-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Poika se oli ja huusi tähän maailmaan tullessaan niin ettei mointa oltu
ennen kuultu. Sussun kanssa häntä vastaan ottamaan tulleet kylän eukot
pelkäsivätkin kuopan katon mokoman porun tähden sisään putoavan.
Lampelan Liisa sanoikin sen vuoksi, asetellessaan hevoislänkiä pojan
kaulaan: "kylläpäs sillä on ääntä ja keuhkoja, vaikka ei tuo kovin
kummalta muutoin näytä".
Maalarin Maija lisäsi: "Jos ei vanhat merkit petä, niin tulee siitä
pojasta jotain erinomaista, sillä en minä vielä tässä maailmassa ole
kenenkään kuullut noin hirveästi rinkuvan hevoisonnea hänelle
annettaessa."
"Tulee, tulee varmaan, jos ei vain luomiaan näe -- eikä näekään, kun
nystyräluomi on niskakuopassa," tuumaili Haapalan Sussu lasta käännellen
ja tarkastellen.
"Minä olen paljon maailmaa nähnyt ja sen minä sanon, jott'ei se poika
kellonsoittajana kuole, niinkuin ukkonsa ja isänsä ovat tehneet," sanoi
päättävästi maalarin Maija, joka oli olevinaan viisaampi muita ja
tunkeutui joka asiaan.
"Mitä sanot?" kysäsi Lampelan Liisa "vielähän hänen isänsä elää, tiedän
minä."
"Eläköönpä jos," vastasi Maija kohottaen olkapäitään, "mutta
kellonsoittajanahan se kuitenkin kuolee." Kääntyen lapseen alkoi hän
säälitellä sitä: "paha oli poikaparka, ett'et malttanut odottaa, kunnes
isäsi olisi ennättänyt pyhään soittaa; silloin sinusta varmaan olisi
tullut suuri herra, niinkuin Martikais-vainajasta Haamanin hovissa,
josta Esterin kirjassa kerrotaan."
"Ehkäpä tulee vieläkin", puuttui Sussu puheesen, "sillä nystyräluoma
niskakuopassa on hyvän merkki, sanoi äitikallas, joka oli paras paapo
koko pitäjäässä".
"Saattaa tulla, saattaa tulla," myönsi maalarin Maija, "mutta parempi
olisi ollut, jos olisi soittaa ehditty, silloin se ehkä olisi papiksikin
päässyt, niinkuin minun isäni ukkovaari on ollut ennen Punnus-kuninkaan
sotia käydessä, jonka seikan tekin lienette kuulleet?"
"Kyllä sen aina saa sinulta kuulla," mutisi Lampelan Liisa, mutta Maija
ei ollut hänen puhettaan huomaavinansakaan.
Hymyillen kuunteli onnellinen äiti eukkojen puhetta ja kuvaili
mielessään pojasta varsinkin lukkarin tulevan. Sekin oli jo hänen
mielestään jotakin erinomaista. Silloin koko seurakunta kirkkomäellä
osottaisi häntä ja sanoisi: "tuossa menee lukkarin muorin anoppi
kirkkoon," -- eukkoparka näet luuli kaikkein lukkarien pitävän olla
vaimonsa tahdon täyttäjiä eli akkavaltoja. -- "Kirkossa istuisi hän
sitten poikansa vieressä lukkarin penkissä; koko seurakunnan täytyisi
seurata hänen poikansa laulua; hänen poikansa se messussa saisi itse
provastiakin sinutella; hänen poikansa se saarnan loputtua seisoisi
papin takana pöntössä; hänen pojallensa pitäisi itse rikkaan
Sormulaisenkin kappoja maksaa ja hänen poikansa se joutessaan ajaisi
käräjissä ihmisten asioita, aivan niinkuin muutkin lukkarit." Niin
ajatteli nuori äiti, mutta ei hän mietteistään toisille mitään
virkkanut.
Sussu pisti pojan vasuun, jonka hän varovasti asetti oven suussa
olevalle rahille ja sanoi toisille naisille: "kuulkaapas, kuinka sillä
on kirkas ääni! Olla pikkuisen enemmän ikää, niin pitäisi piiskaa antaa,
mutta ennättääpähän se vielä varpurieskaankin tutustua." Vielä hommasi
Sussu kaikenlaista lapsen kanssa, sillä hän oli äidiltänsä perinyt
lapsimuorin ammatin, eikä toiset naiset siitä ymmärtäneet mitään; he
olivat vain tulleet Sussulle avuksi. -- Siinä puuhatessaan huomasi Sussu
riepujen käyvän vähiksi ja päätti lähteä kotoansa lisää hakemaan.
