Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1884.
Muuan Itä-Suomen kauniimmista kirkonkylistä on kahden ruohorantaisen
järven väliin pistävällä niemellä. Niemen keskitse idästä länteen --
tahi lännestä itään, jos niin tahdotaan -- kulkee kohtalaisen korkea
kangasharju. Näköala harjulta on laaja ja vaihteleva. Niemen ympärillä
päilyvät monisaariset vedet. Sen keskipalkoilla latistuu harju
alangoksi, antaen siten sijaa parille hietarantaiselle lammille, joiden
äyräillä humisee muutamia korkeita kelohonkia. Siellä täällä näkyy sarja
istutettuja puita: hieskoivuja, hyötyisiä pihlajapensaita ja solakoita,
lipiseviä haapoja. Kylä näyttää, ikäänkuin kihisevän huiskin haiskin
rakennetuista taloista ja mökeistä, joita viimeksimainituita nähtävästi
on monta vertaa enemmän kuin edellisiä.
Harjusta pohjoiseen päin näkyy etäällä siintäviä korkeita vaaroja,
saaria, salmia, kellertäviä viljavainioita, muutamia muhkeita taloja ja
nuorta, tummanvihreätä kuusikkometsää. Harjun etelävierre on loivempi.
Sitä peittää metsä, jossa paraasta päästä kasvaa räkämäntyjä, ja niiden
välistä Keidaslammin kirkas vesi kimaltelee kesäisen päivän
laskeutuessa. Lammin rannalla sijaitsee iso ja ikirikas Lampelan talo,
jonka viljavat, savimultaiset pellot ulottuvat järveen saakka.
Lampela lähimpine, hyvin ruokottuine ympäristöineen on, kuni ihana
keidas tuon kaksilaskoksisena penkereenä sille puolen alenevan, vihannan
erämaan keskellä, jos sitä erämaaksi voi sanoa. Suunnattoman suuren
vaskikäärmeen tavoin kiemurtelee talon lähitse ruosteenkeltainen
maantie. Kylän itäpäässä lyöpi se vielä muutamia lenkoja, ikäänkuin ei
mielellään tahtoisikaan kylästä erota, vaan päästyään vanhan
kellotapulin ohitse, lähtee se rohkeasti eteenpäin teille
tietymättömille suorana, kuni mittarin linja ikään.
Noin pari miespolvea takaperin oli tapulilla vieressänsä uskollinen
toveri. Se oli jyrkkäkattoinen ja varsinkin ulkopuolelta vahvasti
tervattu ristikirkko, mutta nyt se jo aikoja sitten on hajotettu erään
Herrassa nukkuneen provastin toimesta. Seikka, joka tuohon
hajotustoimeen johti, oli seuraava. Pappilan kellokas lähti eräänä
päivänä kirkkomaalle jaloittelemaan ja kun kirkkomaan aita oli huono,
pääsikin se sinne. Haudankaivaja, tolvana, oli heittänyt vasta
kaivamansa haudan ihan peittämättä ja Perjakka taittoi siihen
pudotessaan niskansa. Haudankaivaja menetti virkansa ja kirkkomaalle
päätettiin hankkia uusi aita. Kirkon seinähirret havaittiin tanakoiksi
aidaksiksi ja sitten ladottiinkin niistä jo uutena vanhan näköinen ja
ummelleen kymmenen vuotta kestävä aita suojelemaan kuolleitten rauhaa ja
elävien elämää. Hirren lopuskoista rakennettiin kylän keskellä olevalle,
kauniille kummulle vankihuone, jonka viereen eräs kirkon patsaista
pystytettiin -- kaakinpuuksi.
Siten oli Herran huone sanan varsinaisessa merkityksessä muutettu
ryövärien luolaksi. Uusi temppeli, joka pieniruutuisine akkunoineen ja
tornittomine kattoineen myöskin enämmän vivahtaa vankilaan, kuin
kirkkoon, tehtiin kylän läntiseen päähän ja kiireellä tehtiinkin.
Kiireessä unohtui kuitenkin tapuli entiselle paikalleen. Senpätähden
onkin nyt kirkon ja sen kellojen väliä puolentoista virstan paikoille,
eikä Jumalan palvelus, varsinkaan länsituulella, tulisi vähääkään
häirityksi, vaikka kellonsoittaja kesken saarnan läppäämään rupeaisi.
