Kuinka katkerasti me sen vielä puoli vuotta sitten tunsimmekaan.
Nyt meillä on tuo puuttuva selkäranka ja sen vuoksi tunnemme
itsenäisyytemme olevan toisenlaisella pohjalla kuin puoli vuotta
sitten. Mutta laittakaamme niin, että tämä selkäranka on ja pysyy
sellaisena, että kansamme voi siihen turvallisena nojata. Tehkäämme
itsekukin voitavamme, luodaksemme suomalaisesta sotilaasta sellaisen,
että isänmaamme kansalaiset, nähdessään heitä harjoituskentällä
marssimassa, paraadissa tai vartiopaikoilla, tuntevat iloa ja ylpeyttä
ja mielen turvallisuutta ja että heidän rinnassaan helähtävät laulun
sanat:
"Ollos huoleton, poikas valveill' on."
XIX.
KUN KIEROON KASVANUT OIKAISTIIN.
Jokelan Antti makasi selällään, lakki silmillä tuvan ovisängyssä. Isä
varustausi työpaikalleen lähtemään, kaivoi piippuaan ja heitti aina
väliin happamen katseen ovisänkyyn.
-- Kehtaakin siinä aikamies lojottaa, -- sanoi hän viimein. -- Ja
äläpäs tässä pätöasia, josta mies sairaaksi heittäytyy. Olihan tuo
ennen miehillä, minkä minullakin, kolmen vuoden reissu edessä eikä
siitä oltu millänsäkään. Nyt kun pitäisi kahdeksi vuodeksi sotaväkeen,
niin mies on aivan rujona. Mutta kyllä se sinulle hyvää tekee. Kun ei
sinusta kuitenkaan kotona näy miestä tulevan, niin katsotaan, mitä ne
kasarmissa saavat sinusta aikaan. Ainakin ne tuon hulikaanimerkin,
otsatukan, sinulta siellä leikkaavat.
Isä kopisti piipunperät suuhunsa ja painui ulos. Antti kirosi lakkinsa
alta ja sanoi, että hän ei huoli päälleen kruunun takkia.
-- Minkäpäs sille nyt enää mahtaa, mentävä kai sinne on, -- huokasi
neuvotonna äiti, joka koko aamun oli hoidellut poikaansa.
-- Enkä mene! -- äsähti Antti. -- Minä karkaan Ruotsiin ja sieltä
Ameriikaan.
Hän oli todellakin sairas. Eilen oli hän ollut
asevelvollisuuskutsunnassa ja sinne oli hän valmistautunut siten, että
oli laittanut kylkeensä keinotekoisen paiseen ja pitänyt sitä viikon
päivät ärtyneenä, että se näyttäisi hyvin pahalta. Aikaisemmin oli
hän suunnitellut lyödä kirveellä jalkaansa, mutta siihen ei hänellä
ollut kuitenkaan ollut luontoa ja niin oli hän turvautunut tuohon
paisekeinoon. Lisäksi oli hän eilen kutsuntaan mennessään niellyt
puolen sikaaria, mikä oli aiheuttanut ylenannatuksen sekä saanut
hänet näyttämään hyvin kalpealta. Mutta lääkäri oli vain nauranut
hänen paiseelleen ja kalpeudelleen sekä hyväksynyt hänet sotilaaksi.
Arvannostossa oli hän sitten joutunut vakinaiseen palvelukseen ja sinne
oli lähdettävä alkusyksystä.
Itkua tehden ja hammasta purren oli hän poistunut kutsuntapaikalta,
hankkinut itselleen tenttua, ryypännyt itsensä sikahumalaan ja joutunut
illalla tappeluun. Nyt oli hänellä surkea kohmelo ja ruumis täynnä
mustelmia.