"Pitäkää siitä nyt hyvä huoli," sanoi hän muille, "minä pistäydyn kotona
tuomassa hiukan riepuja ja Tanelin vanhemman vyön kapalovyöksi."
"Tuo yhdeksän miehen-voimaakin (laakerisalvaa) Marjetalle rohdoksi,"
huomautti häntä Liisa.
"Kyllä," lupasi Sussu ja käski Liisan sytyttämään päreen, sillä kuopassa
oli jokseenkin hämärä. "Maija tuo katsonee lasta sen aikaa," lisäsi hän
vielä ja niin sanoen riensi asiallensa. Pian palasi hän kumminkin
takaisin ja ovelta varoitti vielä: "Maija, muista sinä panna päreristi
lapsen päälle niin kauaksi, kuin pyhään soitetaan, jott'ei rietas saa
sitä vaihtaa."
"Ikäänkuin tuota ei neuvomattasi tiedettäisi," vastasi Maija äkäisesti,
"mene sinä vaan asioillesi, kyllä me täällä sinuttakin toimeen tullaan."
Sussu meni ja kun Liisa mutisten itsekseen: "täällähän jo onkin pimeä
kuin säkissä," sai pihkaisen päreen palamaan vaikeni poikakin itkemästä.
Hän oli koko ajan ollut siihen asti äänessä, vaikka ääni jo lopulla oli
ruvennut sortumaan.
Senpätähden unhottikin Maija Sussun varoituksen kokonaan ja ryhtyi
Liisan kanssa kilpaa kertomaan kylän uutisia olkivuoteella olevalle
Marjetalle. Ritisten paloi päre rahkossa kiukaalla. Se paloi loppuun.
Muutettiin toinen ja mustahtavaa savua kohoeli siitä jo ennestäänkin
noesta kiiltäviä katonalaisia kohti. Pari tahi kolme kertaa putosi
palanut karsi lattialle, mutta se ei eukkojen harrasta puhetta
laisinkaan häirinnyt. Viimein oli sekin päre palanut ja yht'äkkiä
vallitsi kuopassa pilkkoisen pimeä. Samassa kuului oven suusta päin
kummallinen rupsahdus.
"Herrainen aika! Mikä se oli?" huudahtivat eukot yhteen ääneen.
"Oliko lapsen päällä ristiä?" kysäsi Maija.
"Etkös sinä pannut?" kysyi Marjetta vapisevalla äänellä.
"Enhän minä onneton sitä muistanut, voi, voi!" valitti maalarin Maija
masentuneena.
"Ja nyt se on varmaan vaihdettu," toimitti Lampelan Liisa ruvetessaan
päreesen uutta tulta puuhaamaan. Ennenkuin hän sai siihen hiiloksesta
tulen, tuli jo Sussukin takaisin. Sussun ovea avatessa kuului kuoppaan
kirkonkellojen kajakka ääni, jota säesti Lampelan kartanokoiran surkea
ulvominen.
"Pimeässäkö täällä vielä ollaankin?" lausui Sussu sisään astuessaan.
"Pimeässä, Herra nähköön!" vastasi Liisa, "ja mitä kaikkea lienee
tapahtunutkaan; eikö lapsi liene vaihdettu."
"Ei se paholainen toki ristin alta lasta saa," lohdutti häntä Sussu.
"Niin, mut Maijapa ei muistanutkaan lapsen päälle ristiä panna -- ja
kuules kuinka meidän Musti ulvoo, se mahtaa nyt taas nähdä itse rymän,"
puhui Liisa.
"Onkos teidän Mustilla yösilmät?" kysyi kauhusta värisevä Sussu.
"Onhan sillä keltaiset yösilmät kulmissa," vastasi Liisa "ja sen
tauttahan se haukkua luskuttaakin yökaudet ja ulisee niin surkeasti,
kun aina pyhään soitettaessa näkee rymän kotiinsa kirkkomaahan
palajavan".
"Varmaankin on poika sitten vaihdettu," päätti Sussu, "ja tuntuihan
minustakin ovea avatessani niinkuin joku olisi ohitseni luikahtanut ja
kitkerä, ikäänkuin tervassavu pisti silmiini."
"Voi, voi! Voi minua, voi minua, minä vaivainen mato!" marmatti maalarin
Maija kyyristyneenä lauteiden alle ja itki katkerasti.