Siihen aikaan, kuin vanha kirkko vielä oli virassa, oli kellotapuli
Kaikuis-Taavetin virkahuoneena. Siinä hän, kuten vanhan testamentin
aikuinen kaimansakin soitteli ihmisten hartauden herättämiseksi.
Taavetti tekikin työtänsä oikein voiman perästä, eikä vain huvin vuoksi,
niinkuin nykyajan soittoniekat. Hyvällä omallatunnolla saattoikin hän
kehua "oikein tarmon takaa" toimittavansa virkaansa ja virka-aseman
puolesta olevansa pitäjään ylhäisin mies, joka maailmassa näkee paljoa
laveammalle, kuin moni muu. Tosiaankin oli hänellä tuolta ylhäältä lavea
näköala ja korkea asemansa toi hänelle mieleen niin outoja mietteitä.
Sieltä näki hän paljo suuria ja pieniä, rumia ja kauniita ihmisiä, näki
luonnon juhlapuvussaan ja sen ihmeellisen järjestyksen, joka kaikkialla
maailmassa ilmestyy. -- Taavetti näki isiensä haudoilla rauhattomasti
vilskuvia ihmisiä; hän näki kyynelien kostuttamilta lepokummuilta
puhkeavan kauas tuoksuavia kukkasia, näki miten pienet kyynelhelmet
uurtivat syviä vakoja leskien ja orpojen kasvoille ja miten ne sitten
päiväpaisteessa kimaltelivat, kuni kirkkaimmat timantit.
Toisinaan taas ihmiset kävelivät hautausmaalla iloisesti nauraa
hekoittaen, ikäänkuin ei murhetta maailmassa olisikaan. Joskus astuivat
ystävykset tuolla alhaalla mitä suloisimmassa sovussa, välistä ne taas
tölmivät ja tuustivat toisiaan Herran huoneen portailla, kiiruhtaen
istumaan parhaille paikoille kirkossa, ennenkuin ystävät niille
ennättäisivät. -- Kaikki nuo maan pinnalla häärivät olennot näyttivät
katselijasta niin naurettavan pieniltä, niin vähäpätöisiltä, joko ne
sitten korskeasti kohottivat päänsä ylös pilviä kohden tahi masentunein
mielin loivat alakuloisia silmäyksiä alas maan tomuun, -- mutta niinhän
ne aina maalliset esineet ylhäältä, lähempää taivasta katsottuina
näyttävät.
Silloin tällöin luuli Taavetti kumminkin muutamissa ihmisissä
huomaavansa jotakin juhlallista, katoomatonta taivaallisen valon
heiastusta, joka ei laisinkaan naurettavalta näyttänyt. Hän ihmetteli
kauan, ketä ja mitä ne ihmiset olivat ja keksi, kuin keksikin viimein
niiden olevan sulhasia ja morsiamia, jotka saapuivat kahtena eri
olentona kirkkoon, mutta tulivat sieltä yhtenä takaisin. Tavallisesti
säteili silloin ihanilla toivon kukilla kaunistettu riemu heidän
sasupäiltään ja koko maailma toivotteli heille hymyhuulin onnea.
Taavetille itsellensä ei taas hymyillyt kukaan. Kuparikellojen aina
avonainen kita näytti irvistelevän hänelle ja niiden paksupäinen kieli
oli ainoa, joka onnitteli häntä. Hän oli yksin maailmassa, vieraana
vertaistensa seassa. Kummako siis, jos miehelle kerran juolahti mieleen
yksinäisyytensä, kummako, jos maailma tuntui hänestä kolkolta, tyhjältä?
Sentähden kysäsikin kellonsoittaja itseltään: "miksi minun täytyy olla
yksin, vaikka veden kaloillakin sanotaan olevan kumppaninsa?"
Kellot lienevät ainoalla korvallaan kuulleet tuon syvänä huokauksena
soittajansa rinnasta puhjenneen kysymyksen, koska ne yhäti siitä lähtien
matkivat: "miksi yksin, miksi yksin?" Sitä ne vaikuttivat harvakseen ja
hyvin kummallisella äänen korolla, ikäänkuin olisivat tahtoneet saada
kysymyksensä aina ytimiin asti tunkeutumaan. Läpättäessä ne vielä
venyttivät tuon kiusallisen utelemisensa niin luonnottoman pitkäksi ja
valittavaiseksi, että rauha Taavetti-paran rinnasta kokonansa katosi.
