IV.

Iloisena jätti Jeriko kotikylänsä. Hänen äidiltä perimänsä isot, syvät

silmänsä oikein hohtivat riemusta, kun hän eräänä varhaisena kesäkuun

aamuna matkaan varustettuna, seisoi Sormulan navettakartanon edustalla

kärsimättömästi odotellen lähtömerkkiä. Vihdoinkin viimein oli karja

kunnossa ja ajopatukat viuhahtivat ilmassa. Kuivasti narahti

veräjäportti pojan sitä perästänsä sulkiessa, mutta hänestä oli tuo ääni

suloista soittoa; nyt rohkeni hän täysin siemauksin hengittää tuoresta

aamuilmaa ja parempien aikojen toivo täytti hänen sydämensä.

Karja-Anni, Mataleena ja Maitomäen Pekka ryhtyivät heti vilkkaasen

keskusteluun keskenänsä. Siten sai vaihdokas rauhassa matkatoveriensa

kysymyksiltä, vaipua haaveksiviin mietteisinsä. Hän ajatteli mennyttä

elämäänsä ja iloitsi siitä, ett'ei äitipuolensa nyt tuolla salolla enää

olisi häntä kiusaamassa, vaan hän saisi yksin, karjan kanssa, metsissä

elellä päiväkausiin näkemättä noita ihmisiä, jotka häntä olivat

kiusanneet.

Aamu oli sangen kaunis. Metsä tuoksahteli niin raittiisti tuskin

tuntuvassa aamutuulessa ja linnut, nuo sinisalojemme siivekkäät laulajat

visertelivät oksilla iloisesti peippelehtäen. Kiilusilmäinen sisilisko,

lehmiä säikähtäen, puikeltihe ruohokkoon kauemmaksi karjotiestä.

Kukkasten kuvussa kimalsi kastehelmi, jota auringon, hienon autereen

läpi paistavat säteet kultasivat. Edempänä, kumpujen rinteillä lainehti

himmeää, terhenistä päivän sauhua; kaikki veden selätkin saarineen,

niemineen olivat kiedotut läpinäkyvään utuiseen harsoon. Sydänmaan

hallaisilta soilta kiirehti vilkas puronen, kivikon kautta solisten

kirkasvesisen järven laajaan syliin, ikäänkuin olisi se pelännyt

myöhästyvän hautaansa ehtimästä.

Silloin tällöin nykäsi joku hatasarvi tiepuolesta tukkosen tuoretta

ruohoa tahi tavoitti suullaan äsken lehteen pahennutta koivun oksaa.

"Viuh, vauh", äänsi silloin Pekan vitsa ja verkallensa jatkoi matkue

kulkuaan. -- Tuossa seisahti karjan perässä källeröittelevä mullikka

maistelemaan lietteen rantaista pitkää heinää. Sen viereen asettui

vaihdokaskin imehtimään lähteen silmässä kuvautuvaa kuulakkaa taivasta

ja muistelemaan viimeistä keskusteluaan äitivainajansa kanssa.

He jäivät muista jälelle, mutta jo huomasi Mataleena joukon jakautuvan.

Hiukan toruvalla äänellä huusi hän heleästi: "poika! aja mullikka

karjaan, äläkä itsekään kaikkia hettehisen heiniä syö!"

Jeriko kiinnitti matkalla höllittyneet konttinsa viilekset paremmin

selkäänsä, lyödä ropsahutti virsuparillaan viivyttelevää elikkoa

ronkolle ja kiiruhti sitten kilpaa mustan ystävänsä kanssa toisten

perästä.

Leikkiä laskien kului matka melkein huomaamatta siksi, kuin jo oltiin

Järv'salmen sillalla. Siinä yhtyi seuraan Salmelan karjakin

saattajoineen ja paimenineen. Nekin pyrkivät järvien tuolle puolen,

vaaran-maille, sillä siellähän on runsaasti voimakasta rehua eläimille

ja viatonta huvitusta sekä karjakoille, että paimenille. Iltapuolella

päivää saavuttiinkin tuonne sinisalojen syliin. Kukin joukko ajoi

karjansa talonsa maitomökille ja nyt alkoi vilkas liike noissa

syrjäisissä, tavallisesti hiljaisissa asunnoissa.

