lattialla ja ilma on sakeata ja raskasta. Kun on tunninverran siellä
työskennellyt, tuntee itsensä pölyiseksi kuin riihimies. Tärkeimmistä
järjestelytöistä päästyämme panemmekin toimeen suursiivouksen. Mutta
vastenmielisesti ja kyräten suostuvat vangit huoneita siivoamaan
ja tuulettamaan. Ja onhan se psykologisesti ymmärrettävääkin, että
ihminen siinä mielentilassa, missä kapinavangit elävät, on kokonaan
välinpitämätön sellaisiin asioihin kuin puhtauteen nähden ja haluaa
mieluummin painua likakerrosten alle ikäänkuin piiloon koko maailmalta.
Tämä seikka on jäänyt kokonaan huomioon ottamatta niiltä
"oikeistososialisteilta", jotka ovat pitäneet ääntä kapinavankien
terveydellisistä oloista. Että vangit muuallakin on saatu vain
väkipakolla siivoamaan huoneensa ja ottamaan kylpyjä, siitä olen
myöhemmin kuullut monenkin vankileirissä toimineen sotilaan kertovan.
Ja ihan samaahan kertoi eräs Suomenlinnasta vapautettu kapinavankikin,
joka hra Hakkilan "paljastusten" johdosta kirjotti asiasta Helsingin
Sanomiin. Hrat Hakkila, Tanner, Ryömä y.m. "oikeistososialistit"
olisivat onnettomille aatetovereilleen tehneet paljon suuremman
palveluksen, nousemalla ajoissa miehekkäästi ja kuuluvasti vastustamaan
sitä suuntaa, joka työväestömme on turmioon syössyt. Muutoin,
jos sosialistiherrat tahtovat väittää, että he ovat puhtaista
ihmisyyssyistä nousseet kapinavankien puolesta puhumaan, on täysi syy
kysyä, mikseivät he kapinan aikana pitäneet ääntä valkoisten vankien
puolesta? -- Mutta onhan "oikeistososialistiemme" ryhdyttävä jo ajoissa
keräämään laumaa, jonka harteille ryömien sopii taas tilaisuuden tullen
kiivetä valtasijoille.
* * * * *
Pölyisen päivätyön jälkeen istumme seurahuoneella kahvikupin ääressä.
Puoliyön lähetessä ilmottaa vahtipäällikkönä toimiva upseeri, että
hänen on lähdettävä tarkastuskierrolle kaupungille ja kutsuu meitä
toisia mukaan pienelle automobiiliajelulle. Lähden rykmentin lääkärin
kanssa hänen matkaansa.
-- Töf-töf-töf! Auto kiitää keväisessä yössä pitkin autioita katuja,
joilla kumahtelevat vain vahtisotilasten raskaat askeleet.
Kaarramme parin nurkan ympäri ja auto pysähtyy venäläisen kansakoulun
portille. Se on ollut punaisten sairaalana ja on edelleenkin. Sairaita
vaalivat heidän omat hoitajattarensa, joilta on pääsy sairaalan
piiristä kielletty ja jotka siis toistaiseksi ovat vankeja. Pihalla
seisova vartia ilmottaa, että mitään erinomaista ei ole tapahtunut.
Poikkeamme ensin muutamaan siipirakennukseen. Ensimäisessä huoneessa,
johon tulemme, on levolle asettuneena pari punaisten sanitääriä.
Ne kavahtavat ylös ja osottavat palvelushaluaan. Emme heitä
kuitenkaan tarvitse, vaan jatkamme matkaa seuraavaan huoneeseen.
Siellä on yksi ainoa potilas. Se on nuori nainen, joka on kadottanut
järkensä, tullut aivan raivohulluksi. Nyt makaa se jonkunlaiseen
unenhoureeseen vaipuneena ja vuoteen vieressä istuva sisar pitelee
hänen käsiään omissaan. Vallitsee kolkko hiljaisuus, jota häiritsee
vain sairaan levoton hengitys ja himmeästi palavan lampun sillinä.
Kuiskatessamme muutaman sanan hoitajattaren kanssa havahtuu sairas.
Nähdessään lattialla seisomassa joukon outoja miehiä, parkasee hän
niin sydäntä viiltävästi, että jokainen meistä hätkähtää, parkasee ja
takertuu samalla suonenvetoisesti hoitajattareensa. Kietoen kätensä
hänen ympärilleen ja hellästi puhellen saa tämä sairaan vähitellen
tyyntymään. Hiljaa poistuessamme tuijottaa hoitajattaren käsivarren
alatse jälkeemme kaksi laajentunutta, kuumeisesti kiiluvaa, rajatonta
kauhua kuvastavaa silmää...
Mitä kauhunnäytöksiä lieneekään kokenut tyttöparka, joka näytti
vielä niin nuorelta ja jonka kasvoilla ei huomannut vielä syvemmän
turmeltuneisuuden jälkiä? Ryöstöjä, murhia, yöllisiä tulipaloja,
raakain miesten alituisia lähentelyjä... sitä kaikkea hän punakaartin
matkassa kulkiessaan on varmastikin saanut nähdä ja kokea. Sitten hurja
pako hajoamistilassa olevan, huutavan ja kiroilevan lauman keskellä, ei
lepoa päivällä eikä yöllä, tilanne hetki hetkeltä yhä epätoivoisempi,
kurjempi, ja niin on hennolta tyttöpoloiselta järjenvalo yhtäkkiä
sammunut. Ylenmäärin ärtyneissä hermoissaan elää hän nyt yhä uudelleen
kuluneiden viikkojen kauhunnäytökset ja näkee silmissään verisiä
näkyjä...
Päärakennuksen puolella on vastassamme kaksi hoitajatarta. Toinen
heistä, vaikka supisuomalainen nainen, on venäläisen (tietysti!)
sairaanhoitajattaren asussa. Kummankin katse on arka ja kaihtiva.
Toisen harvinaisen jalopiirteiset kasvot kiinnittävät huomiotani.
Puhetavastaan päättäen on hän sivistynyt nainen. Vahtipäällikön
tiedusteluun vastaa hän lähteneensä mukaan sairaanhoitajattareksi
vapaaehtoisesti, ilman kenenkään pakotusta. Sitä sanoessaan koettaa hän
pakottaa katseensa rohkeaksi ja katsoa meitä suoraan silmiin. Kaikesta
päättäen yksi niitä rehellisiä, naivin ihanteellisia sieluja, jotka
kaiken ikänsä pysyvät vieraina elämän todellisuudelle ja jommoisia
punaisten joukossa on toiminut paljonkin.
Hän opastaa meitä läpi koulusalien, joissa kaikissa makaa kymmenittäin
potilaita. Mikä kolkko, raskas inferno-tunnelma lyökään meitä vastaan
jokaisesta huoneesta. Tämä ei ole mikään tavallinen sairaala, vaan
täällä makaa joukko epätoivoisia, kaikkensa menettäneitä miehiä.
Tilapäisillä lavereilla ja pitkin lattioita, vieri vierekkäin heitä
makaa, kellä pää kääreessä, kellä taas käsi tai jalka siteissä.
Hiljaista valittelua, ähkynää ja huokauksia kuuluu tuolta ja täältä.
Ilma on raskas ja ummehtunut. Kuumeisesti kiiluvat silmäparit
tuijottavat unettomina kattoon, hitaasti kuluvat yön hetket ja
turtuneet aivot hapuilevat turhaan vastausta kysymykseen, miksi näin
on käynyt. Lähdettiinhän liikkeelle niin voitonvarmoina ja sittenkin
sorruttiin tähän epätoivon kuiluun...
Toiset ovat vaipuneet unenhorrokseen, mutta liikahtelevat levottomasti
ja havahtuvat pienimmästäkin risahduksesta. Päät kääntyvät kuumenneilla
tyynyillä ja epätoivoisia, anovia katseita takertuu meihin joka
puolelta. Annan katseeni solua pitkin makaavia miesrivejä ja jälleen
valtaa minut sama hämmästys kuin aina ennenkin, nähdessäni edessäni
suuremman joukon punakaartilaisia: ovatko nämä todellakin suomalaisia
vai enkö minä yhtäkkiä ole joutunut vieraan kansan, vieraan rodun
keskelle? Siihen määrään on se henkinen sairaus, jonka vallassa he
ovat taistelleet omaa isänmaataan vastaan, painanut leimansa heidän
kasvoihinsa.
-- Täällä te poloiset makaatte, -- virkkaa meistä joku, -- mutta
johtajat, jotka teidät ovat näille jälille usuttaneet, ne ovat nyt
turvassa Venäjällä ja viettävät hyviä päiviä niiden suurten rahasummain
avulla, jotka he Suomen valtiolta ovat rosvonneet.
Suuttumuksen ja katkeran vihan murinaa entisiä johtajia kohtaan kuuluu
joka puolelta ja joskin se toisilla on ehkä teeskenneltyä, on se
useimmilla selvästikin vilpitöntä.
-- Maatkaa nyt vain kaikessa rauhassa ja tulkaa terveiksi, sitte taas
jatketaan taistelua, mutta rauhan aseilla ja pannaan elämä uuteen
käyntiin, -- puhelee vahtipäällikkö sairaille.
Monet kolkosti tuijottavat silmät saavat hetkeksi eloa ja tavassa,
millä he asentojaan kohentavat, välähtää toivonsäde. Suuria,
herkkämielisiä luonnonlapsia heistä useimmat ovat.
Inferno, manala! jylähtää täällä mieleen joka askeleella. Pimeään
infernon kuiluun on suuri osa Suomen työväestöä syöksynyt. Kuka
taluttaa sen sieltä jälleen esiin, päivänpaisteeseen, yhteiseen
työhön yhteisen isänmaan kamaralla? "Oikeistososialistimmeko?" En ole
huomannut heidän joukossaan ainuttakaan, joka olisi mies ja luonne
yhtään suuremmassa määrin kuin Venäjälle paenneet johtajatkaan.
Meidän sosialidemokraattiemme keskuudesta ei ole vielä esiin astunut
ainuttakaan, josta voisi sanoa, kuten saksalaisten sosialistien
johtajasta Bebelistä, että hän on "totuuden kiivailija" ja "itse
rehellisyys". Liiaksi näyttävät ne, jotka meillä nyt yrittelevät
hajalleen lyötyjä laumoja uudelleen kerätä, perehtyneen vanhaan
siltasaarelaisreseptiin: kaksimielinen sanontatapa ja luihu
salakiihotus näkyvät "Työmiehestä" periytyneen sen seuraajaan.
Avoimiksi joutuneille johtajanpaikoille pyrkijät näyttävät olevan
liiaksi kääpiöitä, päästäkseen Valpas-Hännisen lumoista. Astukoon
tuntemattomuudesta, jossa hän vielä elää, esille se mies, joka vie
sosialidemokratiamme kokonaan uudelle pohjalle, joka kirkastaa
puoluelaisilleen hämmentyneen isänmaa-käsitteen ja joka opastaa heidät
sovinnolliseen, rakentavaan työhön yhdessä toisten kansanluokkien
kanssa! Sellaisen miehen on löydyttävä ja astuttava esiin.
Siihen saakka: _caveant consules!_ Valtiovallan on pidettävä lujin
käsin huoli siitä, että uusi myrkytys ei pääse yhteiskuntaruumistamme
saastuttamaan. Puhdistus on tapahtunut, konnat on syösty
vaikutusvaltaisilta sijoiltaan. Estettäköön uusia samanlaisia esiin
kiipeämästä.
Työhön, työhön, työhön! kutsuu tämä aika kaikkia kansalaisia. Pois
saastainen mammonanpalvelus ja kaikki epäitsekkääseen työhön, että
myrkytys kaikkoaisi kansaruumiistamme, että yhteiskuntaluokkia
erottavat kuilut täyttyisivät, että taistelun jäljet painuisivat unhoon
ja että parhaillaan sarastava rauhanpäivä tapaisi vasta luodun Suomen
kuningaskunnan kansalaiset todellisen työilon elähyttäminä korjaamassa
ja rakentamassa yhteistä pesäänsä, jota niin monet vihurit ovat
repelöineet, mutta joka silti on lopullisesta tuhosta säästynyt uutta
aikakautta varten.