Saadakseen tuon kirotun kysymyksen vaikenemaan rupesi Raikunen
soittamaan raivoisasti, kuin vimmattu, joksi ihmiset arvelivat hänen
tulleen mielenvikaan. Mutta mitäpäs se raivoisa soitto auttoi? Sitä
tiheämmin vain kajahti "miksi yksin" Kaikusen korvissa ja ulkona
harhaileva tuuli säesti huokauksillaan kysymystä.
Taavetista tuntui sekä soittaessa että muulloinkin siltä, kuin
painajainen olisi häntä ahdistanut ja kylän väki rupesi ihmettelemään,
mikä ennen niin leikkisän miehen mielen oli lattiaan lyönyt.
Kevätkorvalla riutui Kaikunen aivan nähtävästi ja vallan kalpeana,
haamumoisena saapui hän eräänä kesäisenä sunnuntaina toimeensa, toivoen
vihdoinkin saavansa rauhan ja tuon ilkeän äänen kelloista viimeinkin
tau'onneen.
Vapisevin käsin tarttui mies kellon nuoraan. Samalla alottivat
soitettavat taas matkia tuota iankaikkista kysymystään. Soittaja tukki
korvansa. Turha vaiva! Säälimättä helähteli yhä kysymys "miksi yksin?
miksi yksin?" Silloin tunsi Taavetti täytyvänsä tulla hulluksi, jos
semmoista elämää kauemmin kestäisi. Hänet valloitti epätoivo. Siinä
tilassa päätti hän rohkealla hyppäyksellä syöksyä iankaikkisuuteen,
johon painajaisensa ei varmaankaan voisi häntä seurata.
Aamukellot olivat soitetut ja haaveksijan tavoin seisoi soittaja
luukkuaukon reunalla, tuolta pyörryttävästä korkeudesta silmäillen
allensa. Pitkä, synkkä hauta ammotti siellä, juurikuin valmiina häntä
nielemään. Kylmä väristys viilsi miehen selkäpiitä ja hänen polvensa
longahtelivat. Hän oli juuri harppaamaisillaan ajasta iäisyyteen, kuin
ukko provastin kärryjen rattaat jyrähtivät hautausmaan portilla.
Velvollisuuden tunto pakotti Taavetin astumaan askeleen tapulin sisä-,
eikä ulkopuolelle ja papinkello helähti aivan oikeaan aikaan, silloin
kuin provasti "jalkansa sisään pisti", niinkuin hän tahtoikin ja oli
kellonsoittajalle määrännyt.
"Nyt eivät ainakaan voi sanoa minun kesken työni pois lähteneen",
mutisi Taavetti ja kauas kierieli tyynenä aamuna äänilaineet, kutsuen
kansaa kohottamaan kiitosta ja rukousta Kaikkivaltiaan istuimen eteen.
Saarnan aikana nojautui murheellinen mies luukunpieltä vastaan
surullisesti katsellen kaunista maailmaa, jolle hän Jumalanpalveluksen
loputtua oli päättänyt sanoa ikuiset jäähyväiset. Silloin tunkeutuivat
hänen korviinsa saarnamiehen sanat: "ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla
--". Kuuntelija hörpisti korviaan, mutta ei enää kuullut muuta, kuin: --
"hänelle avun, joka hänen tykönänsä oleman pitää".
Taavetti alkoi aprikoida, olisiko maailmassa olemassa jotain hänellekin
sopivaa apua ja kuka se olisi?
"Epäilemättä joku nainen", virkkoi hän itsekseen, "mutta ovathan naiset
tähän maailman aikaan niin viisaita, jotta halveksivat köyhää
kellonsoittajaa. Eikähän tuo juuri ihme olekaan; enhän minä voisi
puolisoani pukea, kuin sarkaan ja ruojuihin, kun muiden eukot
ylvästelevät verassa ja venäjän-nahka kengissä."
