viime kesää nähdä, mihin kaikkeen heidän kiihottamansa joukot pystyvät.
Elleivät Helsingin, Turun ja muut mellakat avanneet heidän silmiään,
niin olisi sen pitänyt tapahtua niinä marraskuun päivinä, jolloin he
noin vain kokeeksi panivat toimeen suurlakon tapaisen. Jos heidän
punakaartilaisensa muutamanpäiväisen lakon vallitessa ehtivät jo
tehdä suuren joukon tihutöitä ja kataloita murhia, niin mitä niiltä
saattoikaan odottaa jatkuvan, aseellisen taistelun kestäessä? Pitihän
tämän toki olla Siltasaaren herroille selvää -- eikä se kuitenkaan
estänyt heitä alottamasta järjetöntä taistelua ja päästämästä
valloilleen hillittömiä joukkojaan, joiden keskuudessa he tiesivät
hurjimpain ainesten olevan vallassa.
Tuhansien hävitettyjen kotien omistajat, tuhansien murhattujen ja
kidutettujen kansalaisten omaiset ja tuhannet harhaan johdetut
työläiset muodostavat leppymättömän syyttäjäjoukon, jonka kirous
vuodesta vuoteen on raskaana painava ylempäin ja alempain
sosialistijohtajaimme hartioita. Mitkään selittelyt ja kiemurtelut
eivät ole heitä näistä syytöksistä ja näistä kirouksista vapauttava.
Ja Suomen kansan historia on heistä jälkipolville kertova suurimpina
konnina, mitä tässä maassa koskaan on esiintynyt.
XI.
YÖLLISEN MURHAPALON LOIMOTTAESSA.
Suuren sekasorron vallassa pakenevat punikit Karkusta Tyrväälle,
meikäläisten seuratessa heidän kintereillään. Seuraavana päivänä
kulkevat jälkijoukkomme ja kuormastomme samaa tietä, joka osottautuu
oikeaksi kuoleman tieksi: kuolleita, hevosia, rikkoutuneita
kuormarattaita ja kaatuneita punikkeja maantienojissa pitkin matkaa.
Takaa-ajavien meikäläisten kuulat niitä ovat surmanneet ja kukaan ei
luonnollisesti ole vielä ehtinyt niitä korjata, perässä tulevat ovat
vain työntäneet ne maantienojiin, joissa keväinen tulvavesi solisee.
Puolitaipaleessa on erään talon riihessä kolme aikaisemmin
haavoihinsa kuollutta punakaartilaista, jotka on asetettu valmiiksi
siisteihin kirstuihin, mutta joita toverit eivät ole ehtineet hautaan
toimittaa eivätkä pakosekamelskassa mukaansa ottaa. Yksi vainajista
on -- kertovat paikkakuntalaiset -- ollut punakaartipäällikkö ja
kaksi muuta ovat naissotureita. Toinen niistä herättää huomiota
jalopiirteisyydellään.
Illan tullen majotumme muutamaan varakkaaseen taloon noin kolme
kilometriä Tyrvään asemalta ja Vammalan kauppalasta.
Vammala niin -- olen tiennyt maassamme löytyvän sennimisen kauppalan,
mutta sen maantieteellisestä asemasta minulla ei ole ollut mitään
varmaa käsitystä. Kartoista ei sitä nimeä löydä hakemallakaan. Mutta
seuraavana yön seutuna painuu Vammala, tuo ihanan ja viljavan seudun
keskelle kohonnut kukoistava kaupungin alku, lähtemättömästi mieleeni.
Se on Rauta- ja Liekoveden väliin pistävällä kauniilla niemekkeellä,
jonka käressä, pienen torin kauppalasta erottamana, on Tyrvään muhkea,
kaksoistorninen tiilikirkko. Kirkon luota johtaa pitkä ja korkea
kivisiltä vesireitin pohjoisrannalle, jossa heti sillasta alkaen on
taaja kylä sekä Tyrvään rautatieasema.
Kokemäen jokialueen pohjoispuoli oli nyttemmin kokonaan puhdistettu
roistojoukoista. Karkusta paennut punikkiarmeija oli yhdessä
paikkakunnalla ennestään lojuneiden joukkioiden kanssa sulloutunut
kauppalan puolelle, missä he ryöstäen ja raastaen valmistausivat
jatkamaan matkaansa kohti eteläisiä ilmoja ja -- siperialaista
ihanneyhteiskuntaa. Niin kauan kuin he kauppalassa viipyivät
vallitsivat heidän kanuunansa ja kirkkoon sijotetut kuularuiskunsa
siltaa estäen aseman seutuville saakka edenneitä meikäläisiä
seuraamasta heitä sinne. Harvantaajaista laukaustenvaihtoa kuului
sieltä yhtä mittaa ja silloin tällöin antoivat tykitkin kuulua järeän
äänensä.
* * * * *
Illan hämärtyessä tulee majataloomme muutamia paikkakunnan isäntiä,
jotka ovat olleet punaisten vankina. Heitä oli uhannut varma kuolema,
mutta punaisten pakokiireen aiheuttamaa sekamelskaa hyväkseen
käyttäen olivat he yhdennellätoista hetkellä pelastuneet, syöksyen
vankihuoneensa akkunasta ulos. Kuulien ympärillään vinkuessa -- yksi
heistä oli haavottunutkin -- olivat he juosseet metsään ja viettäneet
siellä viime yön. Päästyään sitten päivän kuluessa selville, että
tämä puoli vesistöä oli jo kokonaan valkoisten vallassa, olivat he
nyt uskaltaneet ihmisten ilmoille. Voi sanomattakin arvata heidän
ilonsa, kun he metsästä tullessaan heti ensimäisessä talossa kohtasivat
valkoista nauhaa kantavia sotureita.
Kaameita asioita tietävät miehet kertoa punaisten mellastuksista
pitäjässä. Toinen toistaan törkeämpiä murhia epäluku, ryöstöjä,
kiristyksiä, murhapolttoja. Koko viime yönkin oli Karkkuun täältäpäin
kuumottanut valtava tulipalon loimu. Nyt saamme kuulla, että se oli
Tyrvään pappila, yksi Suomen uhkeimpia, jonka punaroistot illalla
olivat sytyttäneet, ryöstettyään sen ensin putipuhtaaksi. Iäkästä
rovastia ovat he koko valtakautensa mitä ilkeimmällä tavalla
kiusanneet, muun muassa kostoksi siitä, että hänen poikansa on --
jääkäri. Miehet ovat hyvin huolissaan Vammalan kohtalosta, sillä
punikit ovat uhanneet sen lähtiessään polttaa. Nyttemmin heiltä voi
odottaa jo mitä hyvänsä. Mitä auttamattomammin he sortuvat oman
hulluutensa kutoman nuotan perukkaan, sitä hillittömämmin laskevat he
perkeleellisen sisunsa riehumaan. "Meidän jälkeemme vedenpaisumus",
näyttää jo alkujaankin olleen heidän tunnuslauseenaan.
* * * * *
-- Vammala palaa!
Kaameana viestinä kiertävät nuo sanat huoneesta huoneeseen ja
hälyttävät minut silmänräpäyksessä jalkeille, ehdittyäni juuri
parahiksi asettua vuoteeseen. Kaikki syöksyvät ulos, toiset
puolipukeissaan, muutamat ihka alusillaan.
Valtavana liekkimerenä loimuaa jo kirkon puoleinen pää kauppalaa.
Taivas punottaa laajalti ja täällä kolmen kilometrin päässäkin on niin
valoisa että lukea näkisi. Mutta tulimeri laajenee silmissä, talo
talolta edeten nielee se koko kauppalan. Huomaa niin selvästi, kuinka
punaiset hornanhenget riehuvat siellä sytyttäjinä, vaikka heitä itseään
ei tänne asti voikaan nähdä. Tekee niin kaamean vaikutuksen, että tuli
leviää vastatuuleen. Ja yhä edelleen ovat heidän kuularuiskunsa työssä,
säestäen liekkien huminaa ontolla nakutuksellaan.
Seisomme pienellä kallionnyppylällä tämän kaamean näytelmän
voimattomina katselijoina. Synkeä viha kiiluu miesten silmissä ja kädet
pusertuvat nyrkkiin. Monta sanaa ei puhuta, mutta niistä harvoista,
jotka silloin tällöin lausutaan, saa käsityksen, että näissä miehissä
on kiteytynyt leppymätön viha punahulluutta vastaan. Paljon he ovat
jo nähneet ja kokeneet, mutta tällaista, että kymmenittäin kauniita
taloja ja onnellisia koteja sytytetään syyttä suotta palamaan, eivät he
sentään ole voineet odottaa.
Neuvotonna, mieli kuohuksissa palaan sisälle.
-- Voi niitä viheliäisiä, tuo niiltä nyt vielä oli tekemättä!
-- päivittelee siellä, alusillaan huoneesta huoneeseen kulkien
hyvinvoipa kuormastopäällikkömme, jonka korkean otsan alta katselee
kaksi lapsenomaisen rehellistä ja viatonta silmää. Hän on maailman
hyvänahkaisin mies, jonka ainoana intohimona ovat hevoset, mutta nyt
tuo suunnaton tapaus, kokonaisen kauppalan murhapoltto ihan valkoisen
armeijan silmien edessä, on saanut hänen hyväntahtoisen olemuksensa
rajuun kuohumistilaan.
Päätään kynsien, päivitellen ja jahkaillen kiertää hän huoneesta
toiseen avutonna kuin lapsi, pysähtyen kenen eteen milloinkin ja
naisihmisiä kohdatessaan muistamatta ollenkaan esiintyvänsä alusillaan,
karvainen rinta paljaana. Lopuksi istahtaa hän vuoteensa kulmaan, vetää
jalat alleen ja eteensä tuijottaen jatkaa päivittelyään:
-- Ei, tässä täytyy lähteä liikkeelle! -- huudahtaa hän yhtäkkiä ylös
kimmoten.
Hän katselee etsien ympärilleen ja huomatessaan minut jatkaa:
-- Tule toveriksi, käydään hakemassa ne Karkussa eilen vangiksi saadut
roistot, viedään tuonne Vammalaan katsomaan heikäläisten käsialoja ja
sitten...
Hänen kipinöivistä silmistään näkyy kyllä, mitä hänellä on mielessä.
Omassa sisässäni käy yhtä raju kuohunta, täällä sisällä tukehuttaa eikä
pihallakaan haluta toimetonna katselijana seistä. Siksipä suostunkin
heti hänen ehdotukseensa. Muonitusmestarimme, nuorehko liikemies
Kokkolasta, mies jonka sanoja tuhlaamatta nähdään aina tosi toimessa
häärivän ja jonka toisessa kädessä on side erään aikaisemman taistelun
jäleltä, viskaa mitään puhumatta karpiinin selkäänsä ja liittyy meihin
kolmanneksi. Neljänneksi tulee muuan kuularuiskuväkeen kuuluva nuori
rakennusmestari. Käden käänteessä on neljä hevosta satuloitu, me
hyppäämme selkään ja karahutamme matkaamme. Tarkotuksenamme on löytää
ensinnä komppanian- ja pataljoonanpäällikkömme, jotka koko päivän ovat
toimineet aseman seutuvilla, saadaksemme heidän suostumuksellaan vangit
huostaamme.
Lähtemättömästi painuvat mieleeni tämän yön kuvat. Kauppala loimuaa
nyt yhtenä ainoana tulimerenä, josta luhistuvien rakennusten kohdalta
tavan takaa syöksyy taivasta kohti valtavia liekkejä ja kipunapatsaita.
Kaamean värisinä punottavat pilvet laajalti ympäri ja kukkuloilla
täällä kilometrienkin päässä on valoisaa kuin päivällä. Teillä
liikehtii levottomia ihmisiä ja lepovuorolla olevia sotilaitamme,
joiden ohi me karkuutamme täyttä laukkaa, niin että hevosten kaviot
iskevät säkeniä tien kivistä.
Käymme asemalla ja ratsastelemme ristiin rastiin kylässä, mutta
päälliköitämme emme mistään tapaa. Niin täytyy meidän luopua tuimasta
aikeestamme, jota paitsi huima ratsastusmatkakin on jonkun verran
tyynnyttänyt kuohuvaa mieltämme. Punikit ovat jo jättäneet kauppalan
ja meikäläiset sotilaat toimivat siellä pelastustyössä. Sinnepäin
ratsastaessamme tulee tiellä vastaamme liekkien keskeltä pelastuneita
pakolaisia: avuton, surkuteltava joukko eri-ikäisiä henkilöitä,
kullakin kainalossaan ne vähäiset rihkamat, mitä palavasta kodistaan
ovat ehtineet mukaansa temmata. Vaatemytty kainalossaan astelee siinä
muuan vanha herra käsikkäin iäkkään puolisonsa kanssa. Muuan saaliin
kietoutunut nainen on lähtiessään siepannut käteensä lintuhäkin, jossa
räpistelee pari säikähtynyttä kanarialintua. Vanha kumaraharteinen
muori astelee vaikeasti hengittäen sauvansa nojassa, taluttaen kädestä
kuusivuotiasta tyttöä, joka suurin, säikähtynein silmin tuijottaa
eteensä...
Koko tuo itkevä ja voivotteleva joukko pysähtyy ja kääriytyy pärskivien
hevostemme ympärille. He näkevät nyt vasta ensi kerran valkoisia
sotilaita ja sen vuoksi suhtautuvat he meihin kuin pelastuksen
enkeleihin. He hyväilevät ratsujamme ja eräs nainen koperoi rihkamainsa
joukosta leivänpalasia, joita hän syöttää hevoselleni, samalla kuin
äänettömät kyyneleet hiljalleen vierivät hänen poskiaan pitkin...
Avuttoman pakolaisjoukon näkeminen on saanut kuormastopäällikkömme
uudelleen kuohumistilaan.
-- Petoja ne ovat eikä mitään ihmisiä, -- huutaa hän, nyrkki
ojennettuna, kimeäksi särkyneellä äänellä. -- Kyllä minä olen nähnyt
tällä sotaretkellä jo jos mitä... minä olen omin silmin nähnyt
vainajan, jolta oli päänahka nyletty ja kasvoista raavittu kaikki liha,
toisia, joilta on silmät kaivettu päästä tai jotka pajunetinpistoilla
on hitaasti surmattu ... mutta tämmöistä, että kokonainen kauppala
sytytetään tuleen ja asukkaat teljetään kellareihin, en olisi jaksanut
uskoa. Pahanteolla hekumoivia perkeleitä ne ovat...
Silmät kipinöiden ja nyrkki ojona istuu hän ratsullaan siinä tulipalon
hohteessa ja keskeytymättömänä virtana valuvat kiihkeät sanat hänen
suustaan. Pakolaiset ovat, jos mahdollista, vieläkin kiihtyneemmässä
mielentilassa ja säestävät hänen sanojaan kiivain huudahduksin...
Panemme ratsumme jälleen liikkeelle, mennäksemme kauppalan puolelle,
pakolaisten jatkaessa matkaa päinvastaiselle suunnalle ja etsiessä
tilapäistä kattoa päänsä päälle. Kaamein mielin ajamme korkealle
Vammaskosken sillalle. Vihainen tuuli puhaltaa Rautavedeltä, kumeasti
pauhaa allamme koski ja edessämme humisevat liekit ja ryskyvät alas
sortuvat talot.
Siltaa ovat punikit koettaneet räjäyttää rikki, siinä kuitenkaan
onnistumatta. Hevoseni on vähällä sortua ammottavaan aukkoon, jonka
heidän räjäytysvehkeensä on kaivanut keskelle siltaa. Sen lisäksi on
sillanpermannossa vielä pari kranaattien kaivamaa syvää kuoppaa.
Suunnaton on se rovio, joka edessämme roihuaa. Ennen en ole niin
valtavaa tulipaloa nähnyt. Pelastustyöt ovat turhia ja supistuvatkin ne
vain niiden kauppalan laiteilla olevien talojen varjelemiseen, joita
punikit eivät ole ehtineet sytyttää.
Noihin valtaviin liekkeihin tuijottaessani ja sortuvien talojen
ryskettä kuullessani palautuu mieleeni jälleen se silmitön
alasrepiminen ja hillitön vihankylvö, jota sosialistijohdon taholta
on vuosikaudet harjotettu ja jonka loogillisia, seurauksia tämäkin
suunnaton tihutyö on. Tämä ei ole enää yksistään muutamien kymmenien
talojen palo, vaan se on huippuunsa kehittyneen yhteiskunnallisen
sairauden purkautuma, elementtaarisen sivistysvihan ja pinnalle
möyrittyjen eläimellisten vaistojen riemuvoitto -- niin, se on koko
sen punaisen hulluuden tunnuskuva ja loppusaavutus, jonka kouristukset
kansamme oli vapautuksensa tiellä vielä viimeiseksi kestettävä.
Niin, onkohan se vain pelkkä sattuma, että punaisen liikkeen
pääjohtaja on nimeltään Kullervo, sillä hämmästyttävässä määrin ovat
kuluneet kuukaudet paljastaneet kansamme sielussa yhä vielä piilevää
synkeätä Kullervo-raivoa ja sulamatonta korpirautaa. Olemme uskoneet
liikoja kansastamme ja sen valistuksesta, kunnes sen valtiollinen
kehittymättömyys ja sen luonteen rikkinäisyys ja särmikkäisyys on
taas pelottavan räikeänä eteemme paljastunut. Olemme unhottaneet,
että paitsi viisasta ja malttavaa Väinämöistä sekä hyväntahtoista
ja uutteraa Ilmarista myöskin kaikki tuhoava, jättimäinen
Kullervo on jättänyt omat juonteensa kansallisluonteeseemme. Sitä
odottamattomampana on raivokas Kullervo nyt keskuuteemme ilmestynyt.
Kunpa nämä liekit pohjia myöten valaisisivat kansallisluonteemme
pimeimpiäkin kuiluja. Mutta uskaltaneeko toivoa, että kansamme näiden
kaameiden kokemusten opettamanakaan kävisi yksimielisenä vastaisuuttaan
turvaamaan? Sillä työläästi oppivaa niskurikansaa me olemme, kansaa,
joka näkyy muodostavan erikoisen rehevän maaperän jääräpäisille
puoluepukareille, elämän todellisuutta tajuamattomille idealoogeille,
löyhäpäisille maailmanparantajille ja joukkojen suosiosta eläville
demagoogeille.
Mekö Kullervo-ominaisuuksinemme kykenisimme muodostamaan tasavallan?
Ei vuosisatoihin, ellemme Keski-Amerikan rosvo-tasavaltojen tapaan
halua elää kituuttaa järjestyneen valtion irvikuvana ja sivistyneiden
kansojen naurun esineenä ainaisine riitoinemme ja mullistuksinemme!
Emmekö totisesti ole jo saaneet kylläämme puoluepukari- ja
demagoogivallasta? Lujat valjaat selkäänsä tarvitsee kansamme,
keskitetty, voimakas kuningasvalta on meille elinehto -- se vakaumus
kiteytyy Vammalan palon loisteessa entistä lujemmaksi mielessäni.
Entä porvarilliset puolueemme, kansamme yhteiskuntaa säilyttävä
aines, onko se tämän jälkeen vihdoinkin osottava saaneensa terästä
itseensä? Sillä se on ollut luisuvalla pinnalla aina siitä aikain,
kun koolle haalittujen väkijoukkojen keväällä 1906 säätytaloa
piirittäessä -- piirittäjäjoukkojen johtajana, kuvaavaa kyllä, oli
nykyinen punakaartikenraali Eero Haapalainen -- tehtiin tuo huikea
loikkaus nelijakoisesta edustuslaitoksesta yksikamariseen eduskuntaan
yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen ja siten kevