Paimenelämä oli Jerikosta kadottanut paljo suloansa sittenkuin hän oli
tutustunut rukkiukon kanssa ja aina nähtiin hänen siitä pitäen ajavan
karjaansa Mayerin mökille päin, sillä hän väitti siellä olevan paremmat
karjanlaitumet, kuin muualla. Kun lehmät lypsivät tavallisuuden mukaan,
ei paimenelta sitä kiellettykään ja vähitellen rupesivat muidenkin
talojen karjat sielläpäin käymään, mutta Jeriko ei toisten paimenten
leikkeihin usein ottanut osaa. Päinvastoin oli hänellä omat huvinsa. --
Tavallisesti nähtiin Jerikon istuvan erillään muista pojista jollakin
kivellä nikartelemassa jotakin, mutta ei kukaan hänen tekeleistään
voinut päättää, mitä hän aikoi sommikoida. Paitsi sitä koetteli poika
kaikkia esineitä mitä vain käsiinsä sai, eikö niistä ääniä lähtisi.
Ihmeellinen taito näkyi hänellä olevankin saamaan jonkunlaisia ääniä
kappaleista, joista niitä ei luulisi ensinkään lähtevän. Hän soitteli
milloin tuohen julmalla, milloin luunkappaleella tai omatekoisella
kanteleellansa; mutta ei nuo säveleet näkyneet soittajaa oikein
viehättävän, koska hän kyynelsilmin aina, kesken soiton, singahdutti
soittimensa syrjään ja vaipui ajatuksiinsa.
Usein katosi poika kokonansa karjansa luota ja kun kerran toiset
paimenet salakkali häntä seurasivat, nähtiin hänen hiipivän rukkiukon
mökkiin, johon muut eivät tohtineet seurata. Ei Jeriko milloinkaan
yhtynyt paimenlauluihinkaan, paitsi erääsen, jossa toivotaan päivän
loppua sanoilla:
"Mene päivä männikölle,
Viere vemmel koivikolle,
Päästä paimenta kotihin,
Laske lasta lämpimähän,
Vilusta värisemästä,
Pakkasesta parkumasta!"
Pistäytyipä poika toisinaan kotoakin rukkiukon mökkiin ja vasta
iltamyöhällä saapui pirttiin, jossa hänen leposijansa oli. Sikke-muori
ei oikein pitänyt noista Jerikon iltamatkustuksista ja käski pojan aina
olemaan läsnä arvoituksilla oltaessa, "sillä se teroittaa järkeäsi",
sanoi hän.
Muutamana iltana oli Sikke-muori niin hyvällä tuulella, että lupasi
yhdestä ainoasta arvaamattomasta arvoituksesta lähteä Hymylään, jossa
hän jo oli käyttänyt muita kaikkia, paitsi Jerikoa.
Sen kuultuansa lakkasi Tiina paikalla värttinäänsä pyörittämästä ja
Pekkakin, joka peräpenkillä haravan vartta vuoleskeli, taukosi työstään
jotakuta ongelmaa keksiäkseen. Tiina ehätti heti äidillensä
selitettäväksi arvoituksen sanoen: "teiri puussa, suolet maassa, vielä
sittenkin kukertaa; mikäs se on, äiti?"
"Kyllä tiedän", sanoi Sikke-muori "sinä tahtoisit värttinän sijaan saada
rukin, mutt'ei siitä synny mitään, se tuottaa vain taloon kotivarkautta
ja kaikkea muuta pahuutta; vaikka kaikki ihmiset kuuluvat nyt
hullaantuneen semmoisia hankkimaan".
Viimein luuli Pekka keksineensä muorille selittämättömän pulman ja
voiton hymy huulilla lausui hän: "puinen kirja, luiset puustavit,
laskut suorin selvittävi, tilit tarkasti tekevi; mikäs se on?"
Siinä oli Sikke-muorille kotvaksi miettimistä ja Pekka jo hyvillään
tuumaili: "ei nyt auta anoppikulta, kuin läkkää pois Hymylään. Hyi, hyi
Hymylään, Hymylän koirat haukkumaan, mene Kaisa katsomaan, kuka sieltä
tulee. --"
"Älähän nyt noin hätäile", puhui Sikke-muori. "Eihän se ole muuta, kuin
semmoinen kapine, jolla laukkuvenäläiset laskunsa tekevät, vaan en nyt
sen nimeä muista".