Pääsky lentää sivautti Taavetin silmien editse. Hän seurasi sitä
silmillään ja keksi kirkon portailla naisolennon, jota ei ainakaan
koreuden hiltikka näkynyt haittaavan. Se oli nuori, hinteläinen tyttö ja
pureksi siinä karkeata kauraleipää. Tytöllä oli ruojukengät jalassa,
hänen sarkainen hameensa oli jo nukkavieru ja kostolin kyynäspäissä
näkyi isot paikat. Taavetinkaan mielestä ei hän juuri kaunis ollut.
Punertavan tukkansa ja kesakoisen ihonsa takia olisi tyttöä melkein
voinut sanoa rumaksikin, jollei hänen ystävälliset, syvät sinisilmänsä
olisi senlaista arvostelua vääräksi tehneet ja jollei hänen vartalonsa
olisi ollut viehättävän solakka.
Kellonsoittaja tunsi tytön. Se oli Suosilmän ontuvan Matin ainoa
perillinen. Taavetin kävi sääliksi tuo hento tyttöparka, joka
nähtävästi oli niin kaino, ett'ei rohennut kirkkoonkaan sisälle mennä;
istui vain siinä portailla, tyytyen siihen vähään, mitä sinne kuuli.
Ikäänkuin vastaukseksi äskeiseen kysymykseensä, kuka hänelle olisi
sopiva avuksi, huudahti kellonsoittaja ääneen "Puna-Marjetta!"
Tyttö säpsähti ja katseli kummastellen ympärilleen.
"Marjetta!" huusi Taavetti kovemmin. Nyt tähyeli tyttö ylöspäin
kuitenkaan keksimättä nimeltä kutsujaansa. Kellonsoittaja huusi vielä
kerran kovemmalla äänellä ja lisäsi: "tule tänne ylös, jott'en tarvitse
keuhkojani pilalle huutaa; tule tänne ylös, minulla olisi sinulle
pikkuisen asiaa."
Empimättä totteli Marjetta häntä, kuten köyhä ainakin ylhäisen käskyä ja
suurella vaivalla kapusi hän jyrkkiä tapulin portaita ylös. Sillä välin
mietti Taavetti vakavasti tilaansa ja tuumaili mielessään, millä tavoin
olisi paras ilmoittaa asiansa tytölle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt
puheensa alkuakaan oikein selville saada, kuin tytön pää jo pilkisti
aukosta.
Hiukan hämillään rykäsi Kaikunen ja kunnioituksensa osotteeksi kohotti
hän hieman lakkiaan, samalla sipaisten kädellä hiuksiaan ja lausui:
"siinäkö sinä jo oletkin?"
"Tässä," vastasi tyttö viattomasti kysyjää silmäillen, "mutta kyllä
tänne oli kiipeämistäkin."
"Onhan sitä ja se on vaikeaa, kuin onnen tikkaiden astuminen," myönsi
Taavetti.
"Niin oikein se hengästyttää," sanoi Marjetta.
Sitten seurasi hetkisen kestävä kiusallinen äänettömyys, sillä niinkuin
sanottu, ei Taavetti ennättänyt puhettansa valmiiksi harkita, ennenkuin
tytön tulo keskeytti hänen ajatustensa juoksun. Viimein hän kuitenkin
rohkasi mielensä ja ilman esipuheitta ryhtyi asiaansa käsiksi.
"Minä olen aivan yksin," sanoi kellonsoittaja ryäistyänsä.
"Niinpä näyt olevan," tiesi tyttö vastaukseksi.
"Vainpa muulloinkin," selitti Taavetti.
"Pyydä sitten joku avuksesi toiseen kelloon," neuvoi Marjetta häntä
ystävällisesti.
"Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan minä olen e--e--eukotta -- ihan
yksin," sammalsi toinen pitkäveteisesti ja pyyhki tuskan hikeä
otsaltansa.
"Eukotta elämä ikävä, kuollutta on kultaisetta," vastasi tyttö
veitikkamaisesti.
"Ja sinäkin olet yksin," arveli kellonsoittaja.
"Yksin olen," sanoi tyttö kierrellen, "isä jäi kotiin, kun hänen on niin
vaikea käydä jalkaisin."
