Elämän pienet vastoinkäymiset olivat jo nuorena pusertaneet Jerikon
silmistä monta katkeraa kyyneltä. Lapsen huolet haihtuvat kuitenkin
pian, sillä jokaisessa kuolleessa, niinhyvin kuin elävässäkin esineessä
löytää hän ystävän ja lohduttajan. Meyer-ukko, Kalle ja Loviisa olivat
olleet maailman edustajina Jerikolle ja heidän ystävyytensä oli helposti
haihduttanut lapsuuden huolet. Ilon aurinko paistoi täydeltä terältä
pojalle hänen nuoruuden ikänsä alkuvuosina. Tuo nuori, viaton sydän oli
sopusoinnussa maailmansa ja itsensä kanssa aavistamatta mitä taisteluita
tarvitaan, ennenkuin nuorukainen taipuu maailmassa vallitsevan
järjestyksen alaiseksi. Nyt olivat nuoruuden viattomat hetket eletyt,
nuoruuden kauniit, taivasta tavoittelevat tuulen tuvat rakennetut ja
kovalla kädellä ryhtyi kohtalo noita pilvissä häilyviä, mielenkuvituksen
luomia rakennuksia kukistamaan.
Jonkunmoista katkeruutta synnytti jo se seikka, että Kalle, joka oli
taidoissa ja tiedoissa jälempänä Jerikoa, pääsisi nyt edelle, paljoa
edelle hänestä päästessään opinnoitaan jatkamaan; mutta ystävyys voitti
katkeruuden.
"Jäähän minulle sitä, mitä Kallelta puuttuu", mietti nuorukainen.
"Saanhan minä yhä nähdä Loviisaa ja kuka on sanonut, ett'en kerran saa
häntä omanani puristaa rintaani vasten. Hän on tosin rikas, minä köyhä,
mutta työllä ja toimella voin minäkin koota varoja tahi ainakin
jokapäiväisen leivän ansaita. Hyvä onkin, kun Kalle menee -- hänestä
tulee muutamien vuosien perästä pappi ja hänellä ei voi olla suurempaa
iloa, kuin sitoa meidät yhteen katkeamattomilla siteillä".
Niin pitkälle oli Jeriko mietteissään päässyt, kuin Loviisan Kallelle
kuiskaamat sanat: "sinun, ikuisesti sinun", äkkiä katkasivat kaikki ne
siteet, jotka yhdistivät hänet elämään. Nyt oli elämä hänestä arvoton ja
katkeralta pilkalta kaikuivat Kallen sanat "tule ottamaan osaa
onneemme". Maailma ja Jeriko seisoivat nyt vastatusten, toisillensa
vieraina ja vihollisina. Metsäin yksinäisyydessä koetti nuorukainen
viihdyttää vimmaa, jota tunsi jouduttuansa ensimmäisen kerran tappiolle
taistelussa maailman ja kohtalonsa kanssa.
"Vai niin", ajatteli Jeriko, "vai niin, että minä olin kylliksi houkko
luulemaan itseäni ihmiseksi, jolla olisi oikeuksia maailmassa. Se oli
erehdys, se on Meyerin syy; hän on kasvattanut minut siinä luulossa,
kenties uskoi hän niin itsekin, vanha hupsu! Ei elämä meille köyhille
tarjoa onnea, vaan kurjuutta ja ylenkatsetta; ja sitähän me
ansaitsemmekin. Mikä on isäni? Juopporenttu. Mitä ovat veljeni ja minä
itse? Ihmiskunnan hylkyjä. Ja mikä on elämämme tarkoitus? Mikä se on
muu, kuin kuolema ja sitten väetämmehän mekin ruumiillamme jotakin
auhtoa kangasta niin, että se onnellisten silmien viehätteeksi jaksaa
kasvattaa jonkun surkean ja vaivaisen näköisen orvokin. Iloitkaa te
onnelliset, te rikkaiden lapset, joilla on oikeus onnessanne poleksia
rikki köyhäin sydäntä; iloitkaa! me sorrumme, te saatte pilkata
tunteitamme! Mitäs meidän tunteistamme, tukahduttakaa ne viinaan;
lohduttakaa meitä sillä: upottakaa ihmisyytemme siihen, mutta upottakaa
nopeasti, ett'emme raivostuneina revi rikki teidän laitoksianne,
ett'emme herää huomaamaan olevamme ihmisiä!"
