Tietämättömänä kaikesta siitä tuskasta ja melusta, jonka hän
katoamisellaan oli matkaan saattanut, pakeni Jeriko, kylmän kylvyn
saatuansa, alussa itsekään ajattelematta, mihin hän menisi. Eipä hän
edes tiennyt, minkä vuoksikaan hän pakosalle lähti; se tuntui vain
hänestä selvälle, että taaskin oli yksi toivo rauennut tyhjiin, toivo
paremmista ajoista ja paremmasta kohtelusta, -- ja tuo tunne oli
katkera. Hän ei tiennyt rikkoneensa mitään ketään vastaan ja kuitenkin
koettivat kaikki kiusata häntä.
"Oi, kuin edes äiti olisi sanomassa mitä tehdä", huokasi poika ja
kyyneleet pihahtivat esiin! Hänestä oli, kuin olisi joku ajanut häntä
takaa ja yhä eteenpäin juoksi poika juoksemistaan puiden, kivien ja
pensaiden välitse, pitämättä lukua jalkojansa pistelevistä risuista ja
oksista. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tuntui takaa-ajaja pääsevän ja yhä
hitaammin sujui pojan juoksu. Viimein vaipui hän aivan väsyneenä eräälle
kallionkielelle jaksamatta enää liikahduttaa jäsentänsäkään ja ummessa
silmin, rukoilevan asennossa, odotti siinä takaa-ajajaansa.
Ei kuulunut muuta, kuin pojan oma tuhuttaminen ja hänen sydämensä ankara
tykytys. Tuokion kuluttua tohti pakolainen avata silmänsä. Ei näkynyt
ketään. Tuon jyrkän kallion alla päilyi syvä, sinertävä järvi ihan
ihmissilmän tavoin kuvastaen läheisiä esineitä tyyneen pintaansa.
Näköpiirin reunan alle painuva kesäinen aurinko koristi kulta- ja
purppurareunuksilla läntisellä taivaalla välkkyvät pilvet, joiden kuvat
veden kalvossa näyttivät hiljaksensa liikkuvan.
Koko veden selkä näytti huoletonna lepäävältä immeltä, jonka terveydestä
hohtaviin kasvoihin eivät elämän myrskyt vielä ole vakojansa ehtineet
piirrellä, eikä turhaan haihtuneet toiveet ole ennättäneet mitään
kalseutta näkyviin jättää. Hymy-huulin levähtää neitonen silloin ja
iloisena herää taas täysin siemauksin hengittämään elämän kevään
tuoksuista ilmaa aavistamatta, mihin kärsimyksiin vielä kerran nuo,
uinuvien kalojen tavoin, hänen sydämmensä pohjalla piilevät tunteet,
toiveet tai himot hänet syöksevät; aavistamatta, miten kolkkoja
syvänteitä, miten rumia salakaria elämän vihuriset myrskynpuuskat vielä
kerran paljastavat hänenkin sielunsa syvyyksistä; aavistamatta, miten
katkottuina, muodottomina, hirveinä hänen sielunsa kuvastin myrskyn
pauhatessa heiastaa ympäröivät esineet, tapaukset ja menneet muistot.
Semmoisena tyynenä, ja hymyilevänä levähti järvikin Jerikon sitä
kalliolta katsellessa.
Tuolta etäältä taivaan ja maan yhtymäkohdasta näytti saarien, kaitaisten
salmien ja sinertävien selkien yli kohoavan hienon hienoa kirkasta utua.
Se levisi kautta koko taivaan, niinkuin revontulet talvisina iltoina.
Poika katseli kesäisen luonnon hiljaista juhlallisuutta. Vähitellen
täytti himmeä loiste koko avaruuden. Rannat, metsät, kaukaiset kummut,
yksin rannalla kököttävä nuottikotakin saivat tuossa valossa omituisen
miettivän näön. Semmoiselta mahtoi vasta syntynyt luonto näyttää valon
alkuaineessa, ennenkuin luopa sana asetti avaruuteen auringot ja kuut,
joiden valon kaltaista ei tuo lienteä valo ollut; tuntuihan vaan,
niinkuin joku hellä näkymätön käsi olisi kaikki esineet kietonut
pehmoiseen valovaippaan. Rantavedessä kasvava valkolumme peitti kainona
kukkansa veden pinnan alle ja lehdokki avasi kupunsa laskeakseen
voimakkaita tuoksuvirtoja viimehtimään kirkkaasen yöilmaan. Linnutkin,
ihmetellen luonnon loistoa, vaikenivat vähitellen, ainoastaan
kyntörastas kaiutti sulosointuisalla laulullansa hiljaista metsää.