"Ei, vaanpa miehettä, tarkoitan minä," täydensi Taavetti puhettansa, "Ja
minulle juolahti tässä mieleen, että eikös se sinusta kävisi laatuun,
jos meistä niinkuin tuota pari tulisi?"
Nyt oli Marjettan vuoro ryäistä ja sepä olikin ainoa vastaus, minkä hän
suustaan sai seistessään siinä Taavetin edessä. Mielihyvällä katseli
kellonsoittaja hetkisen tuota hiusmartoansa myöten punastuvaa tyttöä,
joka yhä vaieten näpelöi huivinsa nurkia.
Viimein katkasi hän vaitiolon kysyen: "mitäs arvelet siitä? Eikös se
sinustakin kävisi laatuun?"
"Miksipäs ei," sai tyttö vihdoinkin sanotuksi ja kiireimmän mukaan lähti
palausmatkallensa.
"Hyvä; minä sitten tulen tän'iltana isällesi asiasta puhumaan," lausui
Taavetti iloisesti.
"Tule vain," kuului portailta Marjetan kuiskuttava ääni, "mutta älä
hisahda siitä niin kristisielulle."
Kevein askelin riensi tyttö alas ja ihmekö se olikaan, sillä nythän hän
tiesi hänkin voivansa miellyttää miestä, vaikka häntä Puna-Marjetaksi
sätittiin -- "ja millaista miestä sitten?" tuumaili hän puoli ääneen. --
"Niin uljasta, niin rotevaa, niin reipasta, jotta senhän ottaisi, vaikka
ken".
Taavetti hisahti kuitenkin asiasta kaikkein kristillisimmälle sielulle,
jonka hän tunsi, nimittäin Lampelan isännälle. Mielellään suostui
Lampelainen rupemaan puhemieheksi ja lähti sitten Taavetin kanssa
Suosilmän mökkiin. Siellä piti puhemies Matille pitkät puheet Tobiaasta,
Isaakista ja muista raamatullisista kosijoista, joilla hän taivutti
Matin mielen suostumaan "nuorien puuhiin", kuten hän itse sanoi.
Toimitus päätettiin Herran siunauksella ja niin oli Taavetti kihloissa.
Lampelaisen ja Taavetin Suosilmällä käynnin johdosta joutui heti monen
ämmän kieli liikkeelle. Maalarin Maija, joka kaikki seudussa tapahtuvat
kihlaukset luki omaksi ansiokseen, ei sanonut uskovansa "koko historiaa,
kun ei Taavetti enämpi, kuin Marjettakaan ole minulle siitä virkkanut
mitään." -- Vasta seuraavana sunnuntaina täytyi Maijankin myöntää
huhussa olevan hiukkasen perää, kun pappi saarnastuolista sitä
seurakunnalle kertoi. "Mutta," lausui Maija, "katsokoot itseänsä, ja
syyttäkööt itseänsä, jos huonosti käy, niinkuin tietysti käypikin --
syyttäkööt vain itseänsä, sillä, niinkuin sanottu, ei minulla ole mitään
osaa koko hommassa."
Kuitenkin koetti Maija seuraavain neljän viikon kuluessa ottaa asiaan
kaikin voimin osaa. Tuontuostakin pistäytyi hän Suosilmän mökissä
Marjetan luona vakuuttelemassa, "ettei Taavetilta mustat kengät
ensinkään kuosilliset syntyneet, vaikka hän on olevinaan suutarikin. --
Kaikkipa tässä," lisäsi hän "mestareiksi rupeaisivatkin, hui, hai!" --
Taavetille kertoi Maija taas Marjetan kivuloisuudesta, laiskuudesta ynnä
muuta semmoista, mutta huolimatta kaikesta siitä menivät Marjetta ja
Taavetti eräänä sunnuntaina kahtena eri olentona kirkkoon ja tulivat
sieltä yhtenä takaisin.
Toinen ääni oli Taavetin kihlausaikana tullut kirkonkelloihin. Nyt ne
soivat: "miksipäs ei, miksipäs ei" ja tuulikin ulkona kuiskaili nyt;
"laatuun käy," mutta Taavetilla ei enää ollut paljoa aikaa niitä
kuunnella, vaan hänellä oli muuta miettimistä. Hänen täytyi näet hankkia
vaimollensa vakinainen tyyssija, sillä hän käsitti varsin hyvin, ett'ei
perheellisen miehen enää sopinut Jerusalemilaisen virkaveljensä, ukko
Ahasveruksen, tavoin kylästä kylään, talosta taloon kierrellä, niinkuin
hän ennen oli tehnyt.
