Hyväksikin sai paimenpojan iltaruoka jäähtyä, vaikka Karja-Anni vähän
väliä huuteli häntä sitä nauttimaan. Koko karja oli jo lypsetty,
maitohinkit kannetut aittaan ja lehmät vietiin aidoitettuun hakaan
yösyöntiin, mutta poikaa ei alkanut kuulua kotiin. Tuon tuostakin
pistelehti Anni, iltaisen syötyään, makuuaitasta ulos katsomaan eikö
paimenta näkyisi. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin kesannolta
kohoavan hienon savupatsaan, joka haihtui kuulakalle taivaalle.
Joitakuita hyttyisparvia survoi tyynessä ilmassa, ikäänkuin olisivat ne
iloinneet Annin levottomuudelle, eikä lätäkössä kurnuttavan suokonnan
äänikään juuri rauhoittavalta kuulunut. Ainoastaan silloin tällöin
helähti metsässä jonkun yksinäisen lahorastaan uninen sävel kehottaen
ihmistäkin unhottamaan päivän huolet, mutta Anni ei niitä voinut
unhottaa. Päinvastoin kasvoi hänen rauhattomuutensa kasvamistaan, sillä
hänellä oli jonkunmoinen hämärä tunto Jerikon johonkin onnettomuuteen
joutuneen ja hän oli siihen syypää.
Puolenyön aikaan meni Anni pirttiin. Hän herätti Pekan sikeimmästä
unestaan ja silmät vesikiehteissä pyysi hartaasti, että Pekka lähtisi
karkulaista etsimään. Pekka lupasikin mielellään lähteä ja ottaa Tiinan
toverikseen.
Sikke-muorikin oli kesken uniansa herännyt ja sanoi pelkäävänsä pojan
olevan metsäpeitossa. "Mutta jos onkin," sanoi hän, "niin kyllähän sen
sieltä löytää, jos ei ennen, niin kolmantena päivänä, mutta mitäs
sitten, jos haltija on hänet kiveksi tahi muuksi muuttanut; sitten on
löytäminen harmaampaakin?"
"Älkää joutavia lörpötelkö", sanoi Pekka pukeutuessaan, "eihän ihmistä
voi muuksi muuttaa".
"Eihän vain", rähähti muori, "ikäänkuin tuota jo ei olisi nähty!
Mitenkäs kävi Honkalan kellokkaalle toissa syksynä! Emäntä sitä
äkäpäissään lypsäessään -- se on semmoinen kärähkä koko Leena, vaikka on
lautamiehen tytär -- niin, emäntä äkäpäissään kirosi sitä ja äläst'
olla, lehmä alkaa piipertää pöheikköön. Sitä etsittiin sitten
kotveroinen, mut' mitäs tyhjästä apua. Viimein haettiin minut Honkalaan
ja minä päästin Perjakan metsäpeitosta. Kohta alkoi se ynyä aidan takana
ja kun kotiin tuotiin oli sillä iso kirveen haava kylessä udarten
yläpuolella. Sitten vasta muisti isäntä etsimismatkallansa, siellä aidan
takana, hotaisseensa kirveellään muuanta koivunkantoa, jota hän ei
milloinkaan ennen ollut nähnyt -- eikös kellokas siinäkään ollut
muutettu ja kuitenkin sanot sinä, jott'ei ihmistä voi muuksi muuttaa?"
Pekka ei vastannut mitään, vaan lähti Tiinoinensa etsimismatkalleen.
Vanhus itsekin pistihe pihalle ja teki taaskin taikatempun päästääkseen
poikaa metsäpeitosta. Hän otti kaksi leppäistä kalikkaa, asetti ne
kesannolle ristiin, pani pyöreän rapakiven niiden väliin ja viimeksi
vieretti läheisestä rauniosta jommoisenkin kivenjukuran tuon koneensa
päälle ja väliin töpehtien jupisi:
"Rutista ruman sydäntä,
Pakota pahan kereä,
Jott'on inho itsellensä,
Vaiva kova vaimollekin;
Kutistaa minunkin sydäntä,
Pakottavi pernoani,
Kun on lapsen lainannunna,
Piilohonsa peittänynnä.