Äkkiä säpsähti Jeriko, sillä joku laski hänen olkapäällensä kätensä ja
kysyi: "miksi niin alakuloinen, poikani?"
Se oli Meyer, joka oli lähtenyt Jerikoa vastaan.
"Miksi niin alakuloinen, poikani?" toisti rukkiukko kysymyksensä, mutta
ei saanut mitään vastausta.
"Kallen lähtöäkö noin suret", jatkoi vanhus, "sehän on narrimaista.
Heitä hiiteen semmoiset huolet, sillä kerran pääset sinäkin matkoille ja
minä toivon sinun tuottavan kunniaa sillä matkallasi sekä minulle että
itsellesi, sillä, suoraan sanoen, jokaisella soittoniekalla ei ole ollut
opettajana Arnold Mark Meyer".
"Kunnia", huoahti Jeriko, "kunnia ja ihmisarvo ovat rikkaita varten,
eikä meikäläisiä".
"Meikäläisiä?" sanoi rukkiukko kummastuneena. "Poika, tiedä se, että
juuri meikäläiset eivät rikkauksista välitä, sillä meillä ovat rikkaudet
taiteen maailmassa, me kohoamme sinne, johon ei mitkään rikkaudet voi
toisia laskea. Tähtitarhoissa liehuu meidän sielumme, eikä se tongi
kylmää kultaa maan ytimissä. -- Sinä olet tänään kummallinen, luulisin
sinun melkein kadehtivasi Kallea, mutta se on joutavaa, jos sinusta se
tulee, mitä sinusta toivon, niin ei sinulla ole siihen vähääkään syytä.
Taiteen ala on näet ääretön, kuin avaruus ja siellä on rikkauksia, joita
ei maihin sovi verratakaan. Mutta harvoille taiteen hengetär aarteitansa
tarjoaa ja vielä harvemmat jaksavat häntä seurata sinne, jossa
yltäkyllin saisivat, mitä etsivät. Kalle varmaankin väsyisi tiellä, sinä
ehkä pääset perille, älä siis häntä kadehti".
"En laisinkaan", murisi Jeriko, "tiedänhän, ett'ei minulla ole elämässä
mitään oikeuksia; miksi siis muita kadehtisin?"
"Ahaa", mietti Meyer, "elämän taistelu on alkanut, hm! mikähän
ensimmäisen tappion tuotti? -- No hyvä, kuta aikaisemmin, sitä parempi".
Turhaan koetti Meyer sitten keksiä syytä Jerikon suruun ja turhaan
kysyikin hän sitä, sillä Jeriko ei sanonut olevansa oikeutettu sitä
sanomaan. Meyer luuli asian koskevan vanhaa Kaikusta ja jonkun
loukanneen poikaa isän tähden, "mutta aika kaikki haavat parantaa",
arveli hän.
Siltä kuitenkin näytti, kuin aika ei Jerikon haavoja parantaisikaan.
Koko syksyn ja talven alun pysyi hän jörömäisenä, kalpeni kalpenemistaan
ja karttoi kaikkea ihmisseuraa niin paljo, kuin suinkin taisi,
ilmoittamatta edes kasvatusisällensäkään, mikä häntä oikeastaan vaivasi.
Sormulassakaan ei hän käynyt, niinkuin ennen ja vaikka hän usein
soitteli viuluansa, näytti hän rukkiukon mielestä paremmin taantuvan,
kuin edistyvän sen käyttämisessä. Jeriko ei näet enää koskaan tahtonut
mielellään soitella niitä kappaleita, joita Meyer käski, vaan
päinvastoin hän aina valitsi mitä viehkeimmät liirutukset. Useimmiten
hän kuitenkin soitteli aivan olemattomia kappaleita, ihan omasta
päästään ja ne vasta oikeata sekamelskaa olivat niin, että Meyer oli
melkein epätoivoon joutua. Vanhuksesta tuntui kuin olisi kasvatti
tavoitellut jotakin, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mihin päin hän
oikeastaan pyrki.