Pitkien aprikoimisien perästä valitsi kellonsoittaja kontinsijakseen
Lampelan vanhan nauriskuopan, joka oli mäen syrjässä lähellä maantietä.
"Luultavasti luuli hän tarpeellisen tasapainon vuoksi pitävänsä
arkipäivät asuksia maan alla, kun sunnuntait ja juhlat täytyy viettää
ylhäällä, tuolla huimaavassa korkeudessa lähellä taivaan pilviä," oli
Sormulan herra nauraen lausunut Taavetin asunnosta kuultuaan.
Asianomaisten luvalla suurennettiin siis kuoppa. Seiniksi pantiin pölkyn
päitä, maan rajaan laitettiin pienonen akkuna ja ovensuuhun ladottiin
aimo kiuas. Kuopan yli asetettiin orsia, niiden päälle lautoja ja
kaikkein ylimmä turpeita, joita paikoillaan pitämään pantiin moniaita
vierinkiviä. Sitten pistettiin vielä ontoksi lahonnut pärepölkky kiukaan
kohdalle savutorveksi ja niin oli asunto valmis.
Tuota kotia ei outo päältä nähden olisi osannut ihmisasunnoksi arvata,
vaan pitänyt jonakin mäyrän tai ketun luolana, jos ei savutorvesta
tuontuostakin tuprahteleva savu olisi osottanut, ett'eivät metsäläiset
siinä asustelleet. Huoneen -- jos suutari-kellonsoittajan asuntoa
oikeita huoneita loukkaamatta voinee siksi sanoa -- huoneen sisustuskin
oli ulkopuolen mukainen, siis jotensakin yksinkertainen. Rahi, pienoinen
lavitsan ja pöydän välillä oleva kappale, kaksi pyttyä, nahkojen
lioitussoikko, tuohikopsa, kaksi vasua, pari puulusikoita, pahkakuppi,
pieni pata ja rautainen pärerahko, jonka Puna-Marjetta oli
myötäjäisikseen saanut -- kas siinä oli perunkirjoituskirjojen mukaan
kaikki huonekalut eli "*supellectilia*," niinkuin komsarjus
Rytkén-vainaja on kirjoittanut. Jakokirjassa, jota tärkeänä
historiallisena todistuskappaleena kirkon arkistossa yhä säilytetään, on
kyllä huonekaluiksi luettu: polvihihna, veitset, nyrhikirves, lestipussi
ja kiukaan vieressä olevat kylpylauteet, mutta se on arvatenkin erehdys,
sillä ainoastaan viimemainituita käytettiin huonekalun verosta,
nimittäin sänkynä. Erikoisomaisuutena, jota ei miehen veloista olisi
saanut myödä, oli Marjetalla äitivainajaltansa perimä päivännäkemätön,
jolla pienestä maksusta paranneltiin kylän lapsista maahista,
savipuoleisia, lautumia ja ruohtumia.
Rauhallisesti vietti nuori parikunta päivänsä tuossa asunnossa
alhaisessa, matalaisessa majassa. Marjetan omien sanojen mukaan oli
heillä elämä kuin "taivaan pankolla," sillä he olivat onnellisemmat ja
rikkaammatkin kuin moni kruunattu pää -- he olivat tyytyväiset. --
Kyläläiset nimittivät Taavetin asuntoa "hönniksi," eivätkä usein
käynnillään häirinneet hönniläisten hiljaista elämää -- kukapas olisi
kehdannut kömpiä hönniin, jolle ei kannattanut edes mökin nimeä antaa.
Vielä harvemmin kutsuttiin sinne vieraita. Melkein poikkeuksena
tavallisista oloista sopii siis pitää sitä, kun Taavetti eräänä
lauantai-iltana oikein pyytämällä pyysi Haapalan vanhan Sussun
"menemään Marjetalle ratoksi" niin kauaksi, kuin hän itse pistäysi
pyhään soittamassa. -- Se tapahtui seuraavana syksynä häiden jälkeen.