Puiden lehdet, ruohot, kallioa siellä täällä kattava sammalkin
kaunistuivat siinä valossa viehättäviksi; haavan hieman väräjävät lehdet
hohtivat, kuni hopea, saniaisten ja pihlajan vehreät lehvät muuttuivat
melkein läpikuultaviksi.
Poika keksi kiiltomadon, joka ikäänkuin yön silmä hiljaisuudessa
vienosti loisti. -- Yön valoisa juhlallisuus tuntui sinipunertavalta
taivaalta valuvan Jerikon sydämeen ja saattavan senkin juhlallisuutta
heiastamaan -- kokonaan sulamaankin. Jeriko ei ollut milloinkaan
sellaista tunnetta sydämessään tuntenut. Hänestä tuntui, kuin koko hänen
entinen elämänsä olisi ollut pahaa, tuskaloista unta, eikä häntä ennen
olisi ollut olemassakaan, vaan joku sisällinen voima nyt vasta olisi
selittämättömällä tavalla hänet näille ihanille ilmoille saattanut.
Poikaparkaa melkein rupesi pelottamaan, mutta kun hän taas nosti
silmänsä ja katseli ympärilleen hymyili koko luonto viehkeästi hänelle
ja hänen täytyi hymyillä sille vastaan. Silloin rauhottui Jeriko ja
aavisti enkelien nyt liikkuvan ilmassa, jonka takia koko maa, niinkuin
tuo korkean kupeva ja hiilakan sininen taivaskin niin kauniilta
näyttivät. -- Huokaus kohosi yksinäisen katselijan rinnasta. Hän olisi
rukoillut jotakuta enkeliä hänenkin luoksensa tulemaan, mutta ei
uskaltanut, -- eipä oikein olisi osannutkaan.
Enkeli tuli kuitenkin. Pitkin välkkyvin siivin liihotteli se korkeudesta
alas pojan luo. Hohtavan valkea puku sillä oli, niinkuin saarnastuolin
päällä seisovalla kirkkoenkelilläkin ja kellankarvaiset, pitkät kiharat
ympäröivät sen lempeitä kasvoja. Hymyillen läheni se hiljoikseen poikaa,
jonka rinnan täytti suloinen tyytyväisyyden tunne.
Vaihdokas luuli tuntevansa tuon hentovartaloisen olennon. Hän oli sen jo
ennenkin nähnyt, mutta missä -- sitä hän ei voinut muistaa. Nyt oli
enkeli jo aivan lähellä, sen siipien löyhytteleminen jo tuntui Jerikon
kasvoilla -- sehän olikin hänen äitinsä. Lempeästi silitteli äiti
poikansa suortuvia ja Jeriko kertoi, ett'ei "uusi äiti" koskaan hänen
päätänsä silitellyt, mutta pyysi enkeli-äidin hänen sanojansa salassa
pitämään. Luottavasti laski poika sitten kiharaisen päänsä enkeli-äidin
pehmoiseen syliin ja katseli hartaasti niitä kauniita kuvia, joita se
hänelle näytteli. Siinä kertoeli enkeli-äiti monta sievää satua pienistä
patalakkisista tontuista, järven pinnalla kisailevista keijukaisista ja
muutamia julmia juttuja puunpituisista jättiläisistä.
Kertomusten aikana pojan sydän milloin riemusta sykähteli, milloin taas
oli pelosta pakahtua, kun pahat haltijat veivät vallattomia lapsia
jylhien vuorten komeroihin, joissa kaikenmoisia hirviöitä asui. Siellä
pakotettiin pienoisparat leivän verosta syömään koivunhiiliä, joille
voin asemasta oli sammakon kutua silitetty, mutta poika tunsi, ett'eivät
haltijat hänelle olisi tahtoneet mitään pahaa tehdä. Kissa-Kerttu olisi
tahtonut ryöstää häntä pois enkeli-äidin parmoilta, jossa oli niin hyvä
olla, mutta ei toki voinut ja poika iloitsi siitä.