"Niin todellakin, helmilautahan se onkin", tiesi nyt Karja-Annikin ja
otti Laurin lahjoittaman, venäläisiltä ostetun esiliinavaatteensa
käsitöikseen. Sikke-muori ihaili sen koreutta ja kyseli hintaa, mutta
ennenkuin Anni sai kaikki esiliinaa koskevat seikat selitetyksi, kysäsi
Jeriko saisiko hänkin arvoituksen sanoa.
"Sano vaan", tuumaili Sikke-muori pilkallisesti, "sano vaan, niin
saadaan nähdä, voipiko vaihdokas vanhan ämmän ongelmoissa voittaa".
Luvan saatuaan sanoi poika hymyillen veitikkamaisesti: "mikäs se on: ei
siin' ole hinku, vaan kumminkin se vinkuu, kyllä sill' on kaulaa, mut
suutta se laulaa, sen kaula on käyrä, ja kielet siinä kiinni?"
Kaikki rupesivat miettimään pojan ongelmaa ja viimein sanoi Sikke-muori:
"sitä et sinä toki tiedä itsekään".
"Tiedänpä kyllä", väitti poika "ja jos ette sitä huomeneen mentäessä
arvaa, niin on muorilla matka Hymylään". Sen sanottuaan luikahti poika
pihalle ja viipyi myöhään yöhön poissa.
Pojan antama arvoitus vannehti aika tavalla Sikke-muorin päätä, vaan
kaikki oli turhaa, se ei selvinnyt, eikä edes antanut muorin saada
untakaan. Lopuksi rupesi muorin sappea karvastelemaan, ja hän mutisi
itsekseen: "tuommoinen mankki, jonka korvantaukset tuskin ovat kuivat,
panee pulmillaan vanhain ihmisten pään ihan pyörälle. Mistä ihmeestä se
pungastaneekin semmoisia arvoituksia, joita ei ole ikinä ennen kuultu.
-- Saranalla olisi kaulaa, mutta kieliä ei; kanteleella on kielet, mutta
eihän sillä ole kaulaa; mistä hän semmoisia viisauksia keksineekin. --
Varmaankin se rukkiukko niitä hänelle neuvoo ja nyt minun täytyy
Hymylään lähteä; mutta maltahan rukkiukko, et tästä lähtien enää kovin
monta rukkia tarvitse kaupaksi tehdä".
Muori syännyksenteli yhä enemmän. Kun Jeriko viimeinkin tuli kotiin ja
väsyksissä hiivi vuoteelleen, lupasi muori panna tuoreesen muistoon
hänen yöjuoksunsa ja nukkui vihdoin itsekin. Aamusella sai kuitenkin
paimen luvattoman kylänkäyntinsä anteeksi, mutta siitä hyvästä täytyi
hänen muorille selittää arvoituksensa. Sikke-muori pilkkasi vielä sitten
vävyänsä, kun hän ei voinut arvata "niin helppoa arvoitusta, kuin
rukkiukon viulu oli".
Niin kului kesä ja joutui syksy. Yhä useammin kuului metsästä paimenten
syystoivotus:
"Sa'a lunta luppaele,
Ränteäkin räppäele!
Jo on törkyjä talossa,
Hauteina hautumassa,
Kyllin syödä kourusarven,
Ahmailla emännän viljan."
Sormulan karjakin vietiin viimein maitomökiltä kotiin. Ilma oli
sumuinen, puut tien varsilla seisoivat surulsina ja kirjavia lehtiä
putoeli niistä tuontuostakin tielle. Alakuloisena palasi Jeriko
kotikyläänsä ajatellen, mitä hänestä tulisi, kun häntä ei enää
paimeneksi tarvittaisi. Oikein häntä värisytti miettiessään, että taas
joutuisi Kissa-Kertun ja Riston kiusattavaksi, vai lieneekö syystuuli
sen aikaan saanut.
"Jospa rukkiukko olisi isäni, niin ei hätääkään, mutta nythän en enää
saa häntä nähdäkään, kuin toisinaan; enkä enää milloinkaan saa hänen
kuulla soittavan", ajatteli poika. Hiukan lohdutti häntä kuitenkin se
seikka, että hän nyt rukkiukon avulla oli oppinut tavaamaan, "ja sitä ei
uusi äiti osaa, eikä Ristokaan, tuskinpa koskaan oppinevatkaan", lausui
hän ääneen perille päästessä.
