Aivan tarpeetonta huolta olivat kyläläiset ja varsinkin Iso-Tiina
pitäneet Puna-Marjetan ja hänen poikansa maahanpaniaisista. Seuraavana
lauantaina palatessaan pitäjäältä, näki näet Taavetti paremman
puoliskonsa saunapuita pilkkomassa. Vipuheijassa, lähellä Marjettaa
veteli pikku mies unta ja vielä samana iltana hierottiin hänestä
"harjakset pois hiivalla", niin ainakin Sussu kertoi. Kaulaan pantiin
seitsenvärisistä langoista solmittu "taikeanauha" silmäysten
estämiseksi, sillä, Kissa-Kerttu, Ison-Tiinan sisar, oli sanonut
silmäykset sangen vaarallisiksi lapsille ja itkettäjä varmaan vaivaisi
lasta, jollei sillä taikeanauhaa kaulassa ollut. Huolimatta siitä tuli
itkettäjä kuitenkin, eikä se eronnut lapsesta, vaikka Kissa-Kerttu,
kuinka haltioissaan olisi tepastellut. Ison-Tiinan täytyi itsensä tulla
lasta "piästämään" ja hän mittailikin monta kertaa pojan pituuden
vasemmasta pikkuvarpaasta oikean käden peukaloon, ottaen aina aika
ryypyn joka vaaksan päästä.
Sillä retkellänsä näki Tiina, joka oli niin kehakka ihmisiä siunattuun
maahan saattamaan, miten vaihdokas, vaikka turhaan, koetteli opetella
varpaidensa makua tuntemaan. Hänenkin täytyi, otettuaan pullosta pienen
"Silmänkääntäjän", myöntää: "elämään se rupeaa. Katsos vaan! elämään se
rupeaa, mutta mikä on sallittu, se on sallittu".
Niin oli sallittukin, että lapsen piti elää, mutta muutamien vuosien
perästä täytyi Ison-Tiinan itsensä erota elämästä keskellä rakkainta
tointansa, viinankeittoa, ennenkuin ehti kokiaisiakaan maistella.
Pieni Jerikokin oli Tiinan hautajaisissa. Vilusta väristen seisoi hän
äitinsä kanssa lumisella hautausmaalla, matalalla multavallilla, joka
Ison-Tiinan erotti elävistä. Katkeroita kyyneliä itki poikaraukka, kun
Ison-Tiinan arkun päälle ajettiin niin paljo multaa, "että ihanhan se
hukkuu", kuten hän sanoi.
Puna-Marjetta lohdutteli kieliparkkua poikaansa ja lausui: "kummallista,
jotta tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman maiden
välillä ja korkea kirkkoharju erottaa vain Sormulan ja Lampelan maat
toisistaan. Ja vieläkin kummallisempaa on minusta se, että minä nyt
seison tässä Ison-Tiinan haudan reunalla, minä pikkuinen raukka, vaikka
Tiina jo vuosikausia sitten oli Mikkonsa käskenyt sinulle ja minulle
kirkkomaassa sijaa valmistamaan. Olipa hän vielä niinkuin vähäisen
äkeissään, kun me emme silloin vielä hautaa tarvinneetkaan. Mutta eihän
sitä meilläkään ole rautaa rinnassa; kerran kaataa se meidätkin, aikaa
vaan emme tiedä milloin. Niin on, kuin vainaja sanoikin: mikä on
sallittu, se on sallittu, sillä "kirjava tikka metsässä, ihmisen ikä
kirjavampi".
Heti sen perästä kääntyi Marjettakin vuoteen omaksi. Kahden kesken
Jerikon kanssa sai hän kotona viettää ikävät päivänsä, kun Taavetti oli
päiväkaudet kylässä työnansiolla. Silloin painoi äiti poikansa sydämeen
monta hyvää neuvoa, vaikka tämä ei niitä kaikkia ymmärtänytkään.
Eräänä iltana pilkisti kirkas, yksinäinen tähti taivaalta mökin ainoasta
akkunasta sisään. Vilkkuvalla valollaan näytti se ikäänkuin viittaavan
Marjettaa luoksensa tulemaan. "Poikani", lausui sairas "näetkö, miten
tuo kaunis tähti kutsuu minua tykönsä taivaan korkeaan kuoriin".