Pitkään nukkui Jeriko korkealla Eräkkälän kalliolla ja uneksi
äitivainajastaan. Viimein tahtoi äiti lähteä pois. Poika, estääkseen
lähtöä, tarttui häneen sylin kiinni. Käsiin tuntui niin kovalta ja poika
heräsi. Hetkisen hieroi hän silmiään ja ihmeissään katseli paikkaa,
jossa hän oli, eikä alussa muistanut, miten hän sinne oli joutunut.
Viimein muisti hän kaikki: pakonsa, Karja-Annin, tuon yön omituisen
kauneuden ja lempeän valon, jossa valossa kotiseutunsa oli niin
kauniilta näyttänyt. Öinen kuva painui lähtemättömäksi pojan sydämeen.
Hän istahti kivelle vertailemaan nyt herännyttä luontoa yölliseen
uinuvaan luontoon. Kaikki oli nyt toisin. Päivän kirkas tähti oli jo
kohonnut korkealle taivaan rannasta, hiljaisuus oli poistunut, liikettä
ja elämää näkyi kaikkiaalla. Tuokion muisteli hän ihanoita uniansa
enkeli-äidistä, mutta hiukova nälkä pakotti hänen haaveksimisesta
kääntämään mietteensä tosioloihin.
"Kaikki olikin vaan tyhjää unta", huokasi poika, "ja mihinkäs minä nyt
joudun?" Hiukan asemaansa aprikoitua, päätti hän parasta olevan palata
takaisin maitomökille, pyytää siellä kaikilta anteeksi, vaikka ei hän
tiennyt oikeastaan, mitä hänellä oli anteeksi pyytämistä. Niin oli
parasta tehdä, sillä Riston ja uuden äidin luo ei hän tahtonut enää
ikinä mennä. "Ennen vaikka mihin, vaan ei sinne", sanoi poika ääneen ja
lähti osailemaan takaisin maitomökille.
Se oli kumminkin helpommin sanottu, kuin tehty, sillä pakomatkallansa
oli Jeriko kulkenut niin kiireesti, ett'ei ollut joutanut laisinkaan
paikkoja tarkastamaan. Nyt hän ei tiennyt edes suuntaakaan, mihin päin
lähteä, eikä ihmisasuntoakaan näkynyt missään, josta tietä olisi voinut
kysyä. Järvisarjan takaa näkyi kyllä pari taloa, mutta ne olivat pojalle
samat, kuin kaunis, saavuttamaton kangastus väsyneelle erämaan
matkustajalle. Päiväpaisteessa välkkyvin siivin kiitelevät kalasääkset
eivät myöskään osanneet tietä neuvoa.
"Ei tässä nyt auta muu, kuin rantoja myöten osailla Järv'salmen
sillalle ja sieltä minä kyllä osaan tien", mietti poika miehevästi.
Kovin kaukaa ei hänen tarvinnutkaan ihmisasuntoa etsiä, sillä jonkun
matkaa kalliolta oli korkeiden rauduskoivujen ympäröimä soma kenttä ja
sen reunassa pienoinen mökki. Se oli siistikäs rakennus, joka enemmän
muistutti pientä herrastaloa, kuin talonpojan mökkiä. Kaikki mökin
ympäristössä oli niin siistiä, että poikaa milt'ei pelottanut lähestyä
sitä. Hän rohkasi kuitenkin mielensä ja päätti käydä kysymässä tietä.
Juurikuin hän oli oven ripaan tarttumaisillaan alkoi sisästä kuulua
kummallinen tärisevä ääni, ikäänkuin tuo koko mökki olisi hänelle
vihoissaan mörissyt. "Prr, tsirrrr, surrurrur" tärisi ääni pojan
korvissa ja saattoi hänet äkkiä peräytymään, sillä yölliset unikuvat
kummittelivat vielä hänen mielessään. Uskaltamatta enää mökkiin yrittää
lähti poika metsää kohden astua huppuroimaan, toivoen sattumalta
maitomökille joutuvansa.