Metsähinen mies utala,
Havuhapsi haltijainen!
Kun et laske lasta irti
Päästä pientä kyyretyistä,
Otsolla sinut revitän
Kaivelutan karhullani.
Kun ei otso uskaltane
Karhu kaunis päälle käyne,
Laulan ruton ruoskimahan,
Tuonen taudin tappamahan.
Kun ei tuoni uskaltane,
Mana mahtane mitänä;
Tiedän taaton taivahissa,
Kaikkivoivan pilven päällä,
Jok' ei säiky saatanoita,
Pelkeä pahintakana;
Hänet pyydän pieksämähän,
Sullomahan sortamahan.
Haltijat havuisen linnan,
Metsän poikaset punakat!
Laskekaatte lapsueni,
Päästäkäätte pienoiseni,
Jott'en luusi Luojoani,
Puista pitkäisen iseä,
Puhumahan puolestani,
Sivullani sotimahan,
Vasten teitä vaivaisia,
Heittiöitä haltijoita;
Hänell' on kuntoa kosolta,
Viljahkolta voimiakin. --
Auta Ukko onnetonta,
Korjoa kujertavaista,
Vaali sinä vaimon lasta,
Etenkin imehmolaista,
Kun oot imehnon sukua,
Heimoa hyväntöläistä:
Taivottaren taatto vanha,
Laji-isä luonnotarten!
Katso kaikki ilman suunnat,
Silmeä sinisaloja,
Laita lapseni kotia,
Pienoinen piharikoille,
Metsähiiden huimenista,
Kourista kanervaparran!"
Tuon kaiken toimitettuansa palasi Sikke-muori tyytyväisenä takaisin
mökkiin. Siellä hän parhaan taitonsa mukaan lohdutti vetistelevää Annia,
vakuuttaen: "kyllä poika nyt kohta löytyy, jos hän vain metsässä on".
Paljoa lohdutusta ei muorin sanat kuitenkaan näkyneet tytölle tuottavan,
koska hän ei enää lähtenyt vuoteelleen, katseli vain milloin millekin
suunnalle, sillä hän oli kuulevinansa odotettujen askelia jos jostakin
päin. Eipä Sikke-muorikaan saanut unta silmäänsä ja jutteli sen vuoksi
yhtä ja toista Annille koko yön lopun. Päivän kirkas kehrä oli jo
ehtinyt parin korennon korkeudelle taivaan rannasta, ennenkuin Tiina ja
Pekka saapuivat kotiin. He olivat juoksennelleet metsässä aivan
väsyksiin asti ja Tiinan ääni oli sorroksissa alituisesta
huhuilemisesta.
"Eikö se pojan pahuus ole vieläkään palannut?" kysäsi Pekka kiukkuisena
turhasta hakemisestaan.
"Ei, ettekös tekään häntä sitten löytäneet?" tiedusti Sikke-muori
ihmetellen.
"Vielä mitä", vastasi Tiina, "ei se metsässä ole. Koko metsän
juoksentelimme ristiin rastiin ja siellähän vasta maailmoita oli --
oikein jalkoja pakottaa".
"Ei sitä metsässä kuulu, hornaanko lienee juossut koko otus", sanoi
Pekka haukotellen, luki siunauksen ja heittihe tilalleen.
"Senhän siitä saa, kun ei usko vanhojen keinojen auttavan", sanoi
Sikke-muori ähitellen vävyllensä.
"Kyllä minä uskon vanhan keinon auttavan kadonnutta löytämään ja sen
vuoksi lähdinkin etsimään, muutoin en olisi paikalta hievahtanut",
vakuutti Pekka.