Poika myönsi näkevänsä ja sanoi: "mutta viittasivatpas ne tähdet
silloin, kesällä, kuin isän kanssa Kissa-Kertun mökillä käytiin,
viittasivatpashan nekin Keidaslammin pinnalla; mutta eihän ne taivaasen
kutsuneet; eihän äiti?"
"Ei poikaseni", vastasi äiti hymyillen, "ei ne todellakaan taivaasen
kutsuneet, mutta kun syksyllä, ennenkuin talven kolkkous luonnon
kuolettaa; kun silloin pimeys peittää vaippaansa koko maan, niin
kehottavat nuo ylhäällä vilkkuvat valot meitä luoksensa liihoittelemaan,
mutta pimeys ei tahdo sitä. Sentähden luopi yön valta tumman järven
tyynelle pinnalle samalta näyttäviä tähtiä, kuin ylhäälläkin on ja
koettaa viekoitella ihmisiä niitä tavoittamaan, -- mutta luuletkos, että
jos ken syvyyteen syöksyisi, sieltä tähdet käsittäisi?"
"En", vastasi poika hiukan mietittyään, "ei siellä järven pohjassa muuta
ole, kuin kiviä ja soraa".
"Niin, paljasta soraa ja kiviä siellä vain on", myönsi Marjetta, "mutta
kuitenkin syöksyy moni syvyyteen ja vasta liian myöhään huomaa
pettyneensä.
"Miksi ne sitten sinne hyppäävät", kysäsi Jeriko?
"Siksi, että alaspäin on helpompi mennä, kuin ylös todellisia tähtiä
kohden", selitti äiti, "ylöspäin ei näet siivittä voi kukaan kohota".
"Mutta ethän silloin sinäkään voi ylös tähden tykö mennä", lausui poika
korkeuteen silmäillen?
"Voin", vastasi sairas, "kyllä minä voin, sillä minä olen saanut uskon
kautta toivon siivet ja niillä siivillä voipi synnin merestä kohota
paljoa korkeammallekin, kuin tähtitarhoihin".
"Eihän sinulla ole siipiä," väitti poika.
"On, vaikka sinä niitä et vielä näe, etkä ymmärrä," selitti äiti, "ja
minä luulenkin kohta kohoavani teidän tyköänne tuonne ylös." -- Hetkisen
kuluttua jatkoi hän: "lupaapas minulle Jeriko, ett'et rupea koskaan
tavoittelemaan syvyydessä päilyviä tahteja, vaan pyrit aina valoa
kohden."
"Kyllä, jos minulla vain siivet olisi," lupasi lapsi.
"Siivet, joita tarkoitan, sinä kyllä saat aikanasi, jos itse tahdot ja
tahdothan sinä?" lausui äiti.
"Tahdon," sanoi poika, "tahdon tietysti ja sittenhän pääsen vaikka
minne, vaikka kuuhun sen tervaajan sieltä pois ottamaan."
Keskustelun aikana oli kuu noussut ja lempeällä valollansa valasi
huoneen sisustaa. Poika katseli sitä tarkasti, nähdäkseen liikkuiko kuun
ukon käsi ja liikkuvanpa se näyttikin. Silloin sattui taivahalla tähti
lentämään ja poika kääntyi äitiinsä, kysyen: "kukahan nyt lienee
enkeliksi päässyt?" -- Äiti ei vastannutkaan enää. Liikkumattomana
lepäsi hän kullan keltaisilla oljilla. Kuun säteet kirkastivat Marjetan
lempeät, hymyilevät kasvot sangen ihaniksi ja olista taittuvat säteet
muodostivat ikäänkuin kehän niiden ympärille.
Kun ei poika yhä uudistettuihin kysymyksiinsä enää vastausta saanutkaan,
tunsi hän vaistomaisesti äidin jo lähteneen ylös valon valkamille.
Katkerasti itki hän, koetellen hyväilyksillään äitiä herättää. Kun ei
muu auttanut, lupasi poika, ett'ei hän enää milloinkaan luvatta juoksisi
maantiellä ajajoita katsomaan. Kaikki oli turhaa ja muutaman päivän
perästä sai hän äitinsä haudalla muistella sanoja: "kummallista, jotta
tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman välillä," mutta
nyt hän ei itkenyt, sillä tiesihän hän äitinsä enkeliksi tulleen.