Monta harmia oli hän ehtinyt jo isälleen tuottaa. Opittuaan jo tupen
pituisena tupakkaa viljelemään oli se johtanut hänet kotivarkauteen,
sillä paperossien ostoon piti olla rahaa. Ja menot suurenivat
sitä mukaa kuin hän varttui isommaksi. Rippikouluiässä oli hän jo
työväentalon tanssi- ja tappelutilaisuuksissa parhaita pukareita.
Oikeudessakin oli hän jo ehtinyt olla, saaden sakkoja juopumuksesta
ja rähinästä. Ja olipa hän kerran ollut vähällä vankilaankin joutua.
Muutamain samanhenkisten toverien kanssa liittoutuen oli hän eräänä
syksy-yönä varastanut jyviä naapuritalon aitasta. Asia oli tullut ilmi
ja ainoastaan isän väliintulo oli Antin pelastanut vankilaan joutumasta.
Antin uhkaus karkaamalla välttää sotapalvelus ei jäänyt pelkäksi
uhkaukseksi. Pari viikkoa ennen palvelukseen lähtöä hävisi hän kotoa.
Hän oli varkain myönyt kotoaan jyviä gulashille ja saanut siten
matkarahaa. Passi hänellä oli tietysti väärä. Mutta matka päättyi
nolosti. Ruotsin rajalla joutui hän rajavartiain käsiin, passi
huomattiin vääräksi ja vankikyydillä tuotiin hänet kotipitäjään. Mutta
sielläkään ei häntä laskettu vapaalle jalalle, vaan kun palvelusaika
oli juuri alkamassa, vietiin hänet edelleen vankikyydillä kaupunkiin,
jossa palvelus oli määrätty suoritettavaksi.
Niin joutui Antti kuin joutuikin pelkäämäänsä kasarmiin. Ja isän
ennustus toteutui: hän menetti rakkaan otsatukkansa, jonka suojasta hän
oli tottunut kyräämään, sillä ensimäiseksi työksi leikattiin kaikilta
tukka lyhyeksi. Parransänki, joka karkumatkalla oli kasvanut pitkäksi,
täytyi raakata pois. Sitten seurasivat saunat ja lääkärintarkastukset.
Ihan sormen ja varpaan kynnetkin ne nuuskivat ja pakottivat leikkaamaan
ne säännönmukaisiksi. Aivan se tuppasi vihaksi pistelemään eikä Antti
sanonut vanginkaan elämää tällaiseksi kuvitelleensa.
Mutta vielä pahempaa oli edessä. Kun kello seuraavana aamuna oli
käytävän seinässä lyönyt kuusi, kajahti armoton huuto: ylös! Antti ei
ollut siitä aluksi millänsäkään, vaan käänsi kylkeä ja aikoi jatkaa
untaan. Mutta siinä tuokiossa oli päivystäjä hänen vuoteensa vieressä,
tempasi peitteen päältä ja huusi ihan korvan juuressa: -- ylös! ylös!
Kiroten vääntäysi Antti istualleen ja alkoi vetää housuja jalkaansa.
Mutta ennenkuin hän ehti kovinkaan pitkälle pukeutumishommassaan, siinä
kun täytyi aina väliin pysähtyä ja haukotella, oli korpraali hänen
kimpussaan. -- Joutuin, joutuin pesemään! Eikä sinne niin vain saanut
mennä, vaan koko yläruumis täytyi riisua alasti ja sitten kylmällä
vedellä huuhtoa kasvot, kaula, rinta ja hartiat. Ja taas oli siinä
korpraali torumassa ja neuvomassa. -- Mitä pesemistä tuo nyt oli? Kas
niin sen piti tapahtua! Antilla pyöri jälleen äkäinen kirous huulilla,
mutta hän sai sen vielä alas niellyksi.
Heti pesun jälkeen oli tehtävä vuoteensa. Korpraali, joka oli heidän
tupakuntansa peräänkatsoja, antoi uusille miehille ohjeet, miten
sänkyvaatteet oli päiväksi asetettava. Kun nämä olivat täyttäneet
käskyn, kiersi hän sänky sängyltä tarkastamassa. Antin vuodetta
silmätessään lensi hän kuin haukka sänkyvaatteisiin käsiksi, riuhtasi
viltin, lakanan ja tyynyn paikoiltaan ja viskasi jakkaralle.