Muori, joka ei vävynsä tarkoitusta oikein tajunnut, selitti: "no sitten
ei poika varmaankaan ole metsässä, sillä jos kerran uskotaan, niin ei
itse piessakaan jaksa kadonnutta metsäpeitossa pitää; on sitä toki siksi
sanalla voimaa". Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "ei se voi olla metsässä,
vaan joko vetehinen tahi tuuliainen on sen korjannut, enkä minäkään
niille mitään voi. Parasta onkin heittää kaikki Herran huomaan ja ruveta
levolle -- minäkin olen yösydämen saanut valvoen viettää". Muori
köllähti kolpitsalle uunin viereen ja vaipui heti sikeään uneen.
Annin mielen haikeutta oli hakumiesten tyhjin toimin palaaminen yhä
lisännyt. Hänen tuskansa muuttui aivan sietämättömäksi, jonka tähden
Tiina alkoi akkiloida: "jos kadotuksessa vaan on niin vaikea, kuin
Annilla nyt, niin ei siellä tule toimeen tuntiakaan".
"Älä sotke semmoisia seikkoja loruihisi", muistutti Pekka ankarasti,
"eikö siinä jo ole kylliksi, kun muori sotkee pakanuutta puhtaasen
oppiin, vai rupeatko sinäkin vielä --"
"Äläkä sinä", sanoi Tiina, "äläkä sinä tyhjästä kiivastu; enhän minä
sillä mitään pahaa tarkoittanut, vaikka eihän tuo taitanut ihan
oikeinkaan olla". Hetkisen kuluttua sanoi hän: "millä tuon tytön nyt
saa rauhoittumaan? Katsos miten se ulkona kävellä huuppaastaa, eikä saa
sijojaan missään; ei ole hauska tyttöparalla".
Pekka kutsui Annin sisään ja lupasi iltasella viedä kirkonkylään,
nimismiehelle, sanan pojan katoamisesta, joll'ei hän siihen mentäessä
kotiin palajaisi. Sen lupauksensa sai Pekka täyttääkin. Nimismies pani
kapulan kylille kiertämään ja seuraavana päivänä pidettiin metsässä
susivoudin johdolla iso ihmisjahti. Tavallansa onnistuikin se, sillä
kokonainen susiperhe saatiin päiviltä pois, "mutta Jerikosta ei nähty
vilahdustakaan", selitti susivouti Annille. "Muutoin arvelen minä",
sanoi hän vielä, "että sudet ovat pistäneet pojan poskeensa".
"Jumala varjelkoon!" huudahti Anni.
"No, jos eivät olekaan, niin kyllä hän nyt jo on siellä, jossa ei kuu
kuule, eikä päivä näe, vaan eihän se ole sinun syysi", lohdutteli tuo
säälimätön ruununmies tyttöä.
Etsijöiden kautta levisi tieto Kaikusen pojan katoamisesta ympäri
pitäjään ja toinen toistaan kummempia juttuja kerrottiin siitä.
Kissa-Kerttu näytti kaikkein vähimmän asiasta välittävän, sanoihan vaan:
"tietäähän sen, pahalla on paha palkka ja nytpähän lienee siitäkin
elätettävästä viimeinkin päästy ja Risto pannaan Sormulaan paimeneksi".
"Mutta ei", sanoi Risto, "lempo lähtekään karjan perässä
juoksentelemaan, vaan en minä", ja siihen se homma raukesi.
Muilla ihmisillä oli siihen sijaan paljo puhumista. Jotkut olivat
Jerikon katoamispäivän iltana kuulleet ihmeellistä huminaa ilmassa,
muutamat taas olivat nähneet jotakin mustaa kiitävän päin peripohjoista,
juuri tunturivuorta kohden ja maalarin Maija sanoi selvästi
huomanneensa lapsen itkua pilvissä, "niinkuin taivaan vuohi olisi
siellä mäkättänyt".