Meyeriä harmitti kovasti tuo Jerikon uneksiva olento ja hän näki suuret
toiveensa Jerikon suhteen ihan tyhjään rauenneen, mutta hän ei keksinyt
keinoa, millä asiat saisi muuttumaan. -- Rukkiukko luuli Jerikon
haaveilemiseen syyksi Kallen kirjeet, joissa elävästi kuvailtiin sen
aikuista "suuren maailman" elämää ja toimia. Joskus rukkiukko varovasti
kysyikin syytä kasvattinsa alakuloisuuteen, mutta ei saanut tyydyttävää
vastausta. Sitä olikin Jerikon mahdoton antaa, sillä hän ei itsekään
tiennyt, mikä häntä vaivasi. Nuoruuden voimista tunsi hän koko olentonsa
uhkuilevan, mutta sydän tuntui tyhjältä. Hän koetteli soitolla poistaa
sydämensä tyhjyyttä, mutta juuri silloin, kuin hän oli tyytyväisin
soittoonsa, keskeytti Meyer häntä ja tuomitsi tuommoisen soiton
mitättömäksi "sekamelskaksi". Sen vuoksi tuntuikin Jerikosta elämä
kolkolta. Hänestä oli elämä kuin autio, ääretön kangas, jolla kohtalonsa
oli hänet määrännyt harhailemaan edestakaisin ilman mitään päämäärää.
Sillä kannalla olivat asiat, kun taas sattui tulemaan kirje Kallelta.
Rukkiukko toi sen itse pappilasta ja kummasteli suuresti, kun poika,
joksi hän yhä Jerikoa nimitti, ei siitä ensinkään näyttänyt ihastuvan.
Päinvastoin muuttui hän kalmankelmeäksi sen luettuansa ja mutisi "tämä
vielä, mutta olkoon. Niinhän on köyhien kohtalo: haittana hako vesillä,
tiellä köyhä rikkahilla".
Kallen kirje oli tällä kertaa hyvin lyhyt. Siinä oli vain sanat:
"Turussa Joulukuun 7 p:nä v. 18.. -- Uskollinen ystäväni! Nyt en enää
ehdi kirjoittaa, kuin pari sanaa, sillä isä-ukolle ja Loviisalle
kirjoittaessa meni aika ja posti lähtee heti; kysele siis heiltä
elämästäni. Terveenä olen toki ollut ja toivon niin teidänkin siellä
kotona olevan. Lukeminen käy yleiseen sanoen *lente festinare* --
(hitaasti rientävää) vauhtia, sillä "beanina" ollessa on ihmisen
tutustuttava muuhunkin, kuin kirjaan. -- Mutta nyt itse asiaan. Loviisa
ei näet, isänsä tähden, enää uskalla ottaa kirjeitäni suorastaan
vastaan, vaan käskee kirjoittamaan sinun kauttasi. Älä siis minua syytä
vaivoistasi ja uudesta virastasi, vaan Loviisaa. Ei, hyvästi nyt hyvä
ystävä, sillä se todella olet minulle -- missä sinä, siellä sydämeni;
siksi säilytä Loviisan ja ystäväsi salaisuus, niinkuin omasi soisit
säilytettävän. Niin tiedän tekeväsikin, mutta hyvästi nyt. *Nihil novi;
valeas vigeasque, optat amice: tuus Carolus*!" (Ei mitään uutta; voi
hyvin ja elä terveenä toivoo ystävällisesti: Kallesi).
Jeriko olisi ennen tehnyt vaikka mitä, kuin ruvennut Kallen
rakkausseikkoja edistämään. Siksipä hän ensi aluksi päättikin heittää
Loviisalle menevän kirjeen liekkeihin, mutta hiukan tyynnyttyänsä,
vaikka katkerin mielin, lähti sitä kuitenkin Sormulaan viemään. Hän
tapasi Loviisan yksin pirtissä leipomassa, sillä tuohon aikaan ei vielä
pidetty sopimattomana, jos herrastytötkin hyörivät taloudellisissa
puuhissa.