-- Mikä ihmisen vuode tuo nyt on, -- huusi hän. -- Tekee paikalla
uudestaan ja sen mukaan kuin minä neuvoin.
-- Tee itse, p--le! -- pääsi jo Antilta.
-- Jaha, vai sillä tavalla, -- sanoi korpraali tyynesti ja lähti
vääpelin puheille.
Antti sai vorokauden arestia ja sinne oli hänen kahden miehen välissä
lähdettävä ennenkuin oli aamiaistakaan suuhunsa saanut. Se oli kolkko
ja kolea huone, jossa ei ollut minkäänlaista huonekalua, katonrajassa
vain pieni ristikkoikkuna. Hän kyyrötti nurkassa lattialla, kärsi
tupakanpuutteesta, itki harmissaan, puri hammasta ja kiroili ja teki
karkaamispäätöksiä.
Kun hän seuraavana aamuna pääsi sieltä takaisin, tuntui hänen
ryhmälleen kuuluva asuinhuone niin valoisalta ja kodikkaalta ja
hiljaisessa mielessään täytyi hänen myöntää, että vankinaolo oli
sentään toista kuin kasarmissa eläminen. Mutta ensimäisenä työnä oli
hänellä edessään se vuoteen laittaminen. Mutisematta, joskin kyräten,
hän sen teki niin, että korpraali oli siihen tyytyväinen.
Sitten alkoivat voimisteluharjotukset. Kuinka työlästä hänen olikaan
seisoa asennossa, rinta ulos pullistettuna ja kädet sivuille
pingotettuna. Ei mitenkään hän tahtonut siihen taipua, vaan vartalo
valahti väkisinkin siihen velttoon ja ryhdittömään asentoon, johon
hän kotoisessa nuorten miesten elämässä oli tottunut. Mutta siitäkös
äityi kersantti, joka harjotuksia johti. Hän komensi Antin rivin eteen,
vastapäätä toisia, osotti häntä miehille ja näytti sitten karrikeeratun
liiotellusti, miten hän rivissä seisoi. Kersantin asento oli niin
hullunkurinen, että miehet purskahtivat täyttä kurkkua nauramaan. Antti
karahti tulipunaiseksi ja puri hammasta. Mutta sen jälkeen ei hänen
tehnyt mieli enää rivissä läjään painua, vaan koetti hän pingottaa
ryhtiään. Seuraavana aamuna olivat kaikki jäsenet hellänä, mutta
moniaan päivän kuluttua se katosi ja hän tunsi itsensä vetreämmäksi
kuin koskaan ennen.
Vaikea oli hänen myöskin tottua päälliköitä puhuttelemaan, kun
täytyi katsoa puhuteltavaa suoraa silmiin ja antaa lyhyet ja selvät
vastaukset. Ja hän kun oli tottunut puhumaan umpikuljuisesti ja
mutisten sekä katsella muikistelemaan kaikkialle muualle, vaan ei
puhuteltavaa silmiin. Kunnianteon oppiminen ei myöskään ollut helppoa,
sillä hänen tapoihinsa ei ollut kuulunut vastaantulevain, tuttujenkaan,
tervehtiminen. Sai riittää, kunhan lakinlipun alta muljautti
häränsilmää sinnepäin.
Kun hän ensi kerran oltuaan puolen päivän lomalla kaupungilla palasi
kasarmiin, tuli tiellä vastaan oman komppanian kapteeni. Kädet sinellin
taskuissa ja paperossi suupielessä roikkuen kävellä jumppaili Antti
hänen ohitseen, kohdalla ollessaan vain kerran katsoa muljauttaen.