Kotveroisen käveli hän metsässä oman onnensa nojassa, kunnes viimein
huomasi olevansa aivan eksyksissä. Silloin juohtui pojalle mieleen,
kuinka hän kerran ennenkin, Riston kanssa marjassa ollessa oli eksynyt,
ja kuinka he olivat kotiin osanneet käännettyään paitansa nurin. Samaa
temppua päätti Jeriko nytkin käyttää ja paremmaksi vakuudeksi, käänsi
hän tällä kertaa kaikki vaatteensa, yksin lakkinsakin nurean puolen
päällimmäiseksi. Jokseenkin kirjavana, mutta hyvässä toivossa perille
saapuvansa, jatkoi sitten eksynyt matkaansa. Ennen pitkää alkoikin
puiden välistä häämöittää avonainen paikka ja siinsipä sieltä vettäkin.
Iloisena riensi poika sinnepäin, mutta kovin hämmästyi hän nähdessään
joutuneensa tuolle kummalliselle mökille, joka hänelle äsken vihoissaan
mörisi.
Tällä kertaa oli mökin ovi auki ja sisästä kuului nyt aivan
toisenlainen ääni. Ei se ollut kanteleen, ei paimen torven, eikä
huilunkaan sävel, vaan ihmeen kauniilta se kuului. Poika hiivi varovasti
lähemmä nähdäkseen, mikä se niin monella äänellä pani ja toivoi taas
saavansa nähdä enkeli-äidin siellä kanteletta ramputtelevan, sillä ei
hän luullut muiden sillä tavoin voivan soittaa.
Ovelle päästyänsä näki poika sisässä istuvan harmaapartaisen miehen.
Yhdellä seinällä oli kummallinen, kehrällä varustettu rakkine, jonka
alla näkyi pieniä lastuja koko läjä. Keskentekoisia rukkeja, tuoleja ja
piippuja oli ympäri huonetta. Toiseen huoneesen vievästä ovesta näkyi
pitkä pyssy ja sapeli, jotka olivat ristissä pitkäpartaisen miehen kuvan
päällä. -- Mökin asukas, hyvin kulmikas ukko, ei näyttänyt vierasta
ensinkään huomaavan; hän vaan kahvinruskeasta, pitkäkaulaisesta
laatikosta kiskoi havukirveesen vivahtavalla aseella säveliä, niinkuin
olakoivusta kiskotaan tuohta. Toisinaan nuo sävelet lähtivät pitkinä,
eheinä suikaleina, toisinaan ne taas kiemurtelivat tuhansissa
sykkyröissä, niinkuin kuivat höylänlastut.
Nuo sävelet löysivät vastakaiun Jerikon rinnassa. Häntä pelotti vain,
että äänet tuosta laatikosta ehkä loppuvat ja unhottaen nälkänsä, nurin
käännetyn pukunsa ja kaikki, astui hän kynnyksen yli äänen kiskomista
paremmin nähdäksensä. Siinä seisoi poika avossasuin kuunnellen
sävelvirtaa, ikäänkuin olisi tahtonut sen laineilla nälkäänsä tyydyttää.
Toisinaan kohisivat äänet valtavana koskena, toisinaan kulkivat ne
hiljaisena, tyynenä vuona ohitse sitten vähitellen muuttuakseen
valittaviksi huokauksiksi, jotka tunkeutuivat sydämen sisimpiin
syvyyksiin. Silloin ei poika enää jaksanut kyyneliänsä pidättää, vaan
niitä tulvehtimalla tuli hänen silmistään; mutta ne olivat suloisia, ei
onnettomuuden, vaan puhtaan kaunotunteen pusertamia pisaroita.
Soittaja säpsähti hiukan kuullessaan ihmisääntä ihan vierestään, loi
kummastuneen katseen vieraasensa, jonka merkillinen puku yhä enemmän
herätti kummastusta hänessä.
Jeriko, nähtyään itsensä huomatuksi, alkoi puheen kysymällä: "mikä
ihmeellinen äänilipas se tuo on?"
"Se on viulu se", sanoi ukko, "mutta mikäs ihmeellinen otus sinä olet ja
mistä sinä tänne tipahdit?"
"Niinkö minä", puhui vaihdokas ja kotiseutunsa puheenparren mukaan
vastasi sitten kiertelemällä: "olenpahan vain tuolta kirkonkylältä".