Tietysti ei ainoastaan kadonnut poika, vaan Karja-Annikin oli kansan
hampaissa. "Hän kuului kironneen lapsiparkaa", vakuutti maalarin Maija
Sormulan isäntä-rengille Laurille, jonka hän arveli iskeneen silmänsä
Anniin. Karja-Annia tuomittiin nyt ankarasti kaikkialla ja vaihdokas oli
katoamisellaan muuttunut kaikkien lemmikiksi. Omatuntonsa tuomitsi Annia
kuitenkin kaikista enimmän, eikä hänen tilansa loppuviikolla suinkaan
kadehdittava ollut. Hän oli lakkaamattomassa sielun tuskassa, joka ei
hetkeksikään päässyt lauhtumaan, kun Sikke-muori ihmeteltävällä
itsepintaisuudella osasi puheen aina vaihdokkaasen johtaa; vaikka ei hän
sitä tyttöä kiusatakseen tehnyt.
Kerrankin, kun Anni surunsa lievitykseksi selaeli virsikirjaa, alkoi
muori kertoa: "tuosta kirjasta muistan sen kirjain paljouden, joka
pappilassa on. Näinköhän yksi ihminen ennättänee eläessään läpi lukea
kaikki, kun niitä on niin tuhottoman paljo suuria ja pieniä? Paksuimmat
kaikista kuitenkin ovat kirkon kirjat ja tietäähän sen, kun niissä on
kaikkien ihmisten nimet ylhäällä, aivan Aatamista asti. Niissä on
toinenkin isä poikinensa, suurensa pienensä, mustansa valkeansa ihan
koko pitäjäs ja onpa joskus olemattomiakin. Niissä se on senkin
kadonneen pojan nimi. Siitä juontuu mieleeni, että oikeassa se oli se
Haapalan vanha Sussu-vainaja, oli kuin olikin ja nyt rietas on korjannut
kynsiinsä koko pojan ja niinhän se on olevakin".
"Minkätähden se on niin oleva?" kysäsi Anni uteliaasti.
"Sentähden näethän", toimitti Sikke-muori "sentähden, että Sussu kiisti
kiven kovaan Kaikusen pojan olevan vaihdokkaan; hän, vainaja näet,
tarinoi minulle kaikki, mitä itse tiesi, kun oltiin niin hyvät ruukut,
-- levätköön hän rauhassa, lepo kuolleille, rauha eläville, lepo
kuolleille, rauha eläville".
"Miksikäs se poika sitten vaihdokas olisi?" kysäsi Tiina.
"Siksi kun hän muka on vaihdettu; tietysti siksi, eikä miksikään
muuksi", selitti Sikke-muori, "ja saattaahan se niin ollakin. Eihän
sillä pojalla ollut edes oikean ihmisen nimikään, vaan joku semmoinen
kummallinen sanan poksaus, ett'ei se ollut nimi eikä mikään.
Sormulan rouva vain nauroi koko jutulle, mutta mitähän rouva olisi
virkkanut, jos olisi viime talvena ollut kylänluvussa Honkalan isossa
pirtissä". Sikke-muori keskeytti äkkiä puheensa ja kysäsi Annilta:
"tiedätkö sinä, minkätähden herrasväki ei milloinkaan käy kylänluvussa,
eikä juuri kirkossakaan?"
Anni ei tiennyt, eikä luullut sen seikan itseään liikuttavankaan.