Lähdekaivon kupeella hankasi joku tytöistä valkoisella hiekalla

pyttyjä, toinen puhdisti siivilää, kolmas keitti katajavettä, jolla isot

piimäkorvot, hinkit ja hulikat huuhdellaan. Paimenet koristelivat haavan

lehdillä ja pihlajan lehvillä huoneita ja matkasta väsyneet lehmät

märehtivät tyytyväisinä kesantopellolla.

Työskennellessä kerrottiin kirkonkylän uutisia, kihlauksia arvosteltiin,

tiedusteltiin kuka sen ja sen talon karjakoksi täksi kesäksi tulee ja

kaikenlaista semmoista. Jokaisella näytti olevan jotain tekemistä ja

vasta uuden talouden jommoiseenkin kuntoon saatua muistettiin vatsan

vaatimuksia. Lehdistä tuoksuvassa ruoka-aitassa nautittiin sitten tosin

yksinkertainen, mutta makuisa ja iloisilla kokkapuheilla runsaasti

höystetty atria. Syötyä lähtivät karjan saattajat kotimatkalle, jättäen

vaalijat ja paimenet nauttimaan saloelämän kesäistä suloutta.

Hauskaa onkin tuo idyllinen elämä metsien sylissä. Paimenet kisailevat

marjoista punoittavilla ahoilla, joita pitkin kevyt; aikaiset vasikat

juosta vipeltävät sillä aikaa, kuin vanhemmat eläimet syövät

siimeksessä. Poikanulikat paukuttelevat viidakossa ukonnuijaa, syläisten

alakivelle pannulle koivun hiilelle ja samalla iskevät päälle pienellä

mukulakivellä. Säikähtyen hypähtävät tyttöset tarhaleikistään ja

kieltelevät vallattomia poikia, mutta yhä raikuvat rotkot pamauksista,

eivätkä metsän heiluhännät uskalla kourusarvia lähestyä. Toisinaan

käpyää uskalias poika korkeaan oravikuuseen, jonka latvasta sitten

toitottaa pitkällä tuohitorvellansa. Heti kuuluu vastauksia kaikilta

ilman suunnilta. Linnut, ajellen surisevia hyttyisparvia, livertelevät

humisevassa kuusikossa ja käet kukkua helkyttävät lehtorinteillä. Jonkun

kallion nyppylältä kajahtaa koivutorven eli paimen huilun soinnukas

sävel ja karjan kellot säestävät sitä kilkatuksellaan. Ne ovat luonnon

lapsien laulajaiset salon sydämessä.

Kun aurinko on lounaa lähennyt, lakkaavat tytöt leikistään ja

sammuttavat paimensavun sil'aikaa, kuin pojat keräävät kunkin karjan eri

ryhmään. Karjat käännytetään kotia kohden ja iloisesti huhuillen kävelee

paimen perässä. Tyytyväinen on hän mielessään, sillä hän tietää kotona

voileivän ja lämpimän maidon odottavan itseään palkinnoksi siitä, kun

hän tyhjentyneesen eväskonttiinsa on kerännyt kaikenlaista tarviskalua.

Jerikollakin oli jo ensimmäisenä paimenpäivänänsä kaikenmoista kampsua

Karja-Annille tuomisiksi. Kontissa oli hierinpuu, kerä huosiaintuohta,

vispilä, melkein valmis tohvelipari ja kädessään kantoi hän pienoista

pihtiin pistettyä käärmettä. Leppikummulle näki poika lehmisavun jo

palavan kesannolla. Sinertävänä nauhana kohosi siitä savu yläilmoihin.

Tuon tuostakin torahdutti paimen torveensa, että Karja-Anni tietäisi

suolakopan kanssa tulla karjaa vastaan. Veräjää avatessaan näki Jeriko

Annin jo mökistä lypsylle kiiruhtavankin. Hymyillen läheni Karja-Anni

paimenta. Kainalossa oli karjakolla lypsinkiulu, jonka korvassa riippui

rasvasarvi, sillä nännit ovat ennen lypsämistä voideltavat. Päästyään

pojan luokse hurautti karjakko yht'äkkiä kiulustansa vilua vettä

paimenen päälle sanoen:

"Mimerkki metinen muori.

Tapiolan vaimo tarkka!