"Kukas sinä olet sieltä ja mitä varten tänne olet tullut?" kyseli vanhus
yhä poikaa tarkastellen.
"Enhän minä ole kukaan", mutisi Jeriko kainosti vastaukseksi, sillä hän
luuli ainoastaan aika-ihmisten joitakin olevan.
"Oletko sinä hullu, vai viisas?" tiuskasi ukko ja näytti todellakin
rupeavan poikaa löylynlyömänä pitämään, koska hän vetäsi oven kiinni ja
pani oikein salvan eteen.
"En, vaan minä olen Kaikuis-Taavetin poika kirkonkylältä", selitti
Jeriko ja peläten isännän vihaista ääntä vetäysi ovelle.
"Seis mies!" komensi vanhus, "ei tässä nyt jäniksen selässä olla, vaan
ensin otetaan miehestä selko. Senkö sinä olet sen renttu-Kaikusen poika,
joka ennen oli kellonsoittajana?"
"Sen ja Kissa-Kertun", vastasi tutkittava itkussasuin.
"Mutta miksi sinä olet vaatteesi nurin kääntänyt?"
"No kun olen eksyksissä", toimitti poika.
"Hullu se taitaa sittenkin olla -- eksyksissä ja vaatteet nurin -- hm!
-- Kaikusen poika -- ota siitä selko, jos saat", mutisi vanhus
parrassaan ja kyseli vielä: "miksikäs sinä taannoin itkit sitten?"
"Kun sinä kiskoit ääniä tuosta lippaasta", sanoi poika terhakasti ja
osotti sormellaan viulua.
"Mitäs varten sinä tänne tulit ja mitä täällä teet?"
"Minä olen paimenena Sormulan maitomökillä", sai vanhus vastaukseksi.
"Sormulasta olet paimena, niinkö? Ja rouvako sinut tänne lähetti?"
"Ei, minä tulin itse", vastasi taaskin poika, "ja olin yötä tuolla
kalliolla".
"Milläs tavoin sinä tulit; venheelläkö?" kysäsi isäntä.
"Juoksemallahan minä tulin", selitti Jeriko.
"Puhuikos rouva mitään rukistaan?" sanoi ukko.
"Eihän minulle muuta sanonut, kuin käski huutamaan, jos näkisin suden
tulevan".
"Jotain sotkosta tässä nyt on, mutta tottapahan selviää", mutisi vanhus
itsekseen. "Tänään on torstai -- lauantai-iltana menen minä kirkolle;
hm! mutta olisi hän saanut viisaamman asiamiehen hankkia. -- Poika parka
on päästä vialla -- tottapahan ylihuomenna selviää".
Hetken kestävä äänettömyys seurasi. Yht'äkkiä katkasi vanhus sen ja
kysyi, osottaen toisessa huoneessa olevaa pyssyä: "tiedätkö mitä tuolla
tehdään?"
"Tiedän, sillä ammutaan, lintuja ja oravia" sanoi Jeriko.
"Niin, sillä ammutaan", myönsi vanhus, "mutta jos sinä tahdot täältä
lähteä pois, ennenkuin minä sinut vien Sormulaan, niin minä ammun sillä
sinutkin; muista se". Sitten antoi hän Jerikolle ruokaa, joka pojalle
olikin hyvään tarpeesen.
"Tunnetko minua?" kysyi ukko pojalta syötäessä.
"Tunnen; etkös sinä ole se rukkiukko?" tuumaili poika.
Tuo Jerikon uusi tuttava oli todellakin rukkiukko, josta ei pitäjään
väki tiennyt paljo mitään. Sotaherrana hän oli ollut aikoinaan, vaan
sitten saanut jostakin syystä eron virastaan ja Sormulan rouvalle oli
hän sukua -- sen verran hänestä tiedettiin. Hän ei seurustellut
kenenkään kanssa muutoin, kuin kauppa-asioissa ja sitä paitsi
Sormulassa. Sorvaustyöllä elätti hän itseään, vaan ei sallinut kenenkään
tulla tilauksia luoksensa tekemään; ne piti tehdä Sormulassa, johon hän
tilatut tavaratkin toi. Jo pari vuosikymmentä oli rukkiukko
paikkakunnalla asunut, mutta ei kukaan ollut vielä ennen Jerikoa, hänen
kynnyksensä yli jalkaansa astunut, eikä hänkään avannut muiden ovea,
mutta kirkossa istui hän paikallansa joka sunnuntai olipa ilma millainen
hyvänsä.
