olivat vasta toimeenpannun asevelvollisuuskutsunnan kautta otettuja
peräpohjalaisia, -- kertoi nuori jääkäriupseeri. -- Ne olivat aika
junnuja, tukkilaisia, porohiihtäjiä ja mitä kaikkia lienevät olleet.
Hartiakkaita, lenkosäärisiä ja kulmikkaita rähisijöitä ja tappelijoita,
jotka olivat kasvaneet ja eläneet kiveliöiden rajattomassa vapaudessa.
Muuankin heistä, jota toiset nimittivät Iso-Villeksi, oli tappelusta
tuomittuna istunut kolme eri kertaa vankilassa.
Minkäänlaista yhtenäistä pukua heille ei tietysti ehditty hankkia, vaan
esiintyivät he omissa sarkatakeissaan, naapukkalakeissaan, pieksuissaan
ja poron koipikengissään. Ainoana yhdistävänä merkkinä oli valkoinen
nauha vasemmassa käsivarressa.
Kyllä totisesti siinä kävi rähinä, kun minä ensi kertaa asetin niitä
riviin. Vaikka minä koetin ärjyä kaikista tuimimmalla äänelläni, hukkui
huutoni kuin lapsen huhuilu kosken kohinaan. Ja lapsena he minua
tuntuivat pitävänkin, mikä minua aluksi kovin harmitti. He suhtautuivat
minuun suopean alentuvasti ja upseerinimeäni eivät he puhutellessa
juuri vahingossakaan käyttäneet, vaan kutsuivat minua aina "nuoreksi
herraksi".
Sanoivat niitä punaisiksi ja monet pelottelivat minua, että ne
varmasti vielä ampuvat minut, kun lähdetään rintamalle. Sitä en
kuitenkaan osannut pelätä, niin vastenmielisen vaikutuksen kuin
komppaniani minuun aluksi tekikin. Saattoivat olla punaisia, mutta
varmastikin olivat he sitä vain nimellisesti. Tappelu oli heille
pääasia, sama sitten ketä vastaan saivat tapella. Iso-Ville kysyikin
minulta, kun ensi kertaa taisteluun mentiin, että "miten se on, nuori
herra, saako sitä nyt tapella mielin määrin ilman ettei nimismies
tule käräjille könistämään?" Ja kun minä vakuutin heillä nyt olevan
rajattoman tappeluvapauden, ei Iso-Ville näyttänyt mitään parempaa
kaipaavan. Hänelle samoinkuin useimmille tovereilleenkin tuntui olevan
suuri uutuuden viehätys siinä, että esivalta tällä kertaa suhtautui
suorastaan myötätuntoisesti heidän tappeluhaluunsa.
Niinä kahtena viikkona, jotka meille jäi harjotteluaikaa, eivät he
oppineet juuri mitään, vaikka työtä tehtiin aamusta iltaan. Heidän
näytti olevan suunnattoman työlästä perehtyä yksinkertaisimpiinkaan
sotilastemppuihin. Ei silti, että he olisivat olleet tyhmiä tai
erikoisen kovapäisiä, vaan heidän "luontonsa pani kaikkea sellaista
vastaan", kuten Iso-Ville kerran selitti. Kun komennettiin esimerkiksi
käännös oikealle, teki osa riviä tuon tempun kuin sattumalta oikein,
toinen osa kääntyi vasemmalle ja kolmannet ympäri. Ja jokainen suoritti
liikkeensä eri aikaa tyrkkien samalla lähimpiä tovereitaan pois
tieltä. Ärjymisistä siinä ei ollut mitään apua. Kivääriä he kuitenkin
jossakin määrin oppivat viljelemään ja sehän se kuitenkin on tärkeintä
rintamalla.
Tuon lyhyen harjoitusajan päätyttyä meidät määrättiin Karjalan
rintamalle. Siellä oli niihin aikoihin kuumat paikat, sillä Pietarista
painui junan täysi toisensa jälkeen ryssän punikkeja meikäläisten
aateveljiensä avuksi. Melkein heti perille tultua jouduimme mekin
tuleen.
-- Näin heti alussa, että mistä kaikesta miehiäni saattoi moittiakin,
pelkureita he eivät ainakaan olleet. Kuin magneetin vetäminä marssivat
he epäröimättä sinne, missä tiesivät viholliseen käsiksi pääsevänsä.