Mutta kapteeni pysäytti hänet kuin leimaus ja kysyi, että mikäs kuvatus
sotamieheksi hän olikaan sekä tiedusteli nimeä. Seuraavana aamuna luki
vääpeli hänelle kahden vuorokauden arestituomion.
Seurasi uusi kiroilu ja hammasten kiristys ja karkauspäätösten teko
nurkassa arestihuoneen lattialla. Rangaistus tuntui tällä kertaa
sitäkin katkerammalta, kun hän ei oikeastaan millään tarkotuksella
ollut kunniantekoa laiminlyönyt. Se oli tapahtunut vain vanhasta
tottumuksesta. Mutta rangaistus oli nyt kerta kaikkiaan kärsittävä,
siitä ei päässyt minnekään, ja kyllä hän sen jälkeen oppi väkisinkin
pitämään huolen tervehtimisestä. Karkauspäätösten toimeenpanostakaan
ei tullut mitään, sillä ensimäinen yritys vankikyytineen oli vielä
tuoreessa muistissa. Sitäpaitsi oli varottavana esimerkkinä muuan
tapaus eräästä toisesta komppaniasta, josta pari sotilasta yritti
karkuun, mutta joutuivat melkein heti kiinni ja saivat sotaoikeudessa
puoli vuotta vankeutta.
Mutta kapteenille kantoi hän tuon viimeisen arestirangaistuksen
johdosta kaunaa. Niinpä kun kapteeni oli vähän sen jälkeen saapuvilla
komppanian yhteisharjotuksissa, teki hän tämän uhalla kaikki temput
huolettomasti ja nurinpäin. Aliupseerit hermostuivat, se tarttui
miehistöönkin, ja koko komppania joutui häiriön valtaan. Ärtyneenä
määräsi kapteeni sille kahden tunnin ylimääräisen harjotuksen.
Kun komppania palasi harjotuksista, kerääntyi Antin ryhmän tupaan
äkämystyneitä miehiä. Ne supattivat keskenään ja heittivät vihaisia
katseita Anttiin. Tästä alkoi ilma tuntua yhtä painostavalta
kuin Jukolan Eerosta silloin, kun veljet hänen ilveilystään
kyllästyneinä keskeyttivät aapeluksen tankkaamisen ja pistäysivät ulos
neuvottelemaan. Hän yritti lähteä käytävään, mutta äkäinen: -- äläpäs
mene! keskeytti hänen matkansa. Samassa tarttui muutamia miehiä häneen
lujin kourin, he asettivat hänet suulleen omalle vuoteelleen, nostivat
takin helmat ylös, irrottivat vyönsä ja alkoivat leipoa. Kun hän yritti
huutaa, alkoivat kaikki ympärillä seisovat miehet laulaa: "Poijat
kansan urhokkaan", ja sitä tehdessään jatkoivat he leipomistaan.
-- Äläpäs saata komppanialle toista kertaa sitä harmia! -- varottivat
he lopuksi.
Nyt oli Antti siis päällikköjen lisäksi saanut toveritkin vastaansa.
Hän oli täydellisessä umpikujassa, jossa ei auttanut muu kuin
alistuminen ja mukautuminen.
Mutta monta työlästä asiaa hänen oli vielä sulatettava. Mitä
kaikkea siellä kasarmilla päntättiinkään ihmisen päähän! Kun
kenttäharjotuksista pääsi, joutui valistusupseerin kouriin.
Sai istua kuin koulupoika penkillä. Siellä opetettiin isänmaan
historiaa, maantietoa, yhteiskuntaoppia ja ties mitä kaikkea. Yksinpä
puutarhanhoitoakin. Kasarmin viereen oli raivattu laaja puutarha-ala,
joka oli jaettu pieniin ruutuihin. Kukin mies sai hoidettavakseen yhden
ruudun ja työssä opasti heitä erityinen puutarha-aliupseeri. Kunkin
tuotteet asetettiin syksyisin näytteille ja parhaimmin onnistuneet
saivat palkintoja. Tuotteensa sai itsekukin myödä pataljoonan
muonitusmestarille.
Valistusupseeri oli taitava mies ja osasi kiihottaa miesten
opiskeluhalua. Kasarmin suurta kirjastoa ja lukusaleja käytettiinkin
ahkerasti. Edistyneimmät saivat julkisia kiitoksia ja palveluksesta
päästessään sai jokainen todistuksen, jossa oli mainittu hänen
edistyksensä kaikissa aineissa, mitä kasarmilla opetettiin.
Lopulta heräsi Antissakin oppimisen halu. Ja kun hän luonnostaan ei
ollut mikään huonopäinen eikä lahjaton, alkoi hän ennen pitkää edistyä
hyvin. Sitä mukaa kuin hänen tapansa muuttuivat, huomasi hän toverien
ja vallankin esimiesten käyvän itselleen suopeammiksi. Ympäristö ei
sentään ollutkaan niin paha kuin hän aluksi oli luulotellut. Se oli
aivan sen mukaan, miten siihen itse suhtautui.
Kun uusia miehiä ensi kerran laskettiin kotona käymään, ei Antti
päässyt niiden mukana. Hänen syntirekisterinsä oli ehtinyt paisua
siksi huomattavaksi. Hän nieli hiljaisuudessa katkeruutensa ja jatkoi
ponnistuksiaan, voittaakseen esimiestensä suosion. Hän ponnisteli
rehellisesti ja hikoili itsestään ulos hulikaanitartunnan.
Kun hän viimeisten mukana pääsi lomalle ja tuli kotiin, tarkasteli isä
syrjästä hänen käytöstään ja olemustaan, lausuen illalla tyytyväisenä
äidille:
-- Näkyypä pojassa tapahtuneen muutos. Oli se siunattu asia, että se
joutui sinne sotaväkeen. Kyllä siellä ennenkin tehtiin melko värkistä
mies.
Ja silmiin pistävä muutos Antissa oli tapahtunutkin. Hänen puhetapansa
oli muuttunut toisenlaiseksi, kasvojen ilme oli käynyt avonaisemmaksi
ja tuttavia tervehtiessä kolahtivat kantapäät kuin itsestään yhteen.
Koko miehen ryhti oli oijennut ja käynti somistunut.
Kun entiset toverit tulivat häntä tapaamaan ja tahtoivat niihin
tavallisiin rynttytansseihin, ei hän lähtenyt. Hänestä tuntui kuin
olisi hän arvossa noussut, joten hänen ei sopinut enää sellaisiin ottaa
osaa. Ja muutenkin osotti hän vierovansa entisiä tovereitaan, mistä
nämä saivat aiheen moittia häntä ylpistyneeksi.
Lomalta lähtiessä antoi isä hänelle hyväsesti taskurahoja ja äiti
varusti hänet oivallisilla eväillä. Sen johdosta tunsi hän mielensä
liikutetuksi ja lämpimäksi ja täynnä hyviä päätöksiä palasi hän
kasarmille.
Sinne meno ei tuntunut enää vastenmieliseltä ja pelottavalta. Olipa
hänellä hieman ikäväkin tovereitaan ja muutamia päälliköitään.
Nopeasti kului kaksivuotinen palvelusaika loppuun. Ja kun hän, pätevä
kansalaistodistus taskussaan, palasi kotiin, tunsi hän ruumiillisesti
vaurastuneensa ja henkisesti rikastuneensa. Ennen kaikkea hän
oli oppinut tekemään työtä, noudattamaan järjestystä ja olemaan
täsmällinen. Tyytyväisenä pani sen isä joka päivä merkille ja Jokelan
talon työpaikat todistivat ennen pitkää, mikä muutos nuoressa isännässä
oli tapahtunut.
Kun Antin nuorempi veli jonkun ajan kuluttua joutui myöskin
vakinaiseen palvelukseen ja sen johdosta palasi nenä nyrpöllään
kutsuntatilaisuudesta, sanoi Antti hänelle:
-- Elä veikkonen sure omaa hyvääsi. Sotapalvelus se on minustakin
miehen tehnyt, ilman sitä minä olisin varmastikin jo vankilan asukas.
* * * * *
Tuollaiseksi pääpiirteissään kuvittelen uuden suomalaisen sotaväen
tulevat kasarmit. Ne olisivat pakollisia kansalaisopistoja, joissa
saatu opetus olisi monipuolisempi ja lujempi kuin mitä esim.
kansanopistoissa ehditään antaa.
Miksi sotapalvelus ja kasarmielämä väkisinkin tahdotaan kuvitella
synkäksi, ilottomaksi ja kuolettavaksi? Kun viime kesänä julkisuudessa
keskusteltiin kotimaisen sotalaitoksen uudelleen luomisesta, kävi
muutamankin Uuteen Suomettareen kirjottajan ajatuksen juoksusta
selville, että hänen mielessään häämötti jonkunlainen Nikolai
ensimäisen aikainen tai vielä sitäkin vanhempi kasarmimuoto, jossa
pamppu ja raa'at tavat olivat vallalla. Se on samanlaista ennakkoluuloa
kuin mitä monetkin monarkian vastustajat ovat osottaneet, heidän
mielikuvituksessaan kun ovat selvästikin häämöttäneet keskiaikaiset
hallitusmuodot mielivaltaisine ruhtinaineen, joiden toimintaa eivät
juuri minkäänlaiset perustuslait rajottaneet.
Muistan hyvin entisen kotimaisen sotaväen kasarmit, sillä
koulupoika-aikana oleilin usein sunnuntaisin kasarmilla tuttuja
kotipuolen sotilaita tapaamassa. Kasarmi ei tehnyt lainkaan kolkkoa
vankilavaikutusta. Joukko siistejä rakennuksia istutusten keskellä ja
sotilaiden asuinhuoneet avarat, valoisat ja ilmavat. Lainakirjastot oli
olemassa ja sotilaat saivat melkoisessa määrin henkistäkin opetusta.
Moni on sotapalveluksessa ollessaan oppinut kirjottamaan sekä saanut
laskutaidon alkeet. Entä ruumiillinen harjotus ja kurin juurruttaminen?
Vielä nytkin tuntee ryhdistä ja käytöksestä ne, jotka aikoinaan ovat
suorittaneet vakinaisen sotapalveluksen. Useimpien heistä olen kuullut
siunaavan sitä aikaa, niin vastenmieliseltä kuin meno sinne tuntuikin.
Yhden ja toisen olen kuullut myöskin sanovan, että sotapalveluksessa
heistä vasta mies tehtiin, muutoin olisi vankila heidät perinyt.
Jos jo entisissä, Venäjän vallan aikuisissa kasarmeissamme annettiin
henkistäkin opetusta, niin mikä estää tätä puolta tulevissa
kasarmeissamme suuresti laajentamasta? Niin että ne ovat todellisia
kasvatuslaitoksia, kansalaisopistoja, joissa nuoriin miehiimme
juurrutetaan kuri ja järjestys ja joista he lähtevät avokatseisina,
suoraryhtisinä, ruumiillisesti ja henkisesti vaurastuneina
kansalaisina. Entä mitä merkitsee rikkinäistä kansaamme jakavien
kuilujen poistamisessa se seikka, että sotapalveluksessa joutuvat
eri yhteiskuntakerroksista ja erilaisilta sivistystasoilta lähteneet
nuorukaiset jokapäiväiseen kosketukseen toistensa kanssa, elämään
muutaman vuoden samoissa oloissa, saman pakon alaisina? Eikö se
ole omiaan hälventämään kansalaisryhmiä toisistaan erottavia
ennakkoluuloja, laajentamaan elämänkäsitystä niin puolella kuin
toisellakin ja hiomaan suomalaisen luonteen haitallista särmikkäisyyttä?
Kurin on oltava luja ja tinkimätön ja ruumiillisten harjotusten
ankarat, hikeä vaativat. Muutoin ei norjene se könsikkämäisyys eikä
häviä se käytöksen epämiellyttävyys, mikä on niin yleistä nykyisessä
maalaisnuorisossamme. Katsokaahan vain sitä tyyppiä, joka viime
vuosina on ilmestynyt kyliemme teille ja julkisille paikoille. Vanha
kansallinen naapukka samoinkuin hattukin ovat hävinneet käytännöstä
ja otsatukkaista päätä verhoo nyt niin kesällä kuin talvellakin
epäjalo automobiililakki. Liivin aukeamasta paistaa rinta paljaana
-- svabodakesänä käytäntöön tullut muoti -- ja puukko on entisellä
sijaltaan kupeella ylennetty liivin ylätaskun reunassa roikkumaan.
Siinähän se on näkyvällä paikalla ja ikäänkuin sanomassa: -- Elä tule
liian lähelle, perrr... Kun nyt kolmekin tällaista sankaria, hartiat
kyyryssä, paperossit suunpielessä ja kädet housuntaskuissa kävelee
rinnan maantietä, ottavat he huostaansa koko tien leveyden, niin että
vastaantulijan, olkoonpa vaikka vanha, sauvaan nojaava mummo, täytyy
siirtyä äärimmäiselle tiensyrjälle, ellei kokonaan tieltä pois.
Kun vapaussota puhkesi, katosi tämä tyyppi hetkeksi näkyvistä. Mutta
nyt se on palannut takaisin ja rehenteleikse teillä, kahviloissa ja
pensaikoissa korttipakan ja tenttupullon seurassa aivankuin ennenkin.
Kirjottaessani tätä myöhäisenä sunnuntaiehtoona kuuluu ulkoa kiljuntaa,
räähkää laulunrenkutusta ja portinpauketta -- vääntävät luultavasti
taas koko portin sijoiltaan, kuten monesti ennenkin. Ne ovat tansseista
palaajia. Siellä on tuolla parin kilometrin päässä metsässä kenttä,
jonne joka ikinen sunnuntai vaeltaa sankat joukot nuorisoa. Hanurin
räikkyessä siellä tanssitaan, maistellaan väkeviä ja pelataan korttia.
Ja kun sieltä sitten puoliyön lähetessä palataan, muistuttaa se
taisteluun hyökkäävän intiaanilauman vaellusta.
Kykeneekö nuorisoseuraliike tässä suhteessa parannusta aikaan saamaan?
Abstraktisine ohjelmineen ja vetisine aatteellisuuksineen on se siihen
aivan liian häiveröinen. Ja on jo alun pitäin ollut sitä.
-- Jos meillä olisi koko ajan ollut kotimainen sotapalvelus
käytännössä, niin ei noita hulikaaneja olisi niin paljon, -- olen
kuullut monen vanhemman ihmisen sanovan. Ja siinä on varmaankin paljon
totta. Ainoastaan pakollinen sotapalvelus, tai sanokaamme, ettei rauhan
ystäväin tarvitse sanaan "sotapalvelus" kompastua: pakollinen kasvatus
voi kieroon kasvaneet oikaista ja tehdä villiintyneistä nuorukaisista
kunnollisia yhteiskunnan jäseniä.
XX.
SAIRAITA JA VANKEJA.
Helatorstaina siirrettiin pataljoonamme Metsäkylästä Kotkaan, joten
pohjalainen joukkomme, halki maan vaellettuaan, päätyi lopuksi
Suomenlahden rannalle.
Paljon on kaupungissa vankeja ja niiden takia on täytynyt varusväkeä
lisätä. Suuri ja aistikas työväentalo -- Suomen komeimpia -- on sulloen
täynnä vankeja, samoin useimmat kaupungin julkisista rakennuksista.