Haudalle pystytettiin pienoinen puuristi, johon painokirjaimilla oli
piirretty sanat: "tässä lepää kellonsoittaja Taavetti Kaikusen Marjetta,
joka kuoli viime torstai-iltana." -- Sivukulkiessaan myhäilivät ihmiset
tuolle ristille, mutta vaihdokkaan mielestä opetti se kaikille jälkeen
jääneille samaa, kuin hänen äitivainajansa oli hänelle muistuttanut:
että ihmisen on aina pyrkiminen korkeuteen, johon ristin sydänpuu
viittasi. Monasti päättikin hän seurata äitiänsä sinne, sillä mahtoihan
siellä olla hyvä, koska äiti oli raskinut hänet jättää sinne
mennäksensä.
Jerikolla itsellään ei nyt enää kotonansa ollutkaan kovin hyvä olla.
Päiväkaudet sai hän siellä viettää yksikseen, kun ei vielä kyennyt
isäänsä työhön seuraamaan. Ikävät olivat pojalle päivät, eikä niistä
hänelle juuri hyötyäkään ollut, vaikka yksinäisyyden sanotaan olevan
suurten aatteiden äidin. Isäkin oli toisinaan niin kummallinen, eikä
poika ymmärtänyt kaukaan syytä siihen. Kerran selvisi kuitenkin se
seikka, kun isä antoi hänelle putelin ja rahaa ja käski mennä
Kissa-Kertulta ostamaan viinaa. Poika totteli. Repaleisissa
riikineissään lähestyi hän mökkiä, jossa Kissa-Kerttu asui. Tultuaan
mökin luo näki hän siellä koko joukon muita poikia rakentamassa
lumilinnaa. Pojat olivat niin ahkerassa työssä, ett'eivät kotvilleen
heitä katselevaa vaihdokasta laisinkaan huomanneet, mutta viimein keksi
hänet Risto, Kissa-Kertun toivorikas perillinen.
"Hei pojat," huusi hän "tuolla on vihollinen kurikka kädessä; se varmaan
aikoo valloittaa linnamme. Annetaanpas sille hiukan papuja." -- Nyt
alkoi Jerikoa kohden tuiskuta toinen toistaan kovempia lumipalloja.
Alussa koetti poika pakenemalla niitä välttää, mutta kun toiset
huomasivat sen, töytäsivät he perässä ja Jerikokin rupesi
puolustautumaan.
"Vastarintaan se rupeaa", huudahti Risto ja edellimmäisenä lähti
hyökkäämään yksinäistä raukkaa kohden, lasketellen suustaan, mitä
ilkeintä osasi. Jeriko heitti häntä pallolla vasten silmiä, mutta se oli
öljyä tuleen. Risto hyökkäsi päälle käsikähmään, mutta toinen piti
miehuullisesti puoltaan. Muut pojat saapuivat Ristolle avuksi ja siinä
he hangessa yksin tuumin vierittelivät poikaa, nimitellen häntä
"vaihdokkaaksi, rymän mankaraksi, hönnin hassuksi" ynnä muuta, ynnä
muuta.
Vaihdokas-parka rukoili, itkikin päästäkseen pois, mutta se oli turhaa.
"Kas tätä mamselia vaan", lausui Kotilan Aapo Jerikoa tölmien. Silloin
pikastui vaihdokaskin ja iski soimaajaansa putelilla, jota hän koko
temmellyksen ajan oli toisessa kädessään pitänyt.
"Tuos' on sinulle mamselista", sanoi vaihdokas lyödessään ja
huomattuaan, että Aapo poistui, alkoi hän toisiakin aseellaan hutkia.
Heikko lasi rikkaantui pian ja leikkasi vielä särkyessään vaihdokkaan
käden niin, että siitä verta virtana vuoti. Risto, joka viimeisen
kolahduksen oli saanut, taisi luulla veren itsestään vuotavan ja täyttä
suuta itkeä kollotellen juoksi hän äitinsä luo mökkiin.
Kissa-Kerttu kiiruhti sieltä heti poikansa avuksi ja vaihdokas sai
oikein koron kanssa takaisin ne kolahdukset, joita hän oli ennättänyt
toisille pojille antaa. -- Rahansakin oli poika taistelun aikana
kadottanut, eikä Kissa-Kerttu hänelle antanut aikaa niitä etsimään, vaan
käski suoriutumaan "sen pisaan ja kiirevilkkaan joudukin sinne sen
muoska", sanoi hän.
Rahojen ja särkyneen pullon vuoksi ei Jeriko uskaltanutkaan palata
isänsä luokse, vaan piilottautui Lampelan saunaan. Siellä mietti hän
tilaansa ja vaikka miten olisi koetellut päätänsä vaivata ei hän voinut
myöntää olleensa väärässä puolustaessaan itseänsä. Hänelle juohtui
mieleen: mitähän äiti tästä nyt sanoisi ja siltä hänestä tuntui, ett'ei
äiti kuitenkaan lyönyt olisi, jos hän hiukan olisi torunutkin. Sitten
juohtui taas mieleen lantit ja säretty puteli ja hän päätti lähteä pois,
kauas pois ja olla siellä, kunnes kasvaisi suureksi ja sitten tulisi hän
kotiin ja toisi isällensä oikein suuren möhömahaisen putelin, niin
suuren, kuin se, josta provasti alttarilla kirkossa viiniä kaasi
hopeapikariin. Vielä toisi hän rahaakin, hyvin paljon rahaa, valkeita ja
ruskeita, isoja ja pieniä rahoja ja Kotilan Aapolle antaisi hän yhden
hyvin suuren rahan sovinnoksi, mutta Kissa-Kertun Ristolle ei hän
antaisi mitään. Sitten sekoittui vähitellen kaikki sekaisin. Rikkinäiset
pullot, joita Kissa-Kerttu alttarilla provastille tarjosi ja Risto
messukasukkaan puettuna ahdisteli häntä ja hän pakeni lumilinnaan ja
hyppäsi hyvin isoon puteliin ja sitten kaiken hyvän lisäksi tuli
äitivainaja ja viittasi ylöspäin. Jeriko koetti putelin kaulasta
tunkeutua ulos, mutta ei sopinutkaan enää, sillä hän oli kasvanut siellä
suureksi mieheksi. Tuommoisia sekavia kuvia vieri vaihdokkaan editse
sekaisin, kunnes hän muuttui pieneksi hiireksi, jota ruma punainen kissa
hätyytti. Se tuli yhä likemmäksi; nyt se jo kohotti käpälänsä
tarttuakseen hänen niskaansa, hui, kuinka se puristi kovasti!
Kiljahtaen hyppäsi vaihdokas penkiltä ylös. Hänen edessään seisoi isä,
joka käytyään Kissa-Kertun mökillä oli jälkiä myöten tullut etsimään
poikaansa saunasta. Silmät vihasta hehkuvina tiuski Kaikunen: "missä
rahat? missä puteli?" Poika parka koetti miten parhaiten taisi
onnettomuuksiansa selitellä, mutta niitä kuulematta tempasi isä
nahkavyön vyöltänsä, jolla huimi poikaansa kyllikseen. Kentiesi hän ei
olisi herennytkään, joll'ei talon väki, itkun kuultuansa, olisi
kiiruhtanut saunaan ja pelastanut poikaa mielettömän isän käsistä.
Vihdoinkin käski Taavetti poikansa kotiin menemään, hän lupasi itse
tulla jälestäpäin. Vaihdokas totteli, vaan hän päätti kotiin tultuaan
sytyttää koko kodin tuleen, ett'ei isä mitään löytäisi sinne tullessaan
muuta, kuin tuhkakuopan, -- sillä viha synnyttää aina vihaa. -- Kotona,
kuopassa oli kaikki ennellään. Kuu valaisi sitä aivan, kuin tuona
iltana, jona äiti oli kuollut, eikä vaihdokas enää kostotuumiansa
muistanutkaan. Päinvastoin istahti hän rahille ja itki katkerasti -- hän
tunsi ensi kerran eläessään olevansa kaikkien hylkäämä, olevansa
onneton.
Isä ei sinä iltana saapunutkaan kotiin ja iltasetta täytyi pojan
laskeutua levolle. Siitä lähtien tapahtui se useinkin. Joskus viipyi
Kaikunen useampia vuorokausia kotoa poissa ja kun hän tuli kotiin, ei
hän voinut pariin päivään mihinkään ryhtyä, kiroili vain milloin
köyhyyttänsä, milloin Kissa-Kerttua ja toisinaan koko maailmaakin.
Silloin sai ainakin Jeriko itse pitää huolta ruoastansa. Hän kävi
kerjuulla, "maailman koulussa", kuten sitä sanotaan.
Siten kului taas lähes vuoden päivät. Eräänä iltana oli Kaikunen tapansa
mukaan reuhaten saapunut kotiinsa aivan verissä. Jeriko ei uskaltanut
kysyä häneltä syytä siihen, vaan ennen pitkää selvisikin asia. Armolline
komsarjus tuli näet heti perästä ja Kaikunen sidottiin nuoriin. Sen
verran sai poika asiasta tolkkua, että hänen isänsä oli Kissa-Kertun
mökissä lyönyt Mustaa-Heikkiä, joka nyt oli kuoleman kielissä.
Aamulla lähti vaihdokas taas kylälle ruokaa pyytämään. Hän aikoi poiketa
ensiksi Tiistilään mutta kun hän aukasi veräjää, huomasi Pikku-Kaisa
hänet ja itkien juoksi pakoon, kuin olisi jonkun mörön nähnyt. Tiistilän
isäntä tuli portaille ja heiluttaen haravansa vartta karjui hän:
"avaahan vielä kerran meidän ovea, sinä murhamiehen pentu, niin tästä
saat".
Koskiko isännän kovat sanat, vaiko Pikku-Kaisan pelästyminen enämmän
vaihdokkaasen, sitä ei hän itsekään olisi osannut sanoa, mutta apealta
tuntui vaan hänen mielialansa. Hän istahti yksinäiselle kivelle tien
viereen ja tunsi olevansa liikalainen näillä tienoilla. Hän muisteli,
oliko kukaan hänelle hyvää sanaa sanonut sitten äitinsä kuoleman, mutta
ei muistanut sitä kenenkään tehneen. Vimmoissaan toivoi hän itsensä
julmaksi jättiläiseksi, että voisi viskata hirmuisen suuria
kalliojärkäleitä talojen ja niiden asukasten päälle, niinkuin
jättiläiset muinoin olivat tehneet. -- Nälkä herätti pojan viimein
noista mietteistä ja hän päätti vielä koettaa onneaan Kotilan talossa.
Siellä ei hän päässyt edes pihaankaan, sillä Aapo ja eräs rengeistä
usuttivat talon koiran hänen päällensä. Emäntä torui heitä tosin, mutta
renki vain nauroi ja sanoi: "eihän sillä rymän mankaralla kuitenkaan
sielua ole, vaihdokashan se on".
Pojan täytyi tyhjin vatsoin palata kotiin. Hän hämmästyi, kun näki savun
nousevan torvesta ja Kissa-Kertun Riston loikovan päiväpaisteessa kuopan
katolla. "Hoi vaihdokas", huusi Risto Jerikolle, "nyt meistä tulee
veljekset, mutta, jos sinä vielä minua aiot lyödä, niinkuin lumilinnan
luona talvella niin, niin --"
Jeriko ei kuullut enämpää, vaan luikahti kuoppaan. Siellä emännöi
Kissa-Kerttu, aivan kuin kotonaan. Hän kysyi jokseenkin äreästi
tulijalta: "joko sinä olet syönyt?"
"En", vastasi poika kyynelsilmin. "Tiistilän isäntä uhkasi antaa
haravasta ja Kotilan Aapo usutti Hallia päälleni".
"Vai niin se Tiistiläinen peuhaa, se ulkokullattu väkäleuka! Tokko sinä
häntä edes vastustit, sitä kerettiläisprofeettaa?" lasketteli
Kissa-Kerttu.
Vaihdokas selitti kiittäneensä kauppojansa, kun pakoon pääsi, josta
Kissa-Kerttu ärtyi häntä oikein sättimään. "Ei sinussa, mokomassa
retuksessa, ole miestä niin kynnen mustaisen vertaa, ihan olet, kuin
ilmoinen äitisi, semmoinen jäniksen kaima. Olispahan Risto siihen
sattunut, niin olisi se körttinuttuinen Tiistilän peto saanut nimensä
kuulla, jott'ois korvansa tilliä kotveroisen soineet; mutta mitäs
sinusta! Ei sinusta kuuna kulloisna päivänä tule henkesi elättäjää, vaan
olet aina liikana hirtenä meidän huoneessa".