"Eipä sillä, jotta se minuakaan liikuttaisi", sanoi Sikke-muori, "vaan
minä arvelin vain, jotta ei kolmas käsky kuulunekaan muihin, kuin
talonpoikiin; mutta samahan se meille on, kunhan jokaisella tulisi
itsestään huoli pidetyksi, ett'ei vihollinen saisi sielua niellä. Kyllä
sillä vihollisella onkin maailmassa suuri valta ja monta kolttosta se
tekee oppineillekin, mitä sitten meille tuhmille. Lukkari näytti meille
siellä kylänluvussa kirkon kirjoista minkä kepposen vihollinen oli
tehnyt niinkin hurskaalle miehelle, kuin vanha Matti-pappi oli. Kun
Matti-pappi oli ruvennut kirjoihinsa Kaikusen pojan nimeä panemaan, oli
paha sen paikalla vereksi muuttanut. Pappi oli siunannut -- ja se mies
vasta osasi siunata, jos kirotakin, osasi se. Kun toisinaan juhlan
kunniaksi messuta kajauttikin, niin karsta kirkon laesta tippui, mutta
se olikin toinen mies, kuin nämä nykyiset papit. Jo näköjäänkin se oli
julma mies ja entäs se ääni sitten! Äänensä tauttahan se tänne omalle
leivälle pääsikin, mutta oli sillä toki vastinekin. Tuolla
lukkari-rahjuksella näet oli nuorempana ollessaan kerrassaan hirveä
kulkku. Kun ne Matti-papin kanssa yhdessä vonkasivat, niin oikein se
korvia särki, mutta mennyt on jo nyt lukkarinkin ääni, mennyt on. Ei se
nyt enää jaksa nuottiakaan niin koreasti kiekauttaa, kuin ennen, laulaa
ällöttää vain yhtä ääntä, kuin emälammas. Kohta se mahtaa jo kupertua
koko ukko, mutta toista oli ennen; silloin se rillitteli, kuin hyvä
tiuku."
"Vaan ylpeä se on vieläkin äänestään", huomautti Tiina.
"Oli se ennenkin, eikä antanut nenänsä alla sadetta pitää. Vieläkin
muistan minä sen Juhanuksen, jona pastori saarnasi koko puolipäivä- ja
puoli iltarupeamaa ja lukkari kesken saarnaa kiskasi: "kaikk', kuin maa
päälläns' kantaa, nyt lepoon itsens' antaa ja raukee nukkumaan" -- niin
mut kadonneesta pojastahan minun piti kertoa, vaan mihinkäs minä taas
jäinkään? Jo alkaa muisti pettää, kun on yksi pää kesänsä talvensa;
mihinkäs minä taas jäinkään?"
"Siitähän tuosta puhuitte nimen kirjaan panemisesta", vastasi Anni.
"Niin tosiaankin, siihenhän minä jäin", jatkoi Sikke-muori kertomistaan.
"Matti-pappi oli vuoroin kironnut, vuoroin siunannut, lukenut lukujaan
ja tehnyt senkin seitsemän temppua, vaan mitäs tyhjästä, veri se vain
verenä pysyi. Punaisia piirtoja siinä sen nimen kohdalla näkyi
olevankin, kun minäkin sitä katsoin -- punaisia piirtoja siinä oli,
vaikka muutoin koko kirja oli täynnä mustaa ripellosta, niinkuin
tervattu harakka sillä olisi hyppinyt".
Monella semmoisella kertomuksella piti Sikke-muori vireillä Annin
levottomuutta. Kului niin viikon loppu ja Anni päätti rauhaa saadaksensa
lähteä sunnuntai-aamuna pappilaan tunnustamaan, kuinka hän piloillansa
oli loihtinut, arvaamatta vesirunoa niin vaaralliseksi, kuin se todella
näkyi olevan. -- Pekka lupasi käydä naapurimökeissä kuulustelemassa, jos
poika olisi viimeinkin ilmestynyt sinne ja Sikke-muori lupasi kylvettää
pojan, jos se kotiin tulisi, "kun hän karkaamisellaan on niin paljon
tuskaa ja huolta tuottanut".
"Otatkos sinä Tiina lehmät katsoaksesi, jos minä en ennen iltaa kotiin
joutuisi", kysyi Anni.
"Otan, otan, mene sinä vain ja kysele kirkkomiehiltä poikaa", vakuutti
Tiina.
Pekka kehotti vielä: "pyydä Lauriltakin joku lohdutuksen pisara
murhekalkkisi lievennykseksi".
"Enpä minä Lauria siellä tapaakaan", sanoi Anni, vaan silmänsä sanoivat
ihan toista.
"Ethän vain", vastasi Pekka, "yksi tie, kaksi asiaa".