Mettä maidosta sinulle,

Simoa salojen eläjä,

Vettä karjan katsojalle

Pikkuiselle paimenelle

Kannan minä kiulussani

Runsahasti rainnassani:

Kun annat kuuta karjalleni,

Lilliä mun lapsilleni,

Minä kiiltoa sinulle,

Sikiöillesi simoa

Kannan kaikkina kesinä,

Hilailen hyvillä säillä,

Vaikk'en maitoa halua,

Enkä voistakaan välitä.

Poika kielasti sinua,

Valehti vanhukselle

Minun voita vuottavani,

Kermoa kyseleväni,

Sinut petti paha paimo,

Märkähattu, kaksikieli,

Se on itse maidon juoja,

Rakastaja rasvakeiton,

Hälle annan härkinpuusta,

Varvun päillä varvikosta,

Minä häntä härkittelen

Koivun oksilla opetan,

Valelen vilulla veellä,

Lähdeveellä lämmittelen."

Sen sanottuaan nauraa kikatti Anni niin imelästi kepposelleen, että

kyyneleet silmissä kiilsivät, mutta paimen-parkaa ei vain naurattanut.

Hän ei tuntenut paimentapoja, eikä tiennyt paimenta aina ensimmäisnä

paimenpäivänä kasteltavan. Senpä vuoksi seisoikin hän hetkisen Annin

edessä, avossa suin ihmetellen, mitä moinen vastaanotto merkitsi. Jotain

koivun oksilla opettamisesta oli hän kuullut Karja-Annin lorusta ja

peläten kohta ryhdyttävän siihen toimeen, alkoi hän "mi saatua väkeä"

juosta takaisin metsään, jättäen kaikki tuomisensa maalle maan hyviksi.

-- Maitomäen Tiina, joka Pekkoinensa talvellakin asui karjamökissä, oli

juuri tulossa kesannolle Annia auttamaan, kun huomasi Jerikon väärillä

säärillänsä viidakkoon päin pinttävän. Tiinasta oli pojan juoksu niin

lystikästä, ett'ei hän malttanut itseään hillitä, vaan kädet polvia

vasten purskahti hillimättömään nauruun. Sikke-muori, Pekan anoppi, ei

myöskään jaksanut mökissä pysyä, vaan kiiruhti katsomaan: "miksi

toisilla niin imelä säkki leuan alla oli," kuten hän sitten itse kertoi.

Metsänneidon tavoin oli kuitenkin poika jo pujahtanut pensasten

peittoon, ennenkuin muori hänet ennätti nähdä. Siksipä tahtoikin

Sikke-muori kärkkäästi tietää, mikä toisia "niin tyrskytti?"

Kuultuansa syyn siihen, piti hän pienen nuhdesaarnan Annille ja

Tiinalle, kun olivat hänen "vanhan ämmän-rottelon pelolle narranneet,

eikä edes tuota iloa pitänyt saada nähdäkkään."

"Eihän äitiä kukaan kutsunut tänne," muistutti Tiina hymyillen.

"Häh! -- kutsunut? Kun tuota vielä olisitte kutsuneet," murisi

Sikke-muori nyreissään -- "ja toisekseen ole sinä vaiti. Oli minulla

nuorikkona muutakin tekemistä, kuin tyhjällä nauramista, mutta tähän

aikaan on nauru ja nästäytyminen naisten paraana työnä. Sentähden

rankaiseekin Herra huonoilla ajoilla ja vilja "maast' ja merest'"

vähenee, niinkuin kirja sanoo ja mikä lopuksi tulleekaan; -- eikö jo

kohta koittane tuomiopäivän lauantai ja silloin ne naurut loppuvat.

Niin, niin ja nyt pelotitte sen poika paran pois metsään, vaikka minä jo

panin puuron kuppiin ja Jumalan vilja saa taas jäähtyä aivan pahan

päiväiseksi."

"Älkää nyt äiti-kulta taas tyhjästä toruko," sanoi Tiina, iskien Annille

silmää, "kyllähän se poika pian takaisin tulee, jahka vain ensi

säikäyksestään selviää." Sitten tiuskasi hän lähimmälle hatasarvelle

"vat siihen" ja kyyristihe heruttelemaan Mansikkia. Sikke-muorinkin

ruppastuuli haihtui vähitellen ja unohtui kokonaan, kun hän lehmisavun

lähellä keksi paimenen kontin.

"Kyllä herra on täksi kesäksi saanut toimekkaamman paimenen, kuin viime

kesäinen oli," sanoi Sikke-muori mielihyvillään. "Katsokaas, miten paljo

rössyä se jo ensi päivänä on kotiin tuonut! Vispilä on, kuin ollakin

pitää, hierin tulee tuosta hyvä, mutta nuo tohvelin tapaiset eivät ole

mistään kotoisin. --"

Kentiesi olisi ämmä enemmänkin Jerikoa ylistellyt, jollei Karja-Anni

siinä samassa tuskasta parkaisten olisi hypähtänyt ylös ja kaatanut

vieressään olevaa maitohinkkiä, joka kaikeksi onneksi vielä oli tyhjä.

"Herr'estä ja varjele!" siunasi Sikke-muori ja alkoi udella: "mikä

sinulle tuli Anni? -- Vastaa hyvä lapsi; mikä se oli? Saitko sinä

kohtauksen -- no vastaa nyt jotain?"

"En, en, vaan tuo -- tuo puri minua," sopersi Anni pelosta vaaleana ja

vapisten osotti hän vieressään olevaa käärmettä.

"Mikä? Sano Herran nimessä mikä?" huusi hätään rientävä Tiinakin melkein

yhtä säikähtyneenä, kuin Karja-Anni itsekin.

"Käärme, käärme," huokaili tyttö tuskissaan. "Ettekö näe; tuo kyy

paholainen tuossa?"

"Voi hyväinen aika! Ja nyt sinä kuolet, kuin Viikunan vasikka viime

kesänä," lausui Tiina osanottavasti.

"Niin, niin, jos ei apua saada. Voi, voi! Kuolla näin nuorena! Voi

tokiinsa, enkähän minä vielä ole valmiskaan -- ja entäs Lauri sitten --"

tyttö hyrähti itkuun.

"Eikä ole edes lähimailla käärmeen jälen katsojaakaan," toimitti Tiina

säälitellen.

"Eikös Sikke-muori osaa," kysyi Anni-raukka nihkuttaen.

"Mitä osaa? Luuletko sinä jumalaton minua noidaksi?" lausui Sikke-muori

loukatun äänellä. "En minä, Luojan kiitos! taikoja tee, enkä loihtia

osaa! Siunaa nyt vaan koreasti itsesi, tunnusta syntisi ja anna henkesi

Herran haltuun," lisäsi hän, osottaen kepillään korkeuteen.

"Eihän minulla tietääkseni muita niin pahoja syntejä, ole, kuin -- kuin

-- voih, miten se on vaikeaa," huokaili Anni ja tillahti taas itkuun.

"Tunnusta pois, se helpottaa lähtöäsi," kehoitti Sikke-muori, "tunnusta

pois ujoilematta. Onko Lauri --?"

"Ei, ei Lauri, vaan minähän sitä itse. --"

"Mitä sinä itse onneton? Voi Anni-parka! mitä sinä," -- tiedusti Tiina?

"Minä -- sanokaa se Laurille, kun minusta aika jättää ja käskekää hänen

ottamaan Miina; kyllä se on hyvä tyttö ja pitää niin paljo Laurista."

"Kyllä, kyllä, mutta mitäs meidän pitää Laurille sanoa. -- Sano pian;

sinä vapiset, kuin virran päällä -- sano pian, sinulla ei näy enää

paljon aikaa olevan elettävänä," tuumaili Sikke-muori.

"Sanokaa hänelle, että minä olen hänen joskus luullut pitävän Miinasta

enämmän, kuin minusta ja siksihän minä olen Miinaa parjannut," sai

Karja-Anni viimein lausutuksi.

"Oh! Eikö mitään muuta?" huoahti toiveissaan pettynyt vanhus, joka oli

luullut Annin huulilta saavansa kuulla jonkun kauhean salaisuuden; mutta

Tiina hengitti nyt kevyemmin.

Sillä välin oli Pekkakin, naisten hätähuudot kuultuaan, tullut

kesannolle ja saatuaan vaimoltansa tietää mitä tapahtunut oli, kaivoi

hän peltoon jokseenkin syvän kuopan, sillä vanhat upottivat aina

käärmeen pureman jäsenen maahan. Karja-Anni kantaa retuutettiin sitte

kuopan luo ja jalka pohkeineen peitettiin multaan.

Vakuutettuna keinonsa kunnollisuudesta lohdutteli Pekka naisia, ett'ei

"ne kaikki taudit ole kuolemaksi," mutta epäillen pudistelivat naiset

päätään. Varsinkin paipatti sairas itse selittäen: "ei se mahda auttaa,

kun se ryökäle vielä pisti niin arkaan paikkaan, päkiäisen kohtaan.

Aijai jai!" huudahti hän keskeyttäen itseään, "nyt tuntuu litistävän ja

muutoinkin niin ilkeältä, että oikein sydäntä etoo."

Siinä sai nyt Anni istua kyköttää ja vähän väliä vastaella kysymyksiin:

"tokko tuntuu vähääkään helpottavan; vieläkö sitä pakottaa: läätääkö

hyvin?" ja muihin semmoisiin, joita hänelle milloin mikin läsnäolijoista

teki. -- Hankittuaan Annille niin paljo hoitoa, kuin mahdollista rupesi

Pekka käärmettä etsimään. Eipä sitä kaukaa tarvinnutkaan hakea, sillä

kuollut käärme pötkötti pihtinensä samalla paikalla, johon Jeriko oli

sen kädestään singahduttanut ja jossa Karja-Anni oli sen päälle

polkaissut.

"Mitä", äännähti Pekka "kuolluthan tämä onkin ja vieläpä pihtiinkin

pantu?"

"Mikä," huudahtivat naiset yhteen ääneen, "mikä? käärmekö?"

"Niin justiinsa käärme," myönsi Pekka myhäillen.

"No, mutta mitenkäpäs se kuolleena olisi Annia purrut," arveli Tiina?

"Siinäpä se juuri temppu onkin," vastasi Pekka, "eikö tuo liene koko

hätä ollut eukkoväen hätäilyä ja Anni pelkästä säikähdyksestä

parahtanut?"

"En, en! Kyllä se purasi ja niin kipeästi purasikin, että oikein se

sydäntäni vihlasi ja tuntuuhan koko jalka vieläkin olevan turtana,"

puolusti Anni itseään, koettaen, vaikka turhaan, haavaa näyttääkseen

riuhtoa jalkaansa irti.

"Vieläkös mitä," väitti tuo itsepäinen Pekka, "sinä vain säikähdit, kun

satuit polkasemaan sen päälle ja näit madon."

"Hupsista pussiin ja pussin suu auki! Mitenkähän olisi sen päälle

sattunut polkasemaan, kyykkämyisissäänhän hän oli koko ajan," arveli

Sikke-muori hyvin viisaan näköisenä.

"Miten lienee niehentäytynyt, sillä sehän on kai ihan varmaa, jott'ei

käärme itsestään ole pihtiin tunkeutunut," intti Pekka yhä.

"Kukas sen siihen olisi pannut?" kysyi Anni ylönkatseellisesti ja aivan

terveenä tuli hän nyt, vankeudestaan päässeenä, luultua kyytä lähemmin

tarkastelemaan. Sikke-muori katseli sitä myöskin ja puhkesi lausumaan:

"voi hupakko itseäs! Johan minä sitä arvelinkin -- vaskitsahan tuo on

koko käärmeesi. -- Eihän vaskikäärme ketään pure, eikä se olekaan mato,

se vain syö myrkyn pois ruohoista," selitti hän Karja-Anniin kääntyen.

Hiukan nolona myönsi Karja-Anni viimeinkin Pekalle: "en minä sitä enää

niin tarkoilleen muista, tunsinko sen juuri pistävän jalkaani, mutta

ihan olin pyörtyä, kuin sen näin."

"Niin säikähdyksestä," tuumaili Pekka, "ja toisillakin oli vielä nenän

pää pelosta valkeana. Semmoisia hätä kelloja te olette kaikki."

"Kyllä minulla oli todellakin sydän kintaan peukalossa," sanoi Tiina,

"mutta kuka kumma sen on mahtanut pihtiin panna?"

"Kukas muut, kuin se pojan heittiö sen olisi siihen tuonut," päätti

Anni ja jatkoi innokkaasti "ansaitsisi saada aika lailla koivurieskaa se

hylky, kun semmoisen sekamelskan aikaan sai. Ja nyt se herja luultavasti

makeasti nauraa kolttoselleen jonkun pehkon kupeessa, kun sai minut niin

säikäytetyksi, jotta kuolevani luulin, mutta tulehan kotiin, kyllä minä

sinua siitä nauratan, vekkuli!"

"Ole tuossa äystäämättä," kielsi Tiina nauraen, "hyväpä tuo oli, että

päästiin kerrankin selville millä kannalla asiasi Laurin kanssa on. --"

"Ole vaiti," tiuskasi Karja-Anni punehtuen ja rupesi työhönsä.

"Kas sitä poikaa vaan," puuttui Sikke-muori puheesen, "se toki ottaa

neuvon varteen, eikä unhota, niinkuin viime-kesäinen paimen. Kun oikein

muistan, niin minähän hänen käskinkin käärmeen tuomaan kotiin, jos

semmoisen yhdyttäisi. -- Jos näätte", pitkitti hän unhottaen kokonaan,

"ett'ei hän, Luojan kiitos! taikoja tee, eikä loihtia osaa, "jos näätte,

käärmeen saa ensimmäisenä paimen-päivänä lehmisavussa poltetuksi, niin

saa niiltä, sen kesän varsinkin rauhassa olla. Sitten muori tunki

käärmeen tulehen pihtineen päivineen ja haltioissaan, toisten nauruksi

teukalehtaen, höpisi polttaessaan:

"Mato musta maan alainen,

Toukka tuonen karvallinen;

Jospa nostat nokkoasi,

Häilähdytät hänteäsi,

Tungen sun tuohuksen tulehen.

Panen papin valkeahan,

Jos tulet tuville näille,

Matelet mataramaille;

Pistän pihtihin isäsi,

Pulikkahan emosipuolen. --

Pistänet minun lihoa,

Vunukoita vaimon vanhan;

Tapan silma (sinut)taioillani,

Pakahdutan pulmillani. --

Purret minun karjojani,

Maidon tuojia mokoma,

Käytän sun kärytulessa,

Aalloissa Aluejärven;

Kun et tuostana totelle,

Vääjänne väheäkänä,

Vien sun viime taivosehen

Ukon tulihin tuherran.

Pysy mato poikempana

Kulon alla kurja lintu,

Pure puita pökkelöitä,

Rauskuta Raunio-kiviä,

Älä meitä, älä muita,

Eikä meidän maitosuita; --

Tunge pääsi turpehesen,

Mene mättähän sisälle,

Siellähän sinun majasi,

Asuntosi ankeloinen. --

Tiedän sykkä synnyntäsi,

Maan on kammo kasvantasi,

Oot sä suusta Syöjättären,

Hiiden kuolasta kotoisin,

Siksi pala pihtinesi,

Hiserry häjy-niminen."

"Voi anoppiparka", lausui Pekka nauruansa pidättäen, "ei ne nuo temput

nyt enää mitään auta, niiden aika on ollut ja mennyt".

"Sepähän nähtäneen", tuumaili muori, keräillen Jerikon tuomia tavaroita

ja ihmetellen, miten tottelevainen, toimekas ja kiltti lapsi tuo uusi

paimen oli.

"Kiltti? Kyllä onkin koko kiltti", matki Karja-Anni, "hilaa metsästä

kaikenlaista roskaa ihmisten peloksi -- ja mihin lienee nyt vielä

juossutkaan. Jäähdyttää puuronsakin pilalle ja nälkähän sillä raukalla

varmaankin jo on, kun on koko pitkän päivän saanut karjan kanssa kulkea.

Oikein käy säälikseni poika parka etenkin, kun hän näyttää kivuloiselta

ja äitinsä kuului niin pahasti pitävän häntä."

Silloin Karja-Anni oli saanut Viikunan lypsetyksi ja melkein

kyynelsilmin hän nyt kelkkeällä äänellänsä huutaa huhautti: "Jerikooo!

Jeriko hoi! Puurosi jäähtyy; tule pooois, puurosi jäähtyy!" -- Semmoinen

oikea Huhtikuun päivä on naisen sydän, -- myrskyä ja päiväpaistetta!