"No herrainen aika!" huudahti Loviisa nähdessään Jerikon; "pilvistäkös
sinä pirahdit ja minä kun luulin vuoren väen sinut taas korjanneen,
niinkuin Sikke-muori uskoo niiden sinua pikkupoikana kuletelleen?"
"Niin ne kulettelevat nytkin", sanoi Jeriko katkerasti, "mutta niiden
tie ei käy rikkaiden ovien editse --"
"Mutta oletko sinä kipeä?" keskeytti Loviisa puhujaa, "sinä olet valkea,
kuin palttina, etkä ole lähettänyt minulle sanaa, minä olisin
toimittanut sinulle järnestestamenttia".
"En minä ole kipeä, vaan minulla on neidelle kirje Turusta", toimitti
Jeriko, antaen Loviisalle kirjeen.
"Neidelle, hihihi", nauroi Loviisa raikkaasti, "kukas sinua nyt on
neuvonut minua neidittelemään? hihihi!"
"Suokaa anteeksi, ett'en sitä ennen ole tehnyt, vaan sitä en tosiaankaan
huomannut, ennenkuin tänä syksynä", sanoi Jeriko.
"Vai et huomannut; hyväpä kun viimeinkin huomasit", puhui Loviisa
loukatun äänellä.
"Ja sen lupaan, ett'en sitä enää koskaan unohdakaan", puhui
nuorukainen. "Muutoin pyytäisin neiden kirjoittamaan sulhaselleen, ettei
hän kirjoittaisi enää minun kauttani, sillä kasvatusisäni voisi huomata
asian".
"Minä viis' Kallen kirjeistä, vaikka hän ei kirjoittaisi laisinkaan.
Tiedätkö sinä, että hän puhuu minulle kirjeissään katutappeluista ja
muista semmoisista", lausui Loviisa. "Kohta hän mahtaa puhua
juomingeista ja Luoja tiesi mistä".
"Sehän on rikkaiden etuoikeus, pieksää ja sortaa alhaisoa", sanoi
Jeriko.
"Se on tyhmyyttä", puhui Loviisa kiivaasti, "tyhmyyttä, eikä muuta, vaan
te kaikki miehet olette semmoisia, hyi teitä! Toinen kirjoittaa
tappeluista, toinen ei käy vaihtamassa sanaakaan, vaikka häntä
vaihdokkaaksi sanotaan; eikä nyt enää, niinkuin ennen, saa kertaakaan
soittoa kuulla, vaikka sinä lupasit minua viulullasi puhutella ja sitä
kieltä minä parhaite ymmärränkin. Nyt olet sinä, niinkuin Kallekin,
syönyt sanasi -- hyi teitä! En enää kärsi teitä silmieni edessä, vaikka
ethän tuota tosin --"
"Hyvästi", sanoi Jeriko ja meni.
"Noo!" sanoi Loviisa ihmeissään, kun näki Jerikon ovesta pujahtavan
ulos, "kerran vuoteen häntä nyt enää saa nähdäkään ja sittenkin on hän
jo tiessään, ennenkuin on ennättänyt sanaakaan vaihtaa! Hyvästi! Eikö
hän siis enää ai'o takaisin tullakaan? Mikä hänelle niin äkkiä tuli?
Loukkasinkohan minä häntä jotenkin? Eihän hän vain liene vaihdokkaasta
suuttunut; leikkiähän se oli ja olenhan minä häntä niin usein
vaihdokkaaksi sanonut. -- Ei kuulu", sanoi tyttö avaten ovea, "pois hän
meni, poikaparka, ennenkuin ennätin saada selville, mikä häntä vaivasi,
vaan sairas hän oli varmaankin. Senhän näki jo päältäkin. -- Tämähän on
perin hullua, enkä minä ymmärrä tästä mitään".
Loviisa peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen istui hän noin rahilla
pöydän edessä ja kun sitten otti kätensä pois kasvoiltaan, olivat ne
kosteat kyynelistä. Avaamattomana oli kirje hänen sylissään, kun hän
huokasi: "kaikki hylkäävät nyt minut, Jerikokin! Mutta hän ei saa enää
karttaa minua, en kärsi sitä. Kalle on pois ja Jerikokaan ei enää välitä
minusta mitään. Ei hän nyt enää soutaisi Hirvatsaareenkaan minulle
nimipäivikseni kukkia hakemaan. Kaikki on pois ja kaikki on toisin, kuin
ennen."
Loviisa nousi istualta, jolloin kirje putosi hänen, helmastaan
lattialle. "Hyväinen aika!" huudahti tyttö. "Olen kokonaan unhottanut
kirjeeni, jota niin hartaasti olen odottanut. -- Kaikki on tänään niin
kummallista ja oma sydämeni on kaikista kummallisin".
Hän otti kirjeen maasta, mutisten sitä avatessaan: "Niin se on,
kirjeparka, ett'en enää, nähtyäni Jerikon niin kummallisena ja kalpeana,
tunne vähintäkään halua sinua lukea".
Sillä aikaa, kuin Loviisa mietti kotipirtissään lapsuuden ystävänsä
kummallisuutta, riensi Jeriko Sormulasta pois kiirein askelin, mutta
kotiinsa päin hän ei mennyt. Vaikeata oli hänen ollut seisoa työstä
punoittavan Loviisan edessä, joka lempeillä silmillään katseli häntä
aivan, kuin ennen jonkun leikkikalun saatuaan. Hänen päätänsä poltti ja
valtimo sykki ohimoissa niin, että sen jyske selvästi kuului. Työllä ja
tuskalla voi hän hillitä itseänsä sulkemasta Loviisaa syliinsä, kuten
ennen usein oli tehnyt. Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä
vastaansanomaton oikeus Loviisaan ja kuin olisi Loviisa itsekin sen
lukemattomia kertoja myöntänyt. Olivathan he, Loviisa ja Jeriko, aina
lapsina leikissä olleet mies ja vaimo ja olihan Loviisa vielä nytkin,
suurempina ollessa, luottavammin, sydämmellisemmin kohdellut häntä, kuin
Kallea. Nyt viime vuosina oli tosin heidän välinsä ollut toisenlainen,
kuin ennen, mutta olihan se luonnollistakin, sillä eihän täysikasvuiset
voi seurustella, niinkuin lapset. Kyllä Loviisan oli täytynyt monasti
huomata hänen tunteensa ja kuitenkin hän voi juuri hänen kädestään ottaa
vastaan Kallen kirjeen; kuitenkin voi hän hymysuin sanoa: "hyväpä kuin
viimeinkin huomasit erotuksen meidän asemissa". Vielä voi Loviisa
riimittää häntä vaihdokkaaksikin. Mitä varten hän olisi sen tehnyt, jos
ei juuri huomauttaakseen, että rikkaan Sormulan ainoa tytär on liian
korkealla vaihdokkaan saavutettavaksi; mitä varten, jos ei juuri
näyttääkseen, että hän häpeää vaihdokasta ja tuttavuutta hänen kanssaan.
Loviisa tahtoi särkeä kaikki yhteyden hänen kanssaan ja häpesi sitä,
jonka sydän oli rakkaudesta häntä kohtaan halkeamaisillaan. Varmaankin
hän sitä tahtoi ja olihan hän selvään sanonut ei enää häntäkään
kärsivänsä silmiensä edessä. -- Mutta jospa se vain oli Loviisan
tavallista pilaa? -- Entäs kirje, jonka hän niin säkenöivin silmin otti
vastaan? Ei totta se oli, täyttä totta.
Nuo mietteet pyörivät sikin sokin Jerikon kiihtyneessä mielessä ja
ajoivat häntä yhä eteenpäin pitkin tietä. Hän ei huomannut, mihin hän
juoksi, ennenkuin oli joutunut kosken reunalle.
Tuossa oli mylly, joka, ikäänkuin joku harmaa kummitus, näytti kohoavan
kuohusta. Se seisoi, eikä missään näkynyt liikkujaa. Luultavasti oli
Musta-Heikki taaskin mennyt kylään viekottelemaan vanhaa Kaikusta
ryyppimaän. "Mylläri, tuo sama Musta-Heikki, se on isäni paha henki",
ajatteli nuorukainen ja istahti myllynportaille, vaipuen mietteihinsä.
Koski pauhasi, ja hyrski tuossa aivan hänen allansa. Virta oli muuten
jääkuoren peitossa, mutta koskeen ei pystyneet kylmän huurteiset
henkäykset, vimmoissaan sohisi ja kiehui se, kuin raivostunut
ihmissydän. Tuossa hypähtää laine ylöspäin kallioa kohden, tässä töytää
toinen myllyn perustusta järkyttämään. Turhaa kaikki, kallio ei horju,
eikä vankka perusta järkähdäkään.
Noinhan on ollut minunkin elämäni juoksu, ajatteli Jeriko. Minäkin olen
pyrkinyt ylöspäin, olen kohottanut toiveeni Loviisaan, olen kokenut
pyrkiä muiden ihmisten seuraan, mutta turhaa on ollut kaikki.
Särkyneenä, pirstoutuneena, kuin laineen hyöky, vaivun minä taaskin
syvyyteen ja vimmoissaan siitä kiehuu ja kuohuu nyt sydänparkani
turhassa raivossa. Koski ja minä olemme toistemme sukua, me kuulumme
yhteen. Tuossa jalkojeni allahan saapi sydämeni rauhan, ehkäpä tyyntyy
koskikin minut nieltyään ja silloin ovat unhotetut kaikki tuskat, kaikki
niin hyvin suloiset, kuin katkeratkin muistot. Muistot? Millaiset ovat
sitten elämäni muistot?
Ne alkoivat pujotteleutua Jerikon sielun silmien eteen. Tuolta
huurteisten puiden välistä pilkistelivät ne yhdessä mailleen menevän
päivän kirkkaiden säteitten kanssa. Tuossa irvisti hänelle äitipuolensa
Kissa-Kerttu, joka uhaten nosti keppiänsä häntä vastaan ja samalla potki
taidottomana makaavaa juopunutta isää; tuossa kiihotti Risto kylän
poikia hänen kimppuunsa ja tuon velipuolen punaiset hiukset nousivat
pystyyn sihisten, kuin käärmeet ja ojentelivat päätään häntä kohden.
Tuolla näkyi nuorten kisatanner ja yht'äkkiä ryntää poikajoukko leikkiä
katsovaa Jerikoa kohti lasketellen pilkkapuheita viulua vinguttajasta,
vaihdokkaasta, puutoukasta ynnä muusta; tässä taas ilmestyy Kotilan
perheen tupa. Jeriko yhtyy toisten joululeikkeihin, vaan toiset
väistyvät hänen edestään. Talon vanhin poika, Aapo, tulee juhlallisena
häntä vastaan käskien hänen jättämään seuran, "sillä hän on ruvennut
herraksi, eikä täällä ole päivän varkailla mitään tekemistä". Kun ei
Jeriko tottele, tarttuvat Aapo ja Risto häneen kiinni "peitotakseen
hänestä herruutta ulos" mutta tuolla jo kellottaa Risto tuvan
peränurkassa ja Aapo voivottelee ovensuussa, johon hänet Jeriko koholla
on lennättänyt. -- Pönäkkänä kävelee tuossa Tiistilän kuudennusmies ja
omantuntonsa rauhoittamiseksi varoittaa hän Jerikoa lakkaamaan
jumalattomasta elämästään ja tappeluistaan, joll'ei kerran tahdo istua
kirkonkuudennuksen keskelle kirkkoa asettamalla mustalla tuolilla.
Tuolla taas tepsuttelee Tiistilän kopea Kaisa tanssissa Halolan häissä
ja Jeriko uskaltaa pyytää tuota kyläkaunotarta tanssitoverikseen, mutta:
"en minä kuokkavierasten enkä tappelukukkojen kanssa ole tottunut
tanhuelemaan", kajahtaa Kaisan suusta hääväen nauruksi.
Mutta ilmestyyhän tuolta suloisempiakin muistoja. Tuossa lohduttaa häntä
vanha Meyer, sanoen kylän poikien ja varsinkin Riston itsensä olevan
roiston alkuja, tuossa hakee Kalle häntä leikkimään ja Loviisa itse
pyytää, että Jeriko tulisi hänen tanssikumppanikseen Sormulan rouvan
nimipäivillä; sama Loviisa kehuu taas, että Jeriko oli etevin koko
rippikoulussa; Loviisahan se on tuokin, joka sanoo: "sinä saatat
soitollasi koko sydämeni sulamaan;" sama Loviisahan se on tuokin, joka
niin ystävällisesti puristaa hänen kättänsä nähdessään nuo
Hirvatsaarelta asti tuodut hämylehdokit, lemmikit ja vanamot: ainahan se
on sama Loviisa, joka sanoo ymmärtävänsä sävelten kieltä ja kuitenkin on
tuo sama tyttö nyt Kallen kihlattu morsian.
"Niin on", puhkesi Jeriko itseksensä puhumaan, "Loviisa ja Kalle ovat
sulattaneet sydämeni ympäriltä sitä jääkuorta, johon muut ovat sitä
koettaneet kietoa, mutta hekin ovat tulleet vihamiehikseni, enkä koskaan
voi unhottaa näköä Sormulan rannassa. En koskaan löydä enää rauhaa, se
näkö on aina edessäni, se on painajaiseni yöllä, se sekoittaa järkeni
päivällä. Muut kadehtivat minua, Loviisa ja Kalle inhoovat minua, kun
olen heidän vertaisekseen pyrkinyt ja kohta mahtaa Meyerkin minut
hylätä. -- Ei, hän ei voi enää elää minun työttäni, hän ei voi hylätä
minua; mutta elättäköön hänet vaivaishoito ja silloinhan on hänellekin
saman tekevä, onko minua olemassa tahi ei".
Hän nousi seisalleen ja katseli synkästi allansa ryöppyelevää koskea.
Siellä syvyydessä pilkutti jotain kirkasta, joka ikäänkuin maanitteli
itseänsä tavoittamaan ja takana seisoi musta haamu, joka ojensi kättänsä
Jerikoa kohti valmiina tarttumaan häneen kiinni. Äänettömänä tuijotti
Jeriko veteen uskaltamatta hengittääkään. Valo vilkkui siinä yhä.
Viimeinkin käsitti Jeriko sen olevan tähden, joka turhaan koetteli saada
kuvaansa kuohussa näkymään. Jeriko muisti yht'äkkiä äitinsä
kuolin-illan, muisti kuolevalle äidillensä antaman lupauksensa, muisti
äskeisen hirveän aikeensa, ja kaikkinäkevän Jumalan.
"Niinkö pitkällä", parkasi hän sydäntä särkevällä äänellä ja horjahti
takaperin tuon mustan haamun syliin. Kauhistus valtasi hänen kokonansa,
kun hän tunsi oudon syleilyksen ja kuuli korvansa juuressa kähisevällä
äänellä lausutut sanat: "niin pitkällä, mutta heitä hornaan koko tuo
puuha ja tule sisään ottamaan pieni ryyppy; -- se antaa rohkeutta
elämään ja synti olisi, jos noin reima poika joutuisi ahvenien ruoaksi,
hehehe!"
Puhuja ei ollut ehtinyt lausettansa lopettaa, ennenkuin Jeriko jo oli
irtautunut hänen syleilyksestään ja niinkuin raivotarten vainooma,
samosi pois tuolta kauhistavalta paikalta.
Käheä nauru seurasi häntä ja tuo musta haamu mutisi myllypirttiin
mennessään: "niin pitkällä, niin pitkällä, hehehe! Siitä pojasta tulee
vielä kalu ja minä opetan hänelle rakkautta elämään, hehehe, tahi
hirsipuussa kuolemaan, hehe! Tappaa itsensä, kun on pyöveliä olemassa --
hulluutta, hehehe!"
Kun mies myllypirtin portailla otti sammuneesen piippuunsa valkean,
valaisi liekki silmänräpäykseksi Mustan-Heikin kasvot.