Niin tavattoman paljon kuin he kuriin nähden jättivätkin toivomisen
varaa, niin ainakin taistelun aikana vallitsi heidän keskuudessaan
eräänlainen terveellinen toverikuri, mikä tuntuvasti helpotti minun
toimintaani. Niinpä huomasin ensimäisessä taistelussamme, että kun
meidän ketjussa edetessä läpi metsän ja vihollisen kuulien alkaessa
vinkua korvissamme muutamat, nähtävästi vähemmän rohkeat, jättäysivät
jälkeen ja etsivät itselleen suojapaikkoja, niin joukko etummaisia
miehiä, Iso-Ville tietysti yhtenä, palasi heitä mukaan könistämään.
Eikä se suinkaan tapahtunut hellävaroin ja houkuttelemalla. Potkien
ja kiväärinperällä kolhien kiroilivat he, että mitäs te täällä
piileksitte, vai aiotteko ruveta sakin pettäjiksi, mars vain muiden
joukkoon. Ja aina vastakin huomasin heidän pitävän tarkan huolen siitä,
että ketju eteni yhtä rintaa ja ettei kukaan saanut jäädä jälkeen
kuhnailemaan. Sitä vaati heidän mielestään sakin kunnia.
Eräs toinenkin tapaus tuosta ensi taistelustamme on painunut mieleeni.
Kun olimme edentyneet metsän reunaan, jonka takana olevan kapean niityn
laidassa oli punikkien miehittämä matala harjanne, komensin minä miehet
ottamaan nopeasti hyvät ampumasuojat sekä vastaamaan vihollisen tuleen.
Kaikki noudattivatkin siekailematta käskyä, paitsi yhtä, joka keskellä
sakeinta kuulatuiskua ryhtyi hyvin perusteellisesti laatimaan itselleen
makuutilaa. Hän polki ensin lumeen kuopan ja alkoi sitten taitella
oksia vieressä olevasta kuusesta.
-- Pitkäksesi, senkin hullu! -- huusin minä hänelle ja lähimmät
miehet toistivat käskyni, mutta joko hän ei siinä pauhinassa kuullut
tai ollut kuulevinaan, vaan vihaisesti malliaan purren jatkoi oksien
taittelemista.
-- S--na, kun ampuvat! -- äsähti hän kerran hammastensa välitse ja
veti päätään hartiain väliin aivankuin ampiaisilta korvallisiaan
suojatakseen. Ja kyllä kuulat pitivätkin häntä läheltä. Yksi
oli lävistänyt lakin, toinen villavanttuun ja kolmas viiltänyt
takinliepeeseen pitkän repeämän. Mutta nahkaansa se junkkari,
ihmeellistä kyllä, ei saanut naarmuakaan.
Vasta kun hän oli saanut mielestään riittävän määrän oksia taitelluksi
sekä levitetyksi ne kuoppaan, paneusi hän niiden päälle pitkälleen,
asetti kiväärin eteensä, ruiskautti viereensä hangelle pitkän
tupakkasyljen ja alkoi ampua. Ja kyllä hän nyt päästelikin, niin että
kivääri ennen pitkää alkoi savuta. --
Tämän ensi taistelun jälkeen pääsin paljon lähemmäs miehiäni ja
molemmin puolinen luottamus kasvoi tuntuvasti. Minä opin vähitellen
pitämään heistä ja samoin huomasin heidänkin omalla tavallaan alkavan
pitää minusta, vaikka he edelleenkin kutsuivat minua nuoreksi herraksi
ja suhtautuivat minuun eräänlaisella suopealla alentuvaisuudella.
Toverieni aikaisemmat pelottelut, että henkeni olisi muka vaarassa
heidän keskellään, huomasin piankin aivan perusteettomiksi. He
olivat pohjaltaan kunnon miehiä, kun vain osasi heihin oikealla
tavalla suhtautua. Sellainen menettely, millä saksalaiset vääpelit
Lockstedtissä meihin jääkäreihin disipliiniä ajoivat, olisi näiden
keskuudessa kantanut sangen karvaita hedelmiä. Usein täytyi minun
itsekseni hymyillä kuvitellessani, miten kunnon saksalaiset vääpelimme
olisivat näitä jässäköitä harjoittaessaan hikoilleet. Varmaankin he
olisivat epätoivosta ja raivosta lopulta pakahtuneet.
