jossa hän oli aina ennenkin pysähtynyt, sekä pyyhkäsi pois nenän
päähän valuneen vesinolpun. Samalla hän mietti, minne hän ensiksi
menisi luutiaan tarjoamaan. Sitten muisti hän Ringbomin kamreerskan,
joka asui siinä lähellä torin kulmalla ja jonka luona hän joulun
jälkeen ei ollut kertaakaan käynyt. Se oli niin ystävällinen rouva ja
kristillismielinen. Rukoushuoneellakin tuli se aina kädestä pitäin
tervehtimään ja puhuttelemaan.
Ringbomin kyökissä oli aina niin siistiä ja lämmintä ja kupariastiat
kiiltelivät seinällä niin että kuvansa näki niiden kyljessä. Mutta ne
moninaiset ja suloiset tuoksut, jotka kyökistä heti oven avattua olivat
aina ennen vastaan lehahtaneet, kuuluivat nyt menneisyyteen. Eikä
kyökki-Marin kasvotkaan loistaneet niinkuin ennen ja rouva oli aina
hiukan huolestuneen näköinen.
Kun Mari oli siirtänyt tuolin Paakkumummolle ja tämä parahiksi ehtinyt
istuutua, tuli kamreerskakin kyökkiin, pisti tapansa mukaan kättä ja
kysyi kuulumisia.
-- Mitäpä tuota tähän maailman aikaan kuuluisi muuta kuin sotaa ja
levottomuutta, -- vastasi Paakkumummo huoaten. -- Kun nyt Jumala vain
pian antaisi oikean asian voittaa ja niiden lahtarien sortua omaan
pahuuteensa, että tässä jälleen päästäisiin rauhassa elämään. Kyllä
minä olen koettanut Jumalaa rukoilla, että kaikki hyvin päättyisi ja
paha saisi palkkansa...
Kamreerinrouva näytti Paakkumummon puhuessa ikäänkuin jäykistyvän.
Hän katsoi terävästi ja pitkään mummoa, pyörähti sitten vihaisesti
ympäri ja meni mitään puhumatta sisälle, samalla kuin Mari hellan luona
askarrellessaan niin omituisesti tirskahteli. Mutta Paakkumummolla
olivat sekä kuulo että näkö jo koko lailla heikontuneet, niin ettei
hän huomannut mitään erikoista, jatkoi vain puheluaan ja huokasi
aina väliin. Mutta kun rouvaa ei kuulunut takaisin, alkoi hän udella
Marilta, että minnekä se kamreerska, hänellä kun olisi ollut taas
luutia tarjolla.
-- Eipä se taida teidän luudistanne tykätä, -- vastasi Mari.
-- Häh, etteikö tykkää? Miksei, onhan se aina ennenkin ottanut ja yhtä
hyviä minulla on luudat nyt kuin ennenkin.
Hän odotteli kamreerskaa kyökkiin palaavaksi, mutta sitä ei kuulunut.
-- Ei suinkaan se nyt vain jostakin loukkaantunut minuun? -- alkoi hän
huolestuneena Marilta udella.
-- Ties vaikkapa oiskin, -- nauroi Mari. -- Ei se ainakaan nyt luutia
osta.
-- No jopa nyt jotakin, -- päivitteli Paakku-mummo kokonaan ymmällä ja
hankkiusi pois lähtemään.
Vielä kadullakin vaivasi hän päätään, että millä ihmeellä hän oli
saattanut kamreerskaa loukata. Hänhän oli sanonut vain niin ja niin
eikä hän kuolemakseenkaan voinut käsittää siinä mitään pahaa olleen.
Eihän kamreerska nyt toki siitä ollut pahastunut, että hän oli sanonut
rukoilevansa Jumalaa työväen kaartilaisten puolesta. Olihan kamreerska
niin ystävällinen ihminen ja lisäksi kristitty, niin ettei hän kai
voinut toki lahtarien puolta pitää.
Parissa muussa paikassa kävi hänen aivan samalla tavoin. Kun hän
kuulumisista juteltaessa puheli samaan tapaan kuin Ringbomin
kyökissäkin, jäykistyivät rouvat yhtäkkiä ja luutia kyselemättä
katosivat sanan puhumatta sisähuoneisiin. Epävarmana ja alakuloisena
palasi hän sinä päivänä kaupungista ja kelkassa oli osa luutia myymättä.
* * * * *
Eräänä päivänä sai Paakkumummo mökkiinsä asukkaita. Joukko nuoria
punakaartilaisia, joiden tehtävänä oli vartioida siinä lähellä
olevaa tienristeystä, asettui mummon tupaan. Siellä he aterioivat ja
lepovuorolla olevat tulivat aina sinne loikoilemaan tai muuten aikaansa
kuluttamaan.
Mielelläänhän mummo otti heidät suojiinsa, valmistipa vähistä
vaatevaroistaan heille kunnolliset vuoteetkin lattialle.
-- Kunpa nyt Jumala auttaisi teidät voittoon, -- puheli hän
vierailleen. -- Ja mikseikäs hän auttaisi, kun me jaksamme olla
kärsivällisiä ja luottaa häneen.
Pojat vilkuilivat toisiaan ja tirskahtelivat. Ja vieläkin enemmän
huvitti heitä, kun muori iltasella otti virsikirjan ja alkoi siitä
säröisellä äänellään veisata sekä sitten vuoteeseen asettuessaan
ääneensä rukoili heille Jumalan varjelusta ja siunausta.
-- Hätäkös tässä on kelliä, kun on oikein esirukoilijatkin, -- arveli
muuan pojista.
Mutta sunnuntaina he joutuivat hieman pulaan, kun muori kirkkoon
hankkiutuessaan alkoi heitäkin sinne hätistellä.
-- Teidän varsinkaan, jotka elätte alituisessa vaarassa, ei pitäisi
unohuttaa herranhuonetta, -- puheli hän hoidokeilleen.
Nämä pääsivät kuitenkin pälkähästä selittämällä, etteivät he
vahdinpidoltaan pääse.
Kirkosta palattuaan kuuli mummo pihalle soiton remputusta ja töminää
ja kun hän avasi oven, oli lattialla useampia pareja pyörimässä. Ne
hajaantuivat kuitenkin heti eikä muori ollut oikein selvillä, pitikö
hänen torua vai ei.
-- Täällä on näemmä vieraitakin, -- sanoi hän tyttöjä silmäillen.
-- On, ne kuuluvat kans meidän kaartiin, -- selitti yksi pojista.
-- Tytötkö?
-- Niin, ne ovat semmoisia laupeudensiskoja, jotka hoitavat
haavottuneita.
-- Ja lemmensiskoja, -- lisäsi yksi pojista niin hiljaa, ettei muori
sitä kuullut.
-- Vai niin, no onkin teillä kaikki varustukset, -- ihmetteli muori ja
muuttui heti suopeammaksi tytöille.
Kun hän ryhtyi päivällistä puuhaamaan, saattoivat nuoret hänen selkänsä
takana jatkaa kisailuaan. Heidän nurkastaan kuului yhtämittainen
hihitys ja sissutus, kun pojat istuttivat tyttöjä polvillaan, ja kaikki
tuntui heistä kahta hauskemmalta, kun muori ei tiennyt mitään heidän
hommistaan, vaan virttä hyräillen puuhaili totisena pesän ääressä.
Sellainen salakähmäisyys lisäsi päivittäin suuresti jännitystä poikain
kortinpeluuseenkin. Ei silti, etteivät he olisi sitä hennonneet
julkisestikin tehdä, mutta kun he nyt alussa jostakin omituisesta
syystä olivat ottaneet tavakseen muoria väistää, niin tekivät he
edelleenkin sillä tavoin.
Tällä kertaa lisäsi heidän hauskuuttaan tavattomasti se, että illalla
toisten tyttöjen lähdettyä kaksi heistä jäi pimeään oviloukkoon sekä
pujahti sieltä poikain vuoteelle. Muori ei huomannut mitään, vaan
tapansa mukaan veisata hyrrytteli ehtoovirttään.
Muori oli ottanut toimekseen keittää pojille lämmintä ruokaa. Aineista
ei ollut puutetta: voita, leipää, lihaa, läskiä, juustoa, nisujauhoja
kulettivat pojat runsain määrin kortteeripaikkaansa.
-- No onhan sitä maailmassa vielä tuota ruokaa, -- ihmetteli
Paakkumummo.
-- Kyllä sitä lahtarien kassoista löytyy vaikka kuin, -- kehuivat pojat.
-- No on ne julmettuneita, kun kätketään ruokavarat ja tapettaisiin
lähimmäisensä nälkään, -- päivitteli mummo päätään kallistellen.
Nykyään hänen ei olisi toimeentulonsa takia tarvinnut kulkea luutia
kauppaamassa, mutta vanhasta tottumuksestaan täytyi hänen kuitenkin
aina tavan takaa käydä kelkkoineen kaupungilla. Muutamia viikkoja
edellä kerrotun käyntinsä jälkeen pistäysi hän jälleen Ringbomin
kyökissä. Rouvan käytös oli koko ajan vaivannut hänen mieltään ja hän
oli päättänyt tiedustaa syytä tämän loukkaantumiseen. Mutta hän ei
saanut rouvaa puhutella. Ainoastaan vilahdukselta näki hän hänet kyökin
viereisessä huoneessa, mutta kyökkiin ei rouva tullut. Mari selitti
vain, ettei rouva osta luutia ja niine hyvineen, mieli raskaana, sai
Paakkumummo lähteä matkoihinsa.
Eräässä toisessa kyökissä joutui hän sen sijaan puheisiin talon rouvan
kanssa ja kun hän avomieliseen tapaansa lausui ajatuksensa päivän
kysymyksistä, suutahti rouva siitä, että hän nimitti lahtareiksi
niitä, jotka taistelivat laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta.
Eikö muori tiennyt, minkälaisia roistoja punakaartilaiset olivat ja
mitä konnantöitä ne olivat ympäri maan tehneet? Että muori kristittynä
ihmisenä saattoikin sellaisia puolustaa, vieläpä rukoillakin niiden
edestä!
Pää pyörällä, huokaillen ja onnettomana palasi Paakkumummo kotiinsa.
Eikä hän voinut olla purkamatta sydäntään pojille. Että olivatko asiat
todellakin niinkuin se rouva oli sanonut?
-- Ohoh, jopa ovat porvarit syöttäneet muorille pajunköyttä! --
huusivat pojat kuin yhdestä suusta.
He ottivat käsille "Työmiehen" ja muiden sosialistilehtien numeroita
ja alkoivat pauhaavalla äänellä lukea muorille juttuja lahtarien
konnamaisuudesta ja julmuuksista. Päätään nyökytellen kuunteli muori ja
puhkesi aina väliin sanomaan, että tuolla tavalla justiisa hänkin on
ajatellut ja tuollaisiksi juuri hän on lahtarit kuvitellut. Tottahan
Eveliinakin sen tiesi eikä hän suinkaan olisi miehineen suotta aikojaan
niitä vastaan ryhtynyt. Siten pääsi hän vähitellen rauhottumaan, hänen
järkytetty käsityskantansa palasi entiselle sijalleen ja hän saattoi
jälleen rukoilla köyhäin kaartille, kuten hän punaisia nimitti, voittoa
samalla hartaudella kuin ennenkin.
* * * * *
Saapui kevät.
Sen mukana ilmestyi punakaartilaisjoukkoihin omituista levottomuutta ja
epävarmuutta. Paakkumummo sitä ei kuitenkaan pitkään aikaan huomannut,
vaan toimitti virsiä hyräillen askareitaan kuten ennenkin. Mutta
eräässä naapurimökissä sai hän kuulla sellaisen pelottavan uutisen,
että Tampere on vallotettu ja lahtarit ovat tulossa tänne. Hänen
käsityskantansa uhkasi taas suistua sijoiltaan ja pois suunniltaan
palasi hän omaan tölliinsä.
-- Jopa taas ovat valehdelleet muorille, -- sanoivat pojat
huolettomasti. -- Kohtahan niitä lahtareita ei ole enää olemassakaan,
vielä ne sitten tänne tulisivat.
-- No sitähän minäkin, -- huojentui muori, -- eihän nyt toki Jumalakaan
salline sellaista tapahtua.
Mutta kun pojat eräänä päivänä alkoivat suurella kiiruulla panna
kapineitaan kokoon sekä hankkiutua poislähtöön, valtasi muorin uusi
levottomuus.
Eiväthän lahtarit vain sittekin olleet tulossa?
-- Mitäs vielä! Lahtarit on ajettu pohjoisnavalle. Meidät on vain
komennettu toiseen paikkaan. Olkaa te, muori vain huoleti, kyllä tänne
toisia tulee, jos me menemmekin.
Entistä hartaammin rukoili ja veisasi Paakkumummo yksin jäätyään.
Oli pari päivää niin kumman hiljaista ja outoa. Mutta sitten tuli
taas liikettä ja huminaa pikku kaupungin ympäristöön. Kuormia ja
tykkivankkureita jyrisi teillä ja sotilasosastoja marssi edestakaisin.
Luutanippu olallaan, sillä kelkkaa ei voinut enää käyttää, asteli
Paakkumummo kaupunkiin. Maantien vieressä oluttehtaan edustalla höyrysi
kenttäkeittiö ja sen ympärillä istuskeli joukko miehiä. Niillä oli
valkoiset nauhat käsivarsissa, mutta siihen ei Paakkumummo osannut
mittaan huomiota kiinnittää.
-- No tulipahan, Jumalan kiitos, uudet miehet tilalle, vaikka ne jo
pelottelivat, että tänne lahtareita tulee, -- puhkesi hän hyvillään
sanomaan ja pysähtyi miesten luo.
Miehet silmäilivät ällistyneinä toisiaan ja purskahtivat sitten
nauramaan.
-- No emmekös me näytä lahtareilta? -- kysyi yksi miehistä.
-- Hi, hi, noin siivon ja kunniallisen näköisiä miehiä! Kyllä minä
tiedän, miltä ne lahtarit näyttävät.
Miehiä huvitti se asia yhä enemmän. He alkoivat jutella mummon kanssa
ja tarjosivat hänelle kenttäkeittiöstä soppaa. Sitä maistellessaan
kertoi hän luonaan asuneen kaartilaispoikia ja kuinka hän on heidän
kaikkien puolesta lakkaamatta rukoillut Jumalaa. Ja kun miehet
vakuuttivat olevansa lahtareita, nauroi hän heille hyväntuulisesti ja
sanoi kyllä leikin ymmärtävänsä, ei hän vielä niin vanha ollut.
Kiitellen ja siunaillen erosi hän miehistä ja jatkoi luutineen
matkaansa kaupunkiin.
Torilla kohtasi hän Ringbomin kamreerskan. Se näytti olevan niin
päiväpaisteisella tuulella ja kun Paakkumummo niiasi hänelle kankeilla
säärillään, pysähtyi se ja pisti kättä vanhaan tapaan.
-- No, mitäs Paakkumummo nyt sanoo? -- kysyi hän hiukan merkitsevästi.
-- Mitäpä tuota entistä kummempaa, -- vastasi mummo. -- Pelottelivat
tässä jo, että lahtarit tulevat tännekin, mutta eipä siinä, Jumalan
kiitos, ollut mitään perää. Kyllä minä olenkin sen asian takia
rukoillut Jumalaa ja nyt minä olen omin silmin nähnyt, että hän on
kuullut rukoukseni.
Kamreerinrouva katsoi häntä jälleen pitkistään, heilutti päätään
ja vihelsi hiljaa. Mutta sitten saivat hänen kasvonsa äskeisen
päivänpaisteisen ilmeen ja hän sanoi ystävällisesti:
-- Niin, kyllä näinä aikoina on moni ahdistettu rukoillut Jumalaa ja
merkillisesti hän on kuullut onnettomien avunhuudot. Mutta tuokaa nyt
se luutataakkanne meille, niin saatte siellä jotain lämmintä suuhunne.
-- Voi kuinka se tuo kamreerska on aina ystävällinen, -- ja
hoippuessaan taakkoineen rouvan perässä kuivasi Paakkumummo
huivinnurkalla silmiään, jotka olivat kostuneet siitä hyvästä mielestä,
kun kamreerska ei enää ollutkaan häneen loukkaantunut.
XVI.
KOHTALOKAS POMMINHEITTO.
Olimme vaeltaneet lokaisia metsäteitä, halki laajojen peltolakeuksien
ja ohi poltettujen kylien ja olimme härkävaunuissa olilla uisakoiden
kolunneet halki puolen Suomen maata, mutta punaisista emme -- vankeja
lukuunottamatta -- olleet sitten Vammalasta lähdettyä nähneet
vilahdustakaan. Heidän tappioistaan ja suurista joukkoantautumisista
tuli tuon tuostakin tietoja ja sota näytti kuin näyttikin päättyvän
vapuksi, kuten talvella olin jonkun kerran ennustanut.
Olimme tulleet Toijalaan saakka ja toivoimme pääsevämme sieltä
rautateitse Helsinkiin, jonka saksalaiset olivat ehtineet jo puhdistaa.
Mutta yön Toijalassa vietettyämme komennettiin meidät aamulla aikaiseen
takaisin Viialaan, jossa rykmenttiä ryhdyttiin heti junaan lastaamaan.
-- Minnekä nyt? utelivat miehet, mutta kukaan ei tiennyt matkan määrää.
Toiset arvelivat meitä vietävän Karjalan rintamalle, jossa oli vielä
ankara taistelu käynnissä, toiset taasen puhuivat Vienan Karjalasta.
Illan tullen lähti täyteen sullottu, pitkä junamme liikkeelle pohjoista
kohti. Haapamäellä käännyttiin Jyväskylän radalle ja mainitun
kaupungin sivuuttaessamme saimme kuulla Viipurin antautuneen. Emme
siis ehtisi Karjalassakaan taisteluihin, sillä Viipurin menetettyään
oli punikkivalta sielläkin varmaan sortunut. Mutta sinne meitä ei
nähtävästi oltu tarkotettukaan, sillä Pieksämäeltä lähdimme koluamaan
Savonrataa alaspäin.
Varpasen pysäkillä Mäntyharjun pitäjässä tyhjensimme junamme ja
sitten lähdettiin pikamarssissa karujen mutta kauniiden maisemain
halki painamaan etelää kohti. Tuohikotin kylässä, Valkealan pitäjän
pohjoiskulmalla, sanottiin olevan käynnissä ankaran taistelun ja
mekin aloimme uskoa vielä kerran tuleen pääsevämme. Mutta mainittuun
kylään ehdittyämme oli taistelu jo ratkaistu. Siitä todistivat enää
vain kuulien sorvaamat petäjät kankailla kylän pohjoispuolella sekä
kaatuneet punikit, joita kyläläiset juuri vankkureilla korjasivat
hautaan.
Marssimme jatkui etelään ja rauhassa sivuutimme Viipurin radan
Kaipiaisten aseman kohdalla. Kouvolakin oli jo antautunut ja taistelua
saattoi odottaa enää ainoastaan Kotkassa, jonne melkoinen määrä
punikkeja oli Kouvolasta suurine ryöstösaaliineen vetäytynyt. Mutta
leiriytyessämme Vehkalahden Metsäkylään, peninkulman päähän Haminasta,
saimme kuulla Kotkankin antautuneen ja niin oli sota päättynyt.
* * * * *
Meitä oli muutamia hyviä tovereita mainitussa Metsäkylässä
kerääntynyt viettämään lauantai-iltaa. Muutamat pojista olivat
kaupunkiretkellään saaneet hankituksi bolssia, oikeata vanhan ajan
viheriäistä bolssia saviruukuissa, ja sitä maistellessa kertoili
itsekukin sotakokemuksiaan. Erikoisesti painui näistä kertomuksista
mieleeni kaksi. Toisen kertoi nuori jääkäriupseeri, joka oli äsken
pataljoonaamme siirretty, toisen taas entisen vapaaehtoisen joukkomme
-- nyt oli kaikki joukot järjestetty uudelle, vakinaiselle kannalle --
varapäällikkö, hän, joka Karkun taistelussa sai kuulan poskensa läpi.
-- Sota oli vasta alussa, -- kertoi viimemainittu, -- ja vapaaehtoinen
komennuskuntamme oli ensi viikkoja rintamalla. Olimme jo jonkun
verran saaneet olla tulessa, kun saimme tehtäväksemme vallottaa
erään suuremman saaren, joka oli lukuisain pienempien saarten ja
karien keskellä noin puolen peninkulman päässä mantereesta sekä saman
matkan Reposaaresta pohjoiseen. Punikeilla oli kallioilla saaren
pohjoispäässä erinomaiset asemat ja kun he kuularuiskuillaan saattoivat
pyyhkiä, aukeata ympäristöä, oli saarta hyvin työläs lähestyä. Erään
hukkaan menneen yrityksen jälkeen päätettiin uusi hyökkäys tehdä
yöllä. Minä olin silloin hiihtokomennuskunnan päällikkönä ja minut
määrättiin meren puolitse kiertämään saaren etelänokkaan, jossa
tiedettiin punikkivartioston majailevan ainoassa siellä löytyvässä
kalastajatorpassa. Vangittuani tai tuhottuani vartioston piti minun
miehineni hyökätä saaren pohjoispäässä olevien punikkien selkään
samalla kuin pääjoukkomme alkaisi heitä edestäpäin ahdistaa.
Valkoiset paidat pukujemme päällä ja karpiinit selässä lähdimme yön
tullen retkellemme. Taivaalla helotti kuun puolikas, jonka ohitse
vinhaa vauhtia purjehti vaaleita pilviä, mitkä ennustivat lumipyryä.
Suksikeli oli joltinenkin ja matka sujui hyvin. Valkeissa tamineissamme
me olimme kuin aavejoukko, joka kirmasi eteenpäin läpi lumisen
aavikon. Kuului vain suksensuihke. Kaarsimme hyvän matkaa saaren
pohjoispäitse. Punaisilla ei voinut olla aavistustakaan meistä, siksi
hyvin meitä tamineemme suojasivat. Ainuttakaan laukausta ei saarelta
kajahtanut, vaikka punikit varmasti väijyivätkin siellä kuin ilvekset
kallionkoloissa.
Saari oli useita kilometrejä pitkä ja meillä oli aikamoinen urakka
hiihtäessämme saaren eteläpäähän, kun täytyi kaartaa siksi kauatse,
etteivät saarella olevat punikit saaneet meistä vihiä. Täyden lämpimän
oli meistä jokainen saanut, ehtiessämme puolenyön lähetessä saaren
etelänokan kohdalle.
Aloimme nyt varovasti lähestyä maata. Punikeilla ei nähtävästi ollut
ulkona vartioita, sillä ilman mitään häivytystä pääsimme rannalle.
Sukset otettiin nyt kainaloon ja varovasti etenimme ketjussa louhuisen
metsän halki, etsien torppaa, jossa punikkijoukon varman tiedon mukaan
piti majailla.
Tuskin kymmentä minuuttia olimme hiiviskelleet metsässä, kun puiden
välistä pilkahti tuli. Siinä oli siis torppa ihan edessämme. Vahteja
ei näkynyt missään eikä muuten kuulunut risahdustakaan. Mutta tuvan
akkunasta loistava tuli osotti, että sisällä oli asukkaita. Eivät
punikit nähtävästi odottaneet tältä suunnalta mitään yllätystä.
Annoin mies mieheltä hiljaa kulkevan määräyksen ja muutamassa
minuutissa saarsi ketjumme torpan. Karpiinit valmiina pysyivät miehet
suojassa puiden ja paasien takana.
Itse etenin pihan keskellä kasvavan koivun juurelle ja otin vyöstäni
käsipommin. Koetin, oliko varsi asianmukaisesti paikoillaan, nykäisin
sitten sytytysraksista ja viskasin pommin akkunasta sisälle.
Koivun juurelle kyyristyessäni kuulin akkunan helähtävän ja odotin
jännityksellä räjähdystä. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Odotin minuutin,
kaksi -- viisi minuuttia, mutta hiljaisuutta ympärilläni ei rikkonut
pieninkään risahdus. Tuvassa ei näkynyt ketään liikkuvaa, valkea vain
oli ruvennut lepattamaan särkyneestä ruudusta käyvän vedon johdosta.
-- Tämäpä nyt merkillistä! -- sanoin itsekseni, nousin seisomaan ja
tempasin kiukuissani toisen pommin vyöltäni. Muistin elävästi, kuinka
lähtiessäni olin ladannut molemmat pommit, mutta siitä huolimatta
ruuvasin varren irti ja katsoin, oliko nalli oikeinpäin paikoillaan.
Olihan se ja minä ruuvasin varren huolellisesti paikoilleen, sytytin
ja viskasin akkunasta sisälle. Kuului jälleen helähdys, josta päättäin
pommi meni sisälle toisesta ruudusta kuin äskeinen. Koivun juurelle
kyyristyneenä odotin kuten äskenkin -- mutta räjähdystä ei nytkään
seurannut. Oli niin hiljaista, että kuulin oman sydämeni lyönnit.
Kuuntelin miltei hengähtämättä, sekunnit kasvoivat minuuteiksi ja
minuutit liittyivät toisiinsa -- kuinka monta liekään jo liittynyt.
Lopulta kävi tämä painostava hiljaisuus sietämättömäksi, kiukustuneena
kavahdin seisaalleni, tempasin mauserpistoolini ja hana vireessä
loikkasin etehiseen sekä tempasin tuvanoven auki.
Kaapin nurkalla palaa lepatti pieni lamppu. Sen valossa näin lattialle
tehdyillä makuutiloilla pitkänään tai istumassa kolme vanhaa
miestä, jotka kasvoista ja partahoidosta huomasi heti kalastajiksi,
puolenkymmentä eri-ikäistä naista sekä joukon lapsia. Kaikkien
kasvoilla kuvastui tuskallinen odotus ja kauhu. Erikoisesti on mieleeni
painunut muuan nelivuotias poika, joka istui polvet peitteen alla ja
silmät korkean otsan alla laajentuneina sekä suu puoliavoinna tuijotti
etehiseen, jossa minä seisoin oven luomassa varjossa. Toinen pommeista
oli pojan edessä peitteellä, toinen taas oli erään vanhan miehen
jaloissa.
Hetkeäkään hukkaamatta astuin tupaan, sieppaisin käteeni molemmat
pommit ja viskasin ne niin kauas mökistä kuin ikinä jaksoin. Olin
paljon käsitellyt saksalaisia käsikranaatteja, mutta tämä oli ainoa
kerta, jolloin olen tavannut niiden joukossa tehottomia.
Tuvassa kyyröttävät ihmiset pääsivät vähitellen kauhun lumouksista
ja saattoivat ruveta kieltään käyttämään. Torpan omia asukkaita
lukuunottamatta olivat ne pakolaisia saaren toisesta päästä, jossa
punikit isännöivät. Oli täälläkin päivän kuluessa majaillut pienempi
joukko punaisia, mutta hämärän tullen ne olivat lähteneet tiehensä.
Tällä välin oli saaren toisesta päästä alkanut kuulua kiivasta
ammuntaa. Meikäläisten pääjoukko oli nähtävästi alottanut
hyökkäyksensä. Nyt tuli meidän määräysten mukaan rientää saaren halki
punikkien selkään. Mutta ulos tullessani sain käsiini ainoastaan
muutamia miehistäni. Oli syntynyt sekaannusta. Jostakin merkillisestä
lähteestä olivat miehet saaneet päähänsä, että on käsketty palaamaan
samaa tietä kuin oli tultukin. Useimmat olivat sen vuoksi hiihtäneet jo
jäälle.
Inahdin kiiruusti jälellä olevain miesten kanssa heitä pysähyttämään.
Mutta tällä välin oli alkanut lumipyry ja se sakeni sakenemistaan.
Edelle ehtineitä miehiä oli vaikea löytää ja me jouduimme tuon
tuostakin harhaan. Hiihdimme hartiavoimin pitkin meren selkää, kompassi
ainoana oppaanamme, ja huutelimme tovereitamme. Vihdoinkin saimme
heistä suurimman osan koolle.
Mutta me olimme pyryssä painuneet verrattain lähelle saarta ja huutomme
olivat herättäneet punikkien huomiota. Oikealta kyleltämme alkoi sataa
kuulia keskellemme. Kaikesta päättäen oli meikäläisten pääjoukko
vetäytynyt takaisin ja punaisten tuliluikut joutivat nyt suuntautumaan
yksinomaan meitä vastaan. Kuulia vihelsi ja surisi joka puolella kuin
äkäisiä paarmoja. Meidän oli turha ruveta vastaan ampumaan, vaan ääneti
painoimme saaresta poispäin minkä miehistä lähti.
Kerran kuulin takaani lumipyrystä surkean huudon: -- Toverit, auttakaa!
-- mutta meidän oli mahdoton ryhtyä mihinkään, täytyi vain henkensä
edestä painaa eteenpäin ja katsoa samalla, että miehet pysyivät koolla.
Läpi nääntyneinä ja likomärkinä saavuimme aamuyöstä majapaikkaamme.
Yksi joukostamme puuttui. Oliko hän saanut surmaavan luodin huutaessaan
meitä avukseen vai oliko hän haavottuneena joutunut punikkien käsiin,
sitä emme saaneet koskaan tietää.
Heti olille heittäytyessäni vaivuin uneen. Mutta aina tavan takaa
hätkähdin hereille. Olin tuulen tohinan keskeltä ollut kuulevinani
huudon: -- Toverit, auttakaa! -- tai sitten näkevinäni korkeaotsaisen
pikku pojan, joka silmät laajentuneina tuijotti pimeään ja jonka edessä
peitteellä lepäsi käsipommi.
XVII.
RAIVOTAPPELIJOITA.