Niitä on miehiä ja naisia, joukossa joku määrä venäläisiäkin.
Vartioiminen on tähän saakka ollut etupäässä paikallisten
suojeluskuntalaisten huostassa. Ne eivät ole saaneet olla leikissä
mukana, niiltä puuttuu kuraasia ja järjestys vankiloissa on huono.
Vangit pelaavat korttia ja pelissä leiskuvat satamarkkaset, kiroilevat
vartioilleen vasten silmiä ja elävät yleensä miten itse haluavat. Mutta
kaupunkiin tultuamme ryhdymme me pohjalaiset asiaan ja pian huomaavat
vangit, että kurssi on muuttunut.
Minkä augias-tallin muodostaakaan työväentalo! Suunnattoman törky- ja
likapaljouden keskellä oljentelee siellä tuhantinen vankijoukko.
Suuri juhlasali, näyttämö ja lukuisat syrjähuoneet ovat heitä täynnä.
Mikä kirjava, hölmistynyt, tylsään välinpitämättömyyteen vajonnut
joukko! Näkee mitä roistomaisimpia kasvontyyppejä, mutta joukossa on
myöskin vallan siistejä, kunnollisen vaikutuksen jättäviä työmiehiä.
Eräskin Helsinginpitäjäläinen on juuri lyijykynällä kirjottanut
kirjeen vaimolleen, joka ei tiedä mitään hänen kohtalostaan. Kirje
yksinkertaisuudessaan on varsin liikuttava. Olematta omain sanainsa
mukaan mikään aktiivinen punainen on mies parka, joka tekee rehdin ja
uskottavan vaikutuksen, virran mukana solunut tähän nuotanperukkaan.
Kaiken kurjuuden lisäksi on hänen kaartilaispalkkansa täällä vankilassa
varastettu takin povitaskusta. Nyt hänellä ei ole niin paljoa, että
kirjeensä saisi postiin.
Vanhojen, ryssän sinelliä kantavain maankiertäjäin rinnalla tapaa
alaikäisiä poikasia, jotka elävistä kuvista saadun seikkailunakin
kiihottamina ovat varmaankin mukaan lähteneet -- poikia, jotka
ansaitsisivat vain hyvänlaisesti piiskoja ja sitten kunnon perheeseen
kasvatettaviksi.
Työskentelemme useampina osastoina, merkiten kirjoihin vangit ja
heidän omaisuutensa, takavarikoiden samalla kaiken sellaisen, mitä
vankien ei ole sovelias pitää. Samalla merkitsemme pöytäkirjaan
lyhyesti muutkin heidän osuuttaan kapinaan koskevat seikat. Varsinkin
päälliköistä koetamme saada tarkan selon. Näitä viime mainittuja ei
ole paljon nimeksikään vankien joukossa. Ne ovat ajoissa livistäneet
turvallisemmille maille. Harmistuneina kertovatkin monet vangit, kuinka
lopputingassa, kun perikato alkoi olla jo aivan ilmeinen, johtajia ei
löytynyt mistään. Sellaisia sankareita ne ovat sosialistipomomme olleet
miltei järkiään. Varsinaisten rivimiesten joukossa on sen sijaan ollut
varsin runsaasti oikeata sankariainestakin. Vahinko vain, että he ovat
uhranneet verensä niin kurjan asian palveluksessa, saaden palkakseen
vain maankavaltajan nimen.
Ryöstösaalista on työväentalollekin kertynyt mitä kirjavin paljous.
Lähtien sillitynnyreistä aina hienoihin pitsikääryihin saakka.
Ryhtyessämme inventoimaan meitä ihan painostaa edessä oleva työn
paljous. Sitten siellä on kaikenlaista ryssiltä saatua kamaa suuret
kasat: selkäreppuja, sääryksiä, patruunavöitä ja -koteloita, kaskia,
kaasunaamareita...