Jos mieheni sotaväkeen tullessaan olivat mieleltään punaisia, niin
rintamalle jouduttuamme punaisuus lähti heistä varsin pian. Ainakin he
punikkien tihutöitä nähdessään vilpittömästi kiroilivat ja huhtoivat
sen jälkeen taisteluissa kahta vimmatummin. Noin kuukauden päivät
rintamalla oltuamme ja otettuamme osaa senkin seitsemään taisteluun,
saivat mieheni viimeinkin tilaisuuden riehua oikein käsikähmätappelussa
-- seikka, jota he olivat koko ajan hartaasti ikävöineet.
Olimme melkein yhdellä syönnillä ja silmää ummistamatta sekä yhtä
mittaa kahakoiden toista vuorokautta seuranneet perääntyvää vihollista.
Viho viimeiseksi asettuivat nämä eteen sattuneen rataväliin suojaan
ja pitivät sieltä yllä kiivasta tulta. Siitä huolimatta etenimme me
hiljalleen avonaisten peltojen yli ja lopulta olimme niin lähellä
vihollista, että meitä erotti toisistamme vain tuo korkea ratavalli.
Ampuminen ei käynyt enää laatuun kummaltakaan puolen ja siinä täytyi
käsirysyn ratkaista.
Vihollisia oli eri joukkueina ryhmittynyt rataväliin taakse
noin parin kilometrin pituudelta. Minun komppaniani osalle tuli
satakaksikymmentä miestä käsittävä joukko; Ne olivat yksinomaan ryssiä,
osaksi matruuseja, osaksi maasolttuja ja Pietarin punakaartilaisia.
Oma komppaniani oli kuluneen kuukauden taisteluissa sulanut
yhdeksäksikymmeneksi mieheksi.
Kuinka minä rataväliin juurelle päästyämme harmittelinkaan, että
komppaniallani ei tällä kertaa ollut ainuttakaan käsikranaattia.
Silloin olisi asia ollut piankin selvä. Mutta onneksi ei niitä ollut
vihollisillakaan, joiden keskuudessa kaikesta päättäen vallitsi hyvin
hermostunut mieliala.
Komensin miehiäni kiinnittämään pajunetit kivääreihin. Yksikään ei
noudattanut käskyäni, vaikka melkein kaikilla oli pajunetit vyöllään.
Eivätkä he totelleet uudistettua käskyänikään, jotkut lähinnä seisovat
vain mutisivat, että sehän on pajunetti lyödessä vain tiellä. Iso-Ville
sen sijaan riuhtasi takin päältään, sylkäsi kämmeniinsä ja sanoi, että
nyt sitä pojat reistataan. Useimmat seurasivat hänen esimerkkiään ja
viskasivat takkinsa maahan.
Kun venäläiset sotilaat ovat tunnetut eteviksi pistintaistelijoiksi,
epäilin miten tässä käyneekään, kun mieheni eivät päälle päätteeksi
totelleet määräystäni Mutta aikaa ei käynyt hukkaaminen epäröimisiin,
minä viritin browninkini ja annoin hyökkäyskäskyn, syöksyen itse
ensimäisenä ratavallille. Yhtenä miehenä seurasi komppania esimerkkiäni
ja tasakäpälässä, intohimoisesti hihkaisten, näin Ison-Villen hyppäävän
vallille.
Meitä vastaan räiskähti yhteislaukaus ja neljätoista miehistäni sortui
ratavallille. Mutta se olikin ainoa tuho, minkä vihollinen ehti
meille tuottaa. Mieheni kahmaisivat kivääriensä piipunsuusta kiinni
ja hurjalla raivolla vallilta alas syöksyen alkoivat huhtoa ryssien
keskellä kuin kuokkamiehet. Ainoastaan muutaman laukauksen ehdin ampua
browningillani, kun jäin kuin lumottuna katsomaan miesteni riehuntaa.
Kerrassaan pelottavalta näytti Iso-Ville, kun hän, silmät pakarallaan
ja kieli poskea vasten pöngällään, huitoi ympärilleen. Verinen
kiväärinperä nousi ja laski, kun hän löi eteensä ja löi molemmille
sivuilleen. Uh! Vielä nytkin kuulen korvissani, kuinka kiväärien
rautaiset lukko-osat mäjähtelivät ryssäparkain otsiin ja korvuksille.
Kauan sitä rytäkkää ei kestänyt. Tosin en katsonut kellooni, mutta
minusta tuntuu, ettei siinä kulunut neljännestuntia enempää, kun
kaikki satakaksikymmentä ryssää makasivat hengetönnä maassa. Yksikään
ainut heistä ei päässyt pakoon. Taisipa heistä yksi ja toinen heittää
aseensa ja huutaa pardonia, mutta armonaikansa he olivat jo monikertaan
menettäneet eikä se sellaisessa tiimellyksessä olisi muutenkaan tullut
kysymykseen.
Lopen uuvuksissa olivat mieheni rytäkän päättyessä. Iso-Villekin
istahti maahan kaatamainsa vihollisten keskelle ja hikeä kasvoiltaan
pyyhkien tuumi, naama leveässä hymyssä, että olipa sitä nyt kerrakseen
saatu tapella ja että kylläpä nyt unikin maistuisi.
Kun taistelu pitkin linjaa oli päättynyt meikäläisten täydelliseen
voittoon, komensin minä komppaniani, joka kauimman aikaa koko
pataljoonasta oli yhtä menoa ollut jalkeilla ja tulessa, lepäämään
lähellä olevaan, autioksi jätettyyn ratavartian torppaan.
Kun minä miesten levolle asetuttua palasin taistelupaikalle, saapui
siihen pataljoonan päällikkö.
-- Mitä merkillisen aseita te olette käyttäneet? -- kysyi hän
kummastuneena, katsellen kaatuneiden venäläisten muodostamia
ruumiskasoja.
Ja tosiaankin, olipa siinä taulu, joka sodan näkyihin tottumattoman
olisi saanut pyörtymään tai ainakin pahoin voimaan. Melkein jokaiselta
kaatuneelta olivat aivot näkösällä, toisilla melkein kokonaan ulkona ja
irti lohjenneita päälakia ajelehti kuin rasiankansia ruumisten välissä.
Selitin majurille, miten mieheni olivat taistelussa riehuneet.
-- Haluaisinpa nähdä niitä ja puhutella, -- lausui hän.
Riensin ratavartian torpalle ja huusin ovelta, että majuri haluaa
heitä puhutella, joutuin ulos ja riviin. Muristen vääntäysivät miehet
jalkeille ja tulivat ulos. Riviin asettuminen kävi vanhaan tapaan,
suurella rähinällä ja toisiaan tyrkkien, kun jokainen olisi vaatinut
itselleen ainakin sylen verran tilaa.
Lopulta seisoivat he jonkunlaisessa rivissä, hartiat kyyryssä ja
kouristaen kaksin käsin kivääriä. Huuto: asento! ei aiheuttanut
minkäänlaisia muutoksia tässä rivissä, joka saksalaisen upseerin olisi
saanut epätoivosta pakahtumaan, lisäksi olivat toiset tulleet ulos
hihasillaan ja toisilla reuhottivat sarkatakit auki. Naapukat olivat
kellä takaraivolle työnnettynä, kellä toisella korvallisella. Valkoiset
nauhat olivat meikein mustiksi likaantuneet ja painuneet sylttyyn,
toisilla ne roikkuivat puolittain irti ratkenneina. Saappaat olivat
alituisilla marsseilla läpi kuluneet ja useimmilla pistivät olkitukot
näkyviin kenkien niin kärjistä kuin kantapäistäkin.
Ja entä kiväärit! Vasta heitä riviin asetellessani huomasin harmikseni,
että ne olivat vielä aivan siivoamattomat, perät yltäänsä veressä
ja toisten lukkoraudoissa näkyi kiinni hyytyneitä hiustukkoja ja
luunsiruja.
-- Ettette nyt edes kiväärejänne puhdistaneet! -- kivahdin heille niin
ettei majuri kuullut.
-- Kerkiääpä nuo semmoiset pikku asiat, -- tuumaili siihen vain joku
leveästi.
Majuri hymyili heitä katsellessaan ja arveli minulle, etteiväthän ne
juuri ole mitään paraativäkeä, mutta tappelussa näkyvät olevan koko
paholaisia. Sitten kiitti hän miehiä julkisesti, haetti kuormastosta
sotasaaliiksi saatuja hyviä havannasikaareja ja jakoi niistä joka
miehelle.
-- Tuntuipa majuri älyävän, että meillä osataan tapella, -- arveli
Iso-Ville, nuollen tyytyväisenä herrassikaariaan ja liimaten sylellä
kiinni irtautuneita kuorilehtiä.
Kun majuri lähtiessään käski heti korjata kaatuneet pois, etteivät
jäisi siihen siviili-ihmisten kamaotteena virumaan, pani se minut
miettimään, kuinka saada nihki väsyneet mieheni vielä työhön
pinnistetyksi. Mutta kun samalla muistin, että meillä sotasaaliin
joukossa oli myöskin riisiryyniä, lupasin minä toimittaa heille
riisiryynipuuroa, jos ryhtyvät heti kaatuneita korjaamaan. Silloin
kävivät he nurisematta työhön ja kun puuro oli valmis, olivat he jo
ehtineet korjata näkyvistä töykeän raivauksensa jäljet.
-- No nythän tuo puurokin maistuu, -- tuumi Iso-Ville ja pyyhki syömään
ryhtyessään kätensä housunlahkeisiinsa.
XVIII.
PUHE, JOKA JÄI PITÄMÄTTÄ.
Helsingissä pidettävää Mannerheimin suurta paraatia odoteltaessa
kehotti pataljoonanpäällikkömme minua eräänä päivänä pitämään puheen
pataljoonalle sekä terottamaan miehistölle kurin ja järjestyksen
tarpeellisuutta. Mutta kun pataljoonassa siihen aikaan oli alituinen
kiire ja kun minä pian sen jälkeen sain vapautuksen sotapalveluksesta,
jäi puhe pitämättä. Erotessani lupasin majurille myöhemmin julkaista
tuon aijotun puheeni, joten se voisi tulla vieläkin useampain
sotilasten kuuluville. Tässä se aiottu puhe nyt on.
* * * * *
Arvoisat taistelutoverit! Suuri puhdistus on näinä kuukausina
maassamme suoritettu ja me tunnemme vaistoissamme, että vasta nyt on
itsenäisyytemme saatettu lujalle pohjalle, vasta nyt olemme sen itse,
omilla ponnistuksillamme ja omalla verellämme ansainneet. Ja nyt meillä
on vapautemme turvana oma, kansallinen sotajoukko, jonka puutteen
me vielä puoli vuotta sitten niin kipeästi tunsimme ja jota ilman
itsenäisyytemmekin tuntui utukuvalta, jonka todellisuuteen ei oikein
jaksettu uskoa. Kuin maasta kohoten, kuin ihmeen kautta on armeijamme
syntynyt, voi sanoa, tyhjästä. Historiallinen välttämättömyys sen
on suurimpana koettelemuksen hetkenämme esiin pusertanut ja sen
olemassaolosta tietoisina me suomalaiset vihdoinkin tunnemme seisovamme
omilla jaloillamme.
Muutamien päivien kuluttua on pääkaupungissamme historiallinen
hetki: suuri osa nuorta armeijaamme panee siellä ylipäällikkömme
johdolla toimeen paraadin. Pääkaupunkimme kaduilla, joilla me
kuluneiden vuosikymmenten aikana olemme katkerin mielin nähneet
sortajaimme marssivan ja omia vieraita laulujaan ujeltavan, marssivat
silloin omat suomalaiset sotilaat omien upseerien johdossa, oman
suomalaisen musiikin soidessa ja omien kansallisten lippujen
liehuessa. Taistelutanterilla ensimäisen kouluutuksensa saanut
armeijamme asetetaan silloin ikäänkuin näytteille: ei ainoastaan
pääkaupunkimme ja koko isänmaamme, vaan koko Europan katseet ovat
silloin meihin suunnatut. Meissä, armeijassamme, näkee silloin
Europa vertauskuvallisesti koko kansamme, sen marssiessa paikoilleen
itsenäisten kansakuntien joukkoon.
Hetki on siis historiallinen ja asettaa meille suuria velvoituksia.
Eikä ainoastaan tuoksi hetkeksi, vaan vastedeskin ja ainaisesti.
Armeijamme on oltava kuin peili, johon katsomalla muukalainen näkee,
että me olemme sivistynyt, järjestykseen ja itsekuriin tottunut,
vapauden ansainnut kansa.
Kukaan ei epäile nuoren armeijamme urhoollisuutta ja
taistelukelpoisuutta. Viime kuukausien lukuisat ja voitokkaat taistelut
ovat mainittujen avujen pätevät todistajat. Mutta armeijalta vaaditaan
muutakin kuin taistelukuntoa: siltä vaaditaan kuria ja järjestystä.
Kuinka tärkeitä tekijöitä nämä ovat, siitä on puhuvana esimerkkinä
Saksan sotajoukko. Ilman kuuluisaksi käynyttä kuriaan ja pitkälle
kehitettyä järjestystään ei se niin loistavasti olisi kyennyt kestämään
sitä ääretöntä painostusta, jonka alaisena se vuosikaudet on ollut.
Entä katsokaamme toisaalla Venäjän armeijaa: heti kun kuri ja järjestys
lakkasivat, kävi se mihinkään kykenemättömäksi.
Emme voi sanoa kurin ja järjestyksen puutteen armeijaamme tähän saakka
huomattavammin vaivanneen. Sen toimintaa on ohjannut se valtava
innostus, millä vapaaehtoiset joukot sodan puhjetessa liikkeelle
läksivät ja tuo innostus on riittänyt korvaamaan sen, mitä meiltä
siinä suhteessa puuttui. Mutta nyt on sota saatettu loppuun, innostus
on lauennut tai pian laukeamassa ja päivä päivältä on tästä puolin
tuleva yhä enemmän näkyviin se, mistä jo taistelun kestäessäkin saattoi
merkkejä havaita, että armeijamme nimittäin on paljoa vailla, mitä
kuriin ja järjestykseen tulee.
Me olemme taistelleet idästä tullutta bolshevistista tartuntaa vastaan
ja puhdistaneet siitä isänmaamme. Mutta meidän omassa keskuudessammekin
on eräänlaista bolshevismia. Se on tuota kansallisluonteessamme
piilevää anarkismia, epäluuloista kyräileväisyyttä ja ikivanhaa
korpiroutaa, joka ei sallisi alistua mihinkään sääntöihin eikä
tunnustaa ketään käskijäkseen -- ominaisuus, joka aikojen aamuna
on estänyt meitä seuraamasta naapurikansojen esimerkkiä ja yhden
johtajan ympärille kokoontuen muodostamasta omaa valtiota. Että tuota
turmiollista routaa piilee vielä hyvä määrä luonteessamme, siitä saamme
täällä leirielämässä miltei joka päivä nähdä esimerkkejä.
Lisäksi ovat viime vuosikymmeninä vallinneet olosuhteet olleet omiaan
laimentamaan kurintuntoa kansassamme. Meillähän ei pitkiin aikoihin
ole ollut esivaltaa, jonka olisimme voineet omaksemme tuntea ja joka
olisi velvottanut meitä kuriin ja tottelevaisuuteen. Samalla aikaa on
kaikkea alasrepivä anarkiasosialismimme levittänyt yhä laajemmalle
tapainturmelusta. Keskuuteemme on ilmestynyt röyhkeä, otsatukkainen
olio, joka on saanut kasvatuksensa työväentalojen rynttybaaleissa.
Tämä olio on ollut vallitsevana aineksena punaisessa armeijassa. Mutta
niitä on paljon meidänkin riveissämme, nuorukaisia, jotka erinäisistä
syistä lukeutuvat meihin kuuluviksi, mutta jotka luonteeltaan ja
käytökseltään ovat täysiä bolshevikeja: kaikkea käskyvaltaa vierovia,
röyhkeitä öykkäreitä. Olen nähnyt ja varmaan on usea teistäkin nähnyt
rintamaelämämme aikana valkoista nauhaa kantavien sotilasten tekevän
tekoja, joita ei enää voi katsoa urheuden ja sotilaskunnon ilmauksiksi,
vaan jotka täytyy merkitä raakuudeksi ja luonteen kurittomuudeksi.
Tästä kaikesta meidän on päästävä. Meidän on saatava armeijamme
sellaiseksi, että meidän ei tarvitse hävetä muukalaistenkaan edessä.
Siinä suhteessa on meillä itsekullakin velvollisuutemme.
Kuri ei ole sotajoukkoon päivässä luotu. Se vaatii pitempiaikaista,
asteettain tapahtuvaa kasarmikasvatusta. Sitä ei äskensyntynyt
armeijamme ole ehtinyt saada.
Pystyykö se sitten nyt, kun vapaustaistelun virittämä innostus on
lauennut, itse luomaan keskuuteensa kuria? Sillä sen syntyminen on
välttämätön, jos armeijamme mieli kansallisen armeijan nimeä kantaa.
Onhan meillä ainakin ennen pystytty. Onhan kotimainen sotaväkemme niin
Ruotsin kuin Venäjän vallankin aikana ollut hyvässä maineessa. Onhan
keskuudessamme vielä nytkin miehiä, jotka aikoinaan ovat palvelleet
kotimaisessa sotaväessä ja joiden olemuksesta näkee, että heillä on
veressään vielä nytkin, vuosikymmenten takaa, sotilaskuri.
Vai olisiko niin, että me alistumme kuriin ja järjestykseen ainoastaan
silloin kuin käskijänä on vieras? On paljon niitä, jotka uskovat
siten ja aihetta heillä valitettavasti tähän uskoonsa onkin. Mutta se
on turmiollinen usko emmekä me saa antaa sille sijaa sydämissämme.
Meidän on säilytettävä usko kykyymme luoda kuri ja järjestys omaan
keskuuteemme. Ilman sitä kykyä ei valtiollinen itsenäisyytemmekään ole
muuta kuin korea sana.
Niin kauan kuin armeijamme on vailla säännöllistä kuria juurruttavaa
sotilaskasvatusta, pankaamme voimaan ankara toverikuri. Jokaisessa
pataljoonassa, joka komppaniassa ja jokaisessa joukkueessa on parempia,
valistuneempia ja velvollisuudentuntoisia aineksia. Niiden on
vaalittava rajumpia tovereitaan, kiihotettava heidän kunniantuntoaan,
saatava joka ainoassa joukko-osastossa vallitsevaksi sellainen henki,
joka velvottaa itsekuriin ja hyvään käytökseen.
Sotilastoverit! Me olemme asein taistellen puhdistaneet isänmaamme
idän bolshevistisesta saastasta. Jatkakaamme nyt, aseellisen taistelun
lakattua, yhtä sitkeästi ja uuraasti aseetonta valistustaistelua,
sulattakaamme luonteessamme piilevä korpirouta ja hävittäkäämme
keskuudestamme tuo kuriton otsatukkaolio. Luokaamme sen tilalle reipas,
avokatseinen, kuriin ja järjestykseen altis suomalainen sotilas, jonka
takia kansalaistemme ei tarvitse muukalaistenkaan edessä hävetä.
Ja vielä yksi asia. Niin jöröä ja harvasanaista kansaa kuin meidän
sanotaan olevankin, olemme me sentään, ainakin silloin kuin ei
tarvittaisi, suuria lavertelijoita ja ylen taipuvaisia poliittiseen
kannunvalantaan ja suunpieksäntään. Tämä tauti vaivaa sangen tuntuvasti
sotilaitammekin. Nyt taistelujen lakattua on joutava politikoiminen ja
suunpieksäntä saanut yhä enemmän sijaa armeijassa. Se on vahingollista
ja se on omiaan höllentämään kurin siteitä. Siinäkin suhteessa on
hunningolle joutunut Venäjän armeija varottavana esimerkkinä.
Ottakaamme tämäkin asia keskinäiseen kasvatusohjelmaamme. Olkaamme
aina valmiit antamaan säälimätön potku sellaisille politikoitsijoille,
jotka pyrkivät meidän armeijalaisten keskuudessa kiihotustyötään
harjottamaan. Politikoiminen pois, se ei kuulu sotilaalle, hänen
tehtävänänsä on yksinomaan isänmaan vartioiminen.
Pois myöskin turhanaikainen ja vahingollinen päällikköjen ja heidän
toimenpiteidensä arvosteleminen, mihin me olemme niin kärkkäitä.
Muistakaamme ja terottakaamme toisillemme, että sotilaan velvollisuus
on totella päälliköltään, totella vastaan mukisematta ja kaikissa
oloissa.