"Voi sinua todellakin!" sanoi Sussu, "voi sinua, minkä teit! Eihän
kastamatonta lasta saa siunaaman ajaksi ristittä heittää."
"Ylpeys on vika sangen suur', lauletaan jo virressäkin," sanoi Liisa
pisteliäästi Maijalle.
Se lause tukkesi Maijan kyynelten lähteen juoksemasta ja ankara sanasota
olisi alkanut eukkojen välillä, jollei Sussu olisi käskenyt heidän
hoitaa sairasta Marjettaa. Vaaleana, liikkumattomana makasi tuo nuori
äiti vuoteellansa, mutta hänen lastansa ei näkynyt, ei kuulunut missään
-- se oli kokonansa kadonnut. Tyhjänä kellotti lapsen vasu rahin alla.
Sitä katseltiin ja käänneltiin nyt tulen luona, ikäänkuin poika neulan
tavoin olisi voinut pujahtaa päreiden väliin.
Hämmästyksestä melkein kivettyneinä katselivat Haapalan Sussu ja
Lampelan Liisa toisiaan. Viimeinkin puhkesi Sussu sanoihin: "no onhan se
vanha mies toki aina ennen jättänyt jotakin sijaan, jos ei muuta niin
kissan pojan. En minä vielä milloinkaan, en saduissakaan ole sen kuullut
lasta kokonansa korjanneen; vai oletko sinä?"
"En minäkään," vastasi Liisa tuskin kuuluvasti.
Ovensuunurkasta, vanhojen vastojen seasta alkoi nyt kuulua outoa
vikisemistä. Tarkemmin katsottaessa huomattiinkin siellä nirisemässä
pieni jonkin joutava olento, jolla ruumista oli vain nimeksi, parahiksi
sen verran, että ihmishenki siinä voi asua. Se oli nurkassa melkein
päälaellaan silloin, kuin Sussu sen sai sieltä ylösperkatuksi ja näkyi
jo olevan ihan menehtymäisillään.
"Herrainen aika! Aivanhan se on musta," huudahti Liisa.
"Niin on, niin on, Jumala paratkoon! mutta milloinkapas se vaihdokas
valkea lienee," sanoi Sussu. "Onhan tällä kuitenkin ihmisen haamu
jälellä," jatkoi hän puhettaan. "Pää on tosin isohko, kuin
vaivaistukilla kirkon isolla ovella ja muuta runnakkoa on tuskin sanan
sijaksi, mutta kyllähän sen toki ihmiseksi tuntee."
"Ihmisen kaavahan tuolla näkyy olevan," lausui Liisa "mutta mihinhän
rymällä niin kiire lienee ollut, jotta ei joutanut saalistaan vasuunkaan
panemaan, lähätti vain nurkkaan?"
"Kirkkomaahan tietysti," vastasi Maija karsinasta, "kyllähän sillä
kalenteri on selvillä, -- mutta," keskeytti hän itseään, "miksi se
sormiaan noin siristelee?"
"Tuleenhan tuo taitaa pyrkiä ja tulen sukuahan se onkin," vastasi Liisa.
"Sussu! Sussu, nipistä Herran tähden sen vasemman käden nimetöntä; ehkä
se siitä taas rupeaa huutamaan ja paha tuopi oikean lapsen takaisin,"
neuvoi Maija, viimeinkin kömpien ylös lauteiden alta.
Sormea nipistettin ja poika saatiinkin taas täyttä suuta huutamaan,
mutta paholaista ei sittenkään kuulunut kauppaansa purkamaan.
"Hupsut," sanoi Sussu "nythän on jo pyhä käsissä; eihän rietas enää
uskalla liikkeelle lähteä. Lapsiraukka vaan huutaa itsensä kuoliaaksi,
eikä tuossa henki näy kovin sitkeässä olevankaan. Tuskin se elää
siksikään, että pappi ennätetään sitä kastamaan juosta."
"Pannaan hätäkasteesen; kukaties' se sillä muuttuukin oikeaksi
ihmiseksi takaisin," ehdotti maalarin Maija.
Siihen suostui Sussukin ja koetti kädestä pudistamalla saada äitiä
hereille pojallensa nimeä sanomaan, mutta pyörtynyt Marjetta ei niin
hevin herännytkään. Poika alkoi taas uudestaan itkerehtää ja Sussu, kun
luuli sen jo rupeavan kuolemaa tekemään, sanoi hätäisesti: "Maija, sinä,
joka olet papissukua, kasta hänet, vaikka miksi, mut kasta pian, ett'ei
rietas sen sielua saa, jos ruumiin veikin."