Risto oli tullut sillä välin myös sisään ja nähtyään vaihdokkaalla
vaskisen napin paidan rinnassa, alkoi hän tinkiä sitä itselleen.
Kissa-Kerttu käskikin Jerikon antamaan sen Ristolle. -- "Mutta mitäs isä
sitten sanoo", rohkeni vaihdokas muistuttaa?
"Sinun isäsi on nyt minunkin isäni ja minun äitini sinun äitisi,"
selitti Risto "ja sentähden pitää sinun minua totella; pitäähän äiti?"
"Pitää," myönsi äiti ja kun poika ei tahtonut vieläkään napistaan
luopua, tarttui Kissa-Kerttu hänen tukkaansa sanoen: "vai et sinä
tottele äitiäsi, kyllä minä sinut opetan."
Vaihdokkaan mieli kävi napin tähden vielä surullisemmaksi entistänsä ja
hän tuumaili: "minun äitini on jo kirkon haudassa."
"Niin vaan, kunpa isäsi löi Mustaa-Heikkiä, jotta se vasta yöllä siitä
selvisi ja kun Tiistiläinen ajoi meidät tän' aamuna mökistä pois, niin
pitää isäsi ottaa äiti omakseen ja minut myös, jott'emme me
vierasmiehiksi käräjissä kelpaisi ja isäsi tuopi meidän tavaratkin kohta
tänne," kertoi Risto. Sitten sanoi hän äkkiä vaihdokkaalle: "nytpä
tiedän, mistä sinä tämän korean napin olet saanut. Sinä olet sen
varastanut vääpeliltä; olethan?"
"En, minä sen löysin maan tieltä," vastasi vaihdokas, vaan epäillen
pudisti Risto päätänsä.
Senlaista oli sitten vaihdokkaan elämä parin vuoden ajan. Ylenkatsetta
sai hän osakseen kylässä, huonoa kohtelua kotona. Varsinkin näkyi Risto
luulevan itsellään olevan vastaansanomattoman oikeuden kiusata
vaihdokasta. Itsekin tottui Jeriko pitämään itseänsä jonkinmoisena
liikalaisena ja vajosi vähitellen huolimattomuuteen ja tylsyyteen. Vihaa
ja katkeruutta kasvoi hänen pieneen sydämeensä ja hän inhosi noita
renttuja, joita lakkaamatta tuli ja lähti, sillä Kissa-Kerttu harjoitti
yhä kapakoitsemistointansa. Isä oli erotettu kellonsoittajan toimesta ja
häntä käytettiin vankien piiskurina. Harvoin näki Kaikunen enää muuta
selvää päivää kuin piiskauspäivän ja pojastaan ei hän selvänäkään mitään
välittänyt. Jerikoa ei siis lämmittänyt yksikään rakkauden säde ja
rakkauttahan pieni ihmistaimi tarvitsee paljoa runsaammin, kuin päivän
valoa nuo "auringon nielijöiksi" sanotut etelämaiden ihanat tuberosit ja
dahliat. -- Hellä ja huolekas hoito yhdessä rakkauden kanssa, ne
kehittävät ihmisestä jotain hyödyllistä ja kaunista, samoin kuin
kevätauringon säteet loihtivat röhmyisestä omenapuusta esiin puhtaita
kukkia ja hedelmiä, mutta Jeriko ei niitä saanut nauttia.
Oli sentähden onneksi pojalle, kun Kissa-Kerttu viimein, pojan noin
kymmenvuotisena ollessa, tuskastui häneen niin, ett'ei voinut enää
Jerikoa mökissä kärsiä, vaan toimitti hänet paimeneksi Sormulaan. Siten
pääsi poika hengittämästä kotimökkinsä siveellisesti turmelevaa ilmaa,
sillä Sormulalla, kuten muillakin vankoilla taloilla, oli oma
karjamökkinsä kaukana salomaalla järvien takana ja sinne lähetettiin
vaihdokaskin. Tuo paikan hankkiminen oli ainoa äidillinen työ, jonka
Kissa-Kerttu pojintimallensa teki.