tilaaman ompeluruuvin ja vien sen
sitten hänelle". Tumma punerrus levisi Jerikon kasvoille, mutta ukko
lohdutteli häntä: "älä ole milläsikään; minä jo samalla tiellä kopeloin
purjehdusvesiä, sillä niinkuin illalla jo sanoin, luulen minä Loviisan
unhottaneen kysyä kompassilta neuvoa matkan suunnasta".
Nopeasti kului Jerikosta aika, sillä Meyer-ukko oli sanoillansa
sytyttänyt hänessä uutta toivoa ja huomauttanut kaikenmoisia
pikkuseikkoja, jotka todellakin näyttivät vahvistavan hänen sanojansa.
Viimein lähti vanhus Sormulaan ja kärsimättömän kauan hän siellä
viipyikin. "Mitähän jos se nyt minun siellä jo kihlaa," arveli Jeriko,
"olisi se hiukan hullua, mutta ei siinä ole paljoa takeita, sillä hän
näytti milt'ei minua itseäni innokkaammalta saadakseen asiaa kuntoon". --
Vihdoinkin viimein kuului portailta askelia. Jeriko riensi tulijaa
vastaan, mutta kovin ällistyi hän nähdessään edessään Mustan-Heikin
inhottavan naaman.
"Näin ukon menevän morsiamensa luokse, niin arvelin, jotta pistäydyn
täällä sinuakin kerran katsomassa," sanoi vieras ja istahti käskemättä
rahille pöydän ääreen.
"Morsiamensa luokse? Kukas hänen morsiamensa olisi," tiedusti Jeriko
nauraen.
"Sormulan Loviisahan tuo kuuluu olevan, hehehe! Vanha hupsu, ei älyä,
että rahojen tähden Sormulainen valkeahapsisen vävyn ottaa, hehehe!"
tuumaili Musta-Heikki.
"Sormulan Loviisa!" sanoi Jeriko vaaleten, mutta heti purskahti hän
nauruun pitäen koko jutun hulluutena. "Vai Loviisa? Kuka sen jutun nyt
lienee keksinyt?"
Vieras ei virkkanut mitään, vaan kaivoi poveltaan vaskihelaisen
piippunysänsä, koputti siitä perskat pöydän nurkalle, pisti ne poskeensa
ja pani sitten vielä uuden tupakan. Sitten hän vetäsi pari pitkää
henkisauhua ja viimein vastasi: "Kuka lienee, mut niin puhutaan."
Taas oltiin hiukan ääneti, mutta kun talon mies ei alottanut puhetta,
jatkoi Musta-Heikki: "eilen olit sinä vaihdokas-parka jokseenkin
huonolla tuulella: sinä siis tiesit tuon ukkohupakon naimapuuhista?"
Hän tirkisteli viekkaasti Jerikoa, joka vuoleskellen jotain
puukappaletta näytti miettivän, mitä asiaa Mustalla-Heikillä oikeastaan
mahtoi olla, sillä häntä ei juuri nähty usein kunniallisten ihmisten
seurassa. Yksinänsä asui hän vain Hiisikosken myllyllä ja näytti tulevan
hyvästi toimeen, vaikka syrjäisessä myllyssä ei usein jauhattajia
käynyt, eikä Heikki mitään varsinaista työtä tehnyt. Miestä epäiltiin
varkaaksi ja niiden suojelijaksi, varsinkin kuin hän vilkkaasti
seurusteli kansalaistensa mustalaisten kanssa, mutta mitään varmaa ei
hänestä tietty. Pari eri kertaa oli nimismies pitänyt talontarkastusta
myllyllä, mutta ei mitään varastettua sieltä löydetty ja nyt Heikki oli
jo kauan aikaa saanut olla aivan rauhassa ja hätyyttelemättä.
Päinvastoin tiedettiin Mustan-Heikin toisinaan viime aikoina
taikatempuillaan toimittaneen kadonneita tavaroita takaisin ja varsinkin
oli hän taitava eläintautien puoskaroija.
"Nyt se konna antaa rikkautensa Sormulaan ja heittää sinun lehdellä
soittamaan, hehehe! Siihen se on mennyt sinun työsi, kuin tina tuhkaan,
hehehe! Nuoruuden aikasi olet menettänyt saamatta äyriäkään ja hän on
pitänyt sinua aivan, kuin orjaa; mutta kylläpä minä sinun sijassasi
tietäisin, mitä tekisin, hehehe! ja se olisi hänelle parahiksi, hehehe!"
"Mitä te sitten tekisitte?" kysäsi Jeriko ja hänen alahuulensa kohosi
pilkallisesti.
"Minä tekisin vain, niinkuin toimen mies ainakin, hehehe! Sinun isäsi on
toimen mies, iso perhe elätettävänä ja päivästä päivään vaan mennään;
äitisi on kanssa toimen ihminen, erittäin toimellinen ja Risto kanssa,
-- sillä keinoin minä tekisin, hehehe!" sanoi Musta-Heikki.