Kun rukkiukko oli pitäjääsen tullut, oli hänestä kaikemmoisia huhuja
liikkunut. Jotkut olivat tietävinänsä, että hän oli murhannut
päällikkönsä, toiset kertoivat hänen murhanneen päällikkönsä kanssa
paenneen vaimonsa, mutta jo aikoja sitten olivat kaikki rukkiukkoa
koskevat huhut lakanneet, eikä kukaan nyt enää välittänyt hänestä
vähääkään. -- Joskus olivat ihmiset, hänen mökkinsä ohitse soutaessaan,
kuulleet sieltä outoja ääniä, joita luultiin yliluonnollisiksi. Moni
arvelikin ukon elävän hyvässä sovussa pahan hengen kanssa ja yleiseen
kammoksuttiin häntä ja hänen asuntoansakin.
Rukkiukko eli yksinäisyydessään, jonkinmoisessa salaperäisyyden
hämärässä ja omituinen kolkkous tuntui hänestä leviävän kaikkiaalle,
missä hän liikkui. Tuo yleinen kammo oli syynä siihenkin, ett'ei kukaan
vaihdokkaan etsijöistä mennyt Arnold Mark Meyerin mökkiin -- se oli
rukkiukon oikea nimi -- kadonnutta poikaa kysymään.
Vielä seuraavana sunnuntaina puheltiin kokkomäellä vilkkaasti
kadonneesta pojasta ja useimmat päättivät haltijoiden ottaneen hänet
halttuunsa. Muutamat toivoivat pojan Jumalanpalveluksen aikana
ilmestyvän sakaristoon, sillä sinnehän kuului menninkäisillä olevan
tapana heittää ryöstämänsä lapset, kun niihin olivat kyllästyneet.
Suuresti hämmästyivät sen vuoksi ihmiset, kun näkivät rukkiukon jäykkänä
astuskelevan kirkkomäelle ja kadonneen pojan seuraavan häntä.
Monen olisi tehnyt mieli puhutella poikaa, mutta ei kukaan rohennut, kun
hän ilmestyi rukkiukon seurassa. Kirkonmenojen jälkeen täytyi Jerikon
kuitenkin kertoa vaiheensa väkijoukolle, joka kuunteli häntä paljoa
hartaammin, kuin papin saarnaa kirkossa ja juurta jaksaen poika
seikkailunsa kertoikin.
Kansaan levisi puhe enkelien ja jättiläisten taistelleen Jerikon
sielusta ja enkelien voittaneen, sillä rukkiukko oli rukoillut pojan
puolesta. Poika oli näet lopettanut kertomuksensa vakuuttamalla, ett'ei
rukkiukko ole ollenkaan paha, "vaan hän on hoitanut minua, niinkuin oma
äitini ja hän soittaa niin kauniisti, niin jott'ei sitä osaa sanoa", ja
silloin, sitä sanoessa, pojan silmät oikein hehkuivat ilosta.
Siitä päivästä alkaen ei enää kukaan ymmärtävä ihminen pitänyt Jerikoa
vaihdokkaana, "sillä rukkiukko oli hänelle hankkinut sielun", sanoivat
ihmiset ja niin todellakin oli asian laita, vaikka vähän toisella
tavoin, kuin ihmiset luulivat.
Meyer oli soitollaan ja ystävällisellä kohtelullaan herättänyt Jerikossa
rakkautta ja itsekin tullut pojan kautta takaisin kiinnitetyksi
ihmiskuntaan, josta kohtalon rautakoura oli häntä kauan erotettuna
pitänyt. Ihmisten rukkiukkoa kohtaan tuntema kammokin haihtui
haihtumistaan ja häntä ennen ympäröinyt salamyhäisyys muuttui
myötätuntoisuudeksi, sillä nyt tiedettiinkin hänen olevan "hyvän ukon,
joka on mahtanut saada paljo kovia kokea", lausui Lampelan kunnioitettu
isäntä.