"No ei siinä ole velikultaa, kyllä minä kastan" lausui Maija mahtavasti,
"mutta nimi?"
"Pane hänet, vaikka miksi," sanoi Sussu.
"Pannaan sen kaimaksi, joka vanhankin testamentin aikana itki ja
Jerusalemin raunioilla valitti, koska tämäkin yhäti on äänessä,"
kiehitti Liisa toisten puheen väliin.
"Niinkö Moosekseksi," uteli Sussu?
"Ei, ei, vaan siksi toiseksi -- mikä se nyt taas olikaan -- se, jota
provasti saarnoissaan ukoksi kutsuu, se valitusvirsien veisaaja -- Jer--
Jer-- kah, kun en ny muista, vaikka ihan kieleni selällä pyörii,"
tuumaili Liisa.
"Jerikohan se oli," tiesi Maija.
"Ei se aivan niin taida olla," intti Liisa, mutta Maija tiuskasi vain:
"ole vait', kyllä minä sen tiedän," rykäisi ja ryhtyi toimeen.
Maija kastoi pojan Jerikoksi ja melkeinpä oikealla tavalla kastoikin,
luki vaan pari liikaa lukua pitkästä katkismuksesta ja lopetti sanoilla:
"erinomattain tunnustan minä teidän edessänne, kunnioitettava, rakas
herra, että minä kerran kiroilin, kerran puhuin riettaita puheita,
kerran sitä eli sitä tein ja antakoon sitten sillänsä olla. Amen!"
Hartaasti kuuntelivat toiset naiset toimitusta. Sen päätyttyä Liisa
kyllä huomautti tuon viimeisen kappaleen kuuluvan rippiin, mutta Maija
sanoi sen kuuluvan kasteesen ja lisäsi: "ikäänkuin minä en sitä
tietäisi, joka kuulun papissäätyyn ja osaan kastaa, vaikka ruotsiksi;
tahdotkos kuulla: hevonen on hest, pappi on brest --"
"Olkaa vaiti mokomat kieliniekat", keskeytti Sussu "ja ruvetkaa
virvoittelemaan toimetonna makaavaa Marjettaa".
Liisa ja Maija jättivätkin riitansa sikseen ja saivat vähitellen
Marjetan tointumaan, kun oikein kilvassa hieroivat häntä vedellä ja
yhdeksänmiehen-voimalla. -- Heti toinnuttuaan kysyi Marjetta lastaan.
Eukot kertoivat hänelle, mitä tapahtunut oli ja Marjetta rauhoittuikin
jotenkin tyyneksi kuultuaan lapsen jo olevan kastetunkin. Kun muijat
kuitenkin huomasivat sairaan sangen heikoksi päättivät he hakea papin
häntä lohduttamaan, vaikka Marjetta ei millään muotoa tahtonut pastoria
näin lauantai-iltana vaivata.
Liisa, joka asui lähimpänä ja siis ensiksi sai kirkkovaatteet päällensä,
lähetettiin sille asialle. Sussu hoiteli lasta ja Maija parhaan taitonsa
mukaan koetti lohdutella Marjetta raukkaa. Hän selitti: "kuolema sinulle
onkin parasta, kun te olette niin köyhiä ja tuo lukkarikin maksaa
kellonsoitosta niin vähän. Kuolemalla pääset kaikista huolista ja
puutteista ja sieluparkasi joutuu rauhan majoihin.
Minulle saatat huoletta heittää päivän-näkemättömäsi en minä sitä pahan
palvelukseen käytä. -- Ensi talvi teille olisikin kova, sillä nyt on
perin huono vuosi. Haapalassa oli tän'aamuna ollut riihi, eikä ollut
lähtenyt, kuin hiukan neljättä karpioa sadasta, kaskimaan rukiita".
"Ei kuin neljättä nelikkoa kolmivaaksaisista", oikasi häntä Sussu.
"Kyllähän minä mielelläni kuolenkin, jos niin on Herran tahto, mutta
entäs Taavetti ja lapsi -- mihinkäs ne joutuvat?" sanoi Marjetta vesissä
silmin.
"Ole huoletta heistä", vastasi Maija rauhoittavasti, "poika pistetään
viereesi hautaan ja Taavetti on vielä nuori; kyllä hän toisen vaimon
vielä saa."
Semmoisissa keskusteluissa kuului aika sinnes, kuin kylän väkeä alkoi
keräytyä kellonsoittajan asunnolle. Liisa oli näet kotonaan kertonut
kaikki ihmeet, mitä hönnissä oli tapahtunut ja kun nyt lauantai-iltana
viikon työt olivat lopussa, niin riensivät ihmiset saunasta tultuaan
vaihdokasta katsomaan ja kyynelillään papin sanoille suurempaa
merkitystä antamaan.
Saapuipa viimein kellonsoittaja itsekin kotiin. Hänen kerallaan tuli
eräs voinkerääjä eli saksa, jota Taavetti oli luvannut nousevalla
viikolla opastella karjataloihin. Muukalainen antoi vaihdokkaalle vähän
hammasrahaakin ja kun hänellä oli kädessä iso puupuntari, pyydettiin
häntä pappia odotellessa lasta punnitsemaan. Mies suostuikin siihen.
Kapalovyöstään pistettiin siis poika puntarin nokkaan killumaan.
Mittaaja oli puntarin hankkia liian kauas perästä sysännyt ja alkoi pian
pudistella päätänsä ja ihmetellä: "no nyt mie vast' ihmeiss' oun! Eihän
tämä paina mitään koko poika".
"Eikö mitään? Hyvä isä armahtakoon! Eikö mitään, vaikka se jo on
kastettukin?" huudahtelivat naiset.
"Painaa, painaa se hituisen kuitenkin", vakuutti voin ostaja lähemmäksi
tulta siirryttyään, "mut onkohan neljänneksen alle, vaiko päälle viiden
naulan, sitä en osaa niin viti varmaan sanoa, mutta olla voina, niin
polttinan siitä antaisin, tulipa sitten tappio tahi voitto".
Toiset läsnäolijoista väittivät pojan painavan neljänneksen päälle,
toiset neljänneksen alle viiden naulan ja mittailivat häntä käsivaralla.
Oikein yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan ehditty tulla, ennenkuin
Liisa jo toi pastorin, joten tuo painava kysymys täytyi jättää
ratkaisematta.
Yleisen hiljaisuuden vallitessa valmisti sitten pastori, tuo kunnon
vanhus, Marjetan viimeiselle matkalle ja puhui muutamia sydämestä
lähteviä, lämpimiä sanoja lohdutukseksi Taavetille, kun tämä
kuulleessaan vaimonsa tunnustautuvan vikapääksi kaikkiin synteihin,
rupesi nyyhkyttämään. Hiukan kummasteltuaan pojan outoa nimeä mutisi
pastori: "*nomen et omen* (nimi ja enne)", mutta vahvisti kuitenkin
kasteen ja mainitsi maalarin Maijan "tässä asiassa oikein tehneen",
josta Maija ei aivan vähää ylpeillyt. Ottamatta mitään vaivoistaan lähti
pastori rauhassa kotiinsa ja kyynelsilmin tunnustivat kyläläiset: "kyllä
se tuo meidän pastori on kelpo ukko ja oikea hengen mies, eikä mikään
mammonan orja. Kaikkivaltias jatkakoon hänen elämänsä päiviä!"
huokasivat vielä muutamat.
Vähitellen hälveni muukin joukko. Ainoastaan Iso-Tiina, haudankaivajan
vaimo, jäi muita jälemmäksi kehottaakseen Taavettia menemään voin
ostajan kanssa pitäjäälle.
"Mitäs siinä aprikoit", sanoi hän, "mene, mene vaan hörymättä; etkähän
juuri kotonakaan voi miksikään avuksi olla. Mikä on sallittu, se on
sallittu ja kyllähän me sinuttakin ruumiit siunattuun maahan saamme ja
voithan, jos ei rahaa ole, Mikolle korjata kenkiä haudan kaivamisesta.
Paitsi sitä pitäähän sinun itsesikin joutua kotiin sunnuntaiksi, jolloin
heille: "levätkööt he vahvass' rauhass'" luetaan -- tähän aikaan ovat
rahat tiukassa, pitää ottaa silloin, kuin saa. Mikä on sallittu, se on
sallittu, eikä kukaan voi kuolevaa lähtemästä estää ja pitäähän sitä
meidänkin saada jotain ansaita, niin jotta mene sinä vaan." -- Sen
sanottuaan lähti Iso-Tiinakin matkaansa, kiroten mennessään "mokomia
varpaisia, joissa ei mitään suun kostuketta annettu." Sairaan luokse jäi
vain Taavetti ja Haapalan vanha Sussu. -- Niin päättyi ensimmäinen päivä
vaihdokkaan elämässä.