"Niinkö pitäisitte viinakauppaa ja toisinaan joisitte itsennekin aivan
toimettomaksi," tiedusti Jeriko inholla.
"Eihän pieni ryyppy tee pahaa, mutta ei pidä itseään ani toimettomaksi
juoda, siitä on vain huolta ja lörpötetään joutavia," tuumaili vieras,
"ei pidä mieltä juoda, vaan pitää katsoa eteensä, niin toimen mies tekee
ja pysyy aina leivässä käsin, hehehe!"
"Niin minäkin aion pysyä, kuin rehellisesti teen työtä," sanoi Jeriko.
"Hullu paljo työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin, hehehe!" nauroi
vieras.
Jeriko ei vielä ollut selvillä Mustan-Heikin käynnin tarkoituksesta,
vaan päätti hänen antaa puhua suunsa puhtaaksi ja olla vieraan tuumiin
myöntyvinään. Sentähden sanoikin hän: "olisipa se hauskaa elämää, kuin
ei tarvitsisi työtä tehdä, mutta eiköhän silloin hampaat joutuisi
naulaan?"
"Eikö mitä, hehehe!" sanoi vieras luullen nyt löytäneensä Jerikon aran
paikan ja hymyillen jatkoi hän: "elää siitä niin moni työttä,
esimerkiksi sinun isäsi ja vaikka ken, kun vain elää osaa. Eikäpä nuo
taida Ristonkaan työt liiaksi haittailla, hehehe, vaan kuitenkin hänellä
aina on heliseviä taskussaan enempi, kuin monella muulla, hehehe!"
"Sanokaa suoraan ja peittelemättä, mitä tarkoitatte tuolla puheellanne,"
sanoi Jeriko, "sillä minä en ymmärrä, mihin tahdotte tulla?"
Asiaa mahtoi pitää tarkasti joka haaralta miettiä ja punnita; koska
Musta-Heikki pyöritteli kotvasen piippuansa, vetäsi siitä sitten oikein
jättiläissavun, joka mitä ilkeimmällä katkulla täytti koko huoneen ja
sitten hän vasta mutisi: "enpähän paljo mitään." Heikki kysäsi, "etkö
ota pikku ryyppyä," ja saatuaan jyrkän kieltävän vastauksen, näytti
päättävän puhua selvemmin, käyköön sitten syvin tai matalin; mietti
vieläkin vähän ja alkoi:
"On syksyiltoja, on pimeitä kuuttomia öitä; mitä varten niitä olisi,
jos ei jotakin varten? On lukottomia aittoja, on yhtä ja toista
rikkaille tarpeetonta kampsua, niinkuin rukkiukollakin on rahoja
jossakin piilossa homehtumassa, toimen mies katsoo, missä ne ovat ja
laskee ne piilosta päivän valoon. Sitä isäsi osaa, hehehe! Hätäkös on
ottaessa niitä, kun on hyviä ihmisiä, jotka tavaroista maksavat hyvän
hinnan, niinkuin esimerkiksi tuolla Hiisikoskella, minä näet sen, ja
rahat säilyvät siellä hyvässä tallessa. Ei löydä lempo soi!
nimismieskään, hehehe, ei löydä tavaroita, ei rahoja, hehehe! Tulee näet
välistä mustalaisia, rohkeita Roms'ia, mustasilmäisiä Juvas'ia ja
tavarat ovat toisilla markkinoilla, ota niistä sitten enää selvä, hui
hai! ne kissa vei, hehehe! Toimitat taikauskoiselle emännälle silloin
tällöin takaisin jotakin pientä, ei epäile kukaan, pysyt rehellisenä
miehenä, etkä tarvitse työllä selkääsi katkaista, hehehe! Sukkela
temppu, hehehe, eikös ole?"
"Se on hävytön valhe, että isäni on varas," kiljasi Jeriko vihasta
tulipunaisena, "ja nyt ulos sinä iankaikkinen hehehe, sinä pyövelin
ruoka, äläkä avaa toiste tämän, huoneen ovea, muutoin --"
"No, no ei olla niin kiivaita, ei olla niin kiivaita," keskeytti
Musta-Heikki, "on nähty mies valmiina koskeen hyppäämään, on pelastettu
miehen henki, voisi olla ilkeää, jos ihmiset saisivat sen tietää; voisi
loppua tuttavuus Sormulassa, hehehe ja voitaisiin panna kammitsa isän
jalkoihin, hehehe!"
Jeriko ei jaksanut enää hillitä itseänsä, vaan voimakkain käsin heitälti
hän vieraansa ovesta ulos. Tulisina hiilinä hehkuivat Mustan-Heikin
silmät, kun hän hangesta ylös päästyään pudisti nyrkkiänsä ovea kohti ja
kähisi: "tätä muistat sinä vielä, muistat lempo soi!" Sitten lähti hän
astumaan, tyyntyen tyyntymistään matkalla ja mutisi: "ei hän uskalla
virkkaa siitä kellekään ja jos virkkaa, niin onhan minullakin -- kieli,
mutta toistaiseksi olemme kumpikin vaiti, hehehe!"