Lauri oli tullut karjaa ottamaan vastaan ja Jeriko kuuli, kuinka hän
lupasi Annille toimittaa häät nauriin listimisen aikaan. Heti tarjoutui
poika heille palvelukseen, mutta nauraen hylkäsi Lauri tarjouksen,
tuumaillen: "sitten menisi meidänkin aikamme hukkaan sinua etsiessä, kun
paholainen taas jonkun kerran sinut kuleteltavakseen ottaisi."
Silloin päätti poika lähteä pois koko tienoilta, sillä hän huomasi,
ett'ei hän nyt enää voisi loukkauksia niin helposti sulattaa, kuin
ennen. Muutaman päivän perästä muutti Jeriko kuitenkin päätöksensä,
sillä rukkiukko pyysi häntä luoksensa oppiin. Meyerille oli näet alkanut
kesän kululla tuiskuta tilauksia niin, ett'ei hän itsekseen voinut enää
toimeen tulla ja paitsi sitä oli hän tottunut pojan seuraan ja ikävöi
häntä. Sentähden tulikin rukkiukko Sormulaan poikaa luoksensa hakemaan
ja mietti: "minä koetan kiitollisuudella kiinnittää pojan itseeni ja
saan siten todella nähdä, onko ihmiskunnassa vielä mitään hyvettä
jälellä, sillä rakkautta, koira vieköön! ei heissä ole rahtuakaan tai
kuinkas olisi Maria voinut minulle semmoisen kolttosen tehdä?"
Sormulan herra luovutti Jerikon mielellään palveluksestaan ja taivutti
vielä Meyerin myymään mökkinsä Laurille hyvästä hinnasta ja muuttamaan
asuntonsa kirkonkylään, jossa hänellä olisi paremmat tulot ja muutoinkin
mukavampi elämä. Suuri hinta houkuttelikin ukon kauppaan, sillä hän piti
paljon rahasta ja täytyyhän ihmisen jostakin pitää, niinkuin vanhain
naisten kissalempikin osottaa. --
Meyerin elämässä oli ollut aika, jolloin hän ei rahalle antanut mitään
arvoa, vaan tuhlaeli sitä tuhottomasti tyydyttääkseen nuoren
kevytmielisen vaimonsa oikkuja, joka viimein karkasi erään nuoren
upseerin kanssa. Sentähden erosi Meyer ihmisseurasta ja pakeni
yksinäisyyteen, jossa Jeriko hänet kohtasi. Pojan asema säälitti
rukkiukkoa hän rupesi tuon onnettoman suojelijaksi, sillä hän tunsi
itsekin olevansa hylätty, siihen sijaan kuin ennen ollessaan
soittokunnan johtajana eräässä rykmentissä, oli ollut ihailtu ja
kunnioitettu taiteensa tähden.
Lyhyesti sanoen Jerikon uusi kasvattaja oli noita lentotähden kalttaisia
ihmisiä, jotka yht'äkkiä valaisevat ympäristöänsä, sitten heti sammuvat
ja unhotetaan; hän oli niitä, niinkuin hän myöhemmin kasvatillensa
sanoi, "joiden elämästä kirjoissa lukiessaan nuoret naiset kyyneleitä
vuodattavat, mutta, joita kaikki joko välttävät tahi katsovat ylön
elämässä kohdatessaan".
Tuo paljon kokenut rukkiukko kohtelikin Jerikoa enämmän poikanaan, kuin
oppipoikana ja opetti hänelle kaikkea mitä itse tiesi ja taisi. Poika
sai oman viulunsakin, sillä ilolla oli Meyer huomannut hänellä olevan
luontaista taipumusta sen soittamiseen. Kaikin tavoin koetti rukkiukko
sitten pojan kykyjä kehittää sekä sanoin, että töin.
"Sinun pitää", lausui Meyer kerrankin oppilaalleen, "sinun pitää oppia
oikein hyvin viulua soittamaan, sillä sen rinnalla ovat muut soittimet
roskaa; mutta varjele Herra ihmistä kuulemasta sitä huonosti
soitettavan! Huono soittaja on ilkeä ihminen, sillä kuta puhtaammat
tunteet sinulla on, sitä puhtaammin soitat. Viululla yksin voi luoda ja
tietysti hyvä luo hyvää, paha pahaa".
Jeriko ei koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi, kuin nyt
rukkiukon luona. Hän sai vielä leikkikumppaniakin, sillä pappilan Kallea
ja Sormulan pikku Loviisaa oli Meyer ottanut opettaakseen yhdessä
Jerikon kanssa.
Loviisalle laittelivat pojat katinleikoista kaikenmoisia koristeita ja
näyttivät pitävän hänestä kumpikin hyvin paljo, koskapa he kilpaa
suosittelivat häntä.
Leikin ei kuitenkaan annettu tositöitä häiritä, sillä rukkiukko painoi
oppilaittensa mieleen syvälle oman elämänsä ohjeen, jonka hän oli
lainannut eräästä kirjasta ja joka kuului:
"Työ ja taistelu, käskyt on Herran,
Eloa on työ, mut' laiskuus kerran
Häpeähän saattaa
Ja kuolemahan kaataa."
Tosityötä oli pojallekin yltäkyllä, kun kaikki piikaihmisetkin rupesivat
talon tyttärien kanssa kilpailemaan värttinän hylkäämisessä. Ainoastaan
Sikke-muori, Honkalan Leena ja pari muuta emäntää, jotka kaikissa
asioissa Sikkeä seurasivat, nurisivat rukkeja vastaan, sillä Sikke-muori
vihasi sekä rukkeja, että niiden tekijää.
"Niinkuin olen sanonut", lausui tuo arvoisa vanhus, "ne rukit vain
tuottavat kotovarkautta ja muuta pahuutta taloon. Ja tietäähän sen, kun
niiden tekijäkään ei ole oikea kristitty! Minä olen aina hänen
pyhyyttänsä epäillyt, vaikka Lampelaiset ja monet muut kuuluvat häntä
ylistelevän kupliksi vesien päälle, vaan saavatpahan vielä nähdä, mikä
siitä lopuksi tulee. Nyt se vielä pilaa Kaikusen pojankin ja kuuluu
tehneen piipun kopan Jeriko-paran päivän näkemättömästäkin".
Honkalan Leena keskeytti muoria kysyen: "onkos se totta, kun kylällä
sanotaan rukkiukon Sormulan pirtin uunilta viskanneen pellolle lehmän
pääluun; se muka oli siellä hänen tarvispuittensa tiellä, vaan eiköhän
Sormulan lehmäonnikin liene mennyt samaa tietä?"
"Menihän se! Tottahan se on", tiesi Sikke-muori, "eihän siin' ole savua,
joss' ei tulta; tottahan se on ja nyt kuuluu se vielä opettavan poikaa
soittamaan viuluakin, vaikka tietäähän jokainen siinä koneessa asuvan
jotakin, joka ei oikealle kristitylle sovi".
"Se on tietty se", myönsi Honkalan Leena.
"Tiettyhän se on, eikä niistä rukeistakaan ole mihinkään, eikä se
maalarin Maijakaan niitä muutoin kehuisi, vaan saadakseen ukollensa
työtä; mutta älä sinä toki hanki tytöllesi mokomaa hyrisijää", puhui
Sikke-muori.
"En toki", sanoi Leena "ei siitä kunnian kukko talolle laula, jos rukin
ostaa, kaikkihan se vie lehmäonnet ja muut".
Maalarin Maijan tai rukin ystävien puolue kasvoi kuitenkin kasvamistaan
ja rukintekijöiltä ei puuttunut koko talvena työtä. Ihmiset ihmettelivät
suuresti nähdessään rukkiukon ja vaihdokkaan ystävyyttä ja tuumailivat:
"kyllä se rukkiukko vielä kuollessaan määrää vaihdokkaan perillisekseen,
eikä sitten sillä pojalla hätää ole".
Maalarin Maija taas kertoi kylällä pojan edistyksistä yhtä ja toista ja
vaikka Maijan arveltiin panevan vähän liikoja, odotettiin kuitenkin
uteliaisuudella kylänlukua.
Se tulikin kevättalvella. "Mäkitupalaisen Taavetti Kaikusen lapset
Risto, Peti, Anni ja Jeriko! ovatko ne täällä?" huusi pastori römäkällä
äänellä. --
"Eivät ole", lausui Risto pyrkien väkijoukon taakse piiloon, mutta
aika-ihmiset lykkäsivät hänet seisomaan Jerikon rinnalle, joka jo seisoi
papin edessä. Risto ei tuntenut i:täkään ja sai tukkapöllyn, Petille ja
Annille tapahtui sama temppu ja kiukkuisena ojenti luettaja Jerikolle
kirjan ärähtäen: "lue tuosta!"
Selvällä, vapisemattomalla äänellä luki Jeriko luettavansa ja lukipa
pastorin käskystä vielä toisenkin värsyn. Ihastuneena katseli pappi
poikaa ja puhkesi lausumaan: "*omnibus numeris absolutus*! (kaikin
puolin täydellinen!) *Mi fili, bene legis*! (hyvin luet poikani!)"
Pastori rupesi siitä lähtien opettamaan Jerikollekin latinaa samalla
kertaa, kuin omalle Kallellensakin ja niin tuli pojista täydelliset
koulukumppanit.
"Ihan siitä väännäksen vielä herra tuosta Kaikusen pojasta", puhelivat
ihmiset kylällä sen kuultuaan.
Molemmat pojat kasvoivat sitten yhdessä ja perehtyivät toisiinsa, kuin
parhaat veljekset. Tuota elämää kesti monta vuotta ja kaikki rukkiukon
oppilaat olivat jo käyneet rippikoulun. Silloin kylmeni poikien väli,
sillä he huomasivat molemmat lempivänsä Loviisaa, eikä kumpikaan ollut
Loviisan tunteista selvillä. Selvä järki sanoi kuitenkin Jerikolle,
ett'ei hän koskaan voinut toivoa omakseen rikkaan Sormulan ainoaa
perillistä, mutta siitä huolimatta elätti hän rinnassaan tuota suloista
tunnetta, kuitenkaan virkkamatta siitä kellenkään mitään.
Lähestyi niin aika, jolloin Kallen piti lähteä pois kotoansa opinnoitaan
jatkamaan. Koitti viimein tuo surullinen lähtöpäivä ja Jeriko tunsi
oikein iloitsevansa siitä, kuin Kalle nyt tulisi Loviisan seurasta
erotetuksi. Iltasella meni hän järven rannalle kävelemään ja odottamaan
Kallea, joka oli sieltäpäin tuleva.
Jeriko istahti kivelle ja tuumaili pyytää Kallelta anteeksi, kun hän oli
iloinnut ystävänsä poislähdöstä. Hän päätti avata koko sydämensä
ystävälleen ja kysyä häneltä neuvoa sammuttaaksensa rakkauttaan
Loviisaan. Noihin mietteisinsä oli hän niin vajonnut, ett'ei laisinkaan
kuullut askelia, jotka lähestyivät. Viimein luuli hän kuulevansa
Loviisan äänen hiljaa kuiskaavan sanat: "sinun, ikuisesti sinun".
Säikähtäen hyppäsi Jeriko ylös ja näki aivan lähellänsä näön, joka
vihlasi hänen sydäntänsä, kuni terävä puukko. Tuolla rantaäyräällä
seisoi Loviisa ja Kalle. Hellästi oli Loviisa kietonut käsivartensa
Kallen kaulaan, jonka oikea käsivarsi ympäröi tytön hentoa vyötäistä.
Rakastuneet huomasivat Jerikon ja iloisesti huudahti Kalle: "Jeriko!
tule ottamaan osaa onneemme; meidän sydämemme ovat löytäneet toisensa;
mutta pidä se vielä salassa".
Kylmästi ja hajamielisenä lausui Jeriko onnentoivotuksensa ja lähti
horjuvin askelin kotiinsa päin.
"Mikäs Jerikolle on tullut; hän näytti niin kummalliselta?" kysäsi
Kalle.
"En tiedä", sanoi Loviisa, "luultavasti hän suree poislähtöäsi, niinkuin
minäkin".
"Älkää surko, tulenhan minä takaisin ja sitten pidämme häät, mutta siksi
olkoon kaikki vielä salassa", sanoi Kalle.
Sillä välin kävellä huppuroi Jeriko metsässä sinne tänne, kuin mieletön,
mutta viimein rohkasi hän itsensä ja päästi kamalan naurun. "Haha haa!
vaihdokashan minä olen ja minäkö nostaisin silmäni Sormulan neiteen,
haha haa! Hupsuja on kaikenlaisia! Vaihdokas ja enkeli -- sehän olisi
kaunis pari, haha haa!" Kolkosti vastasi metsän kaiku tuohon särkyneen
sydämen nauruun ja tuuli huokaili niin syvästi puiden latvoissa Jerikon
metsästä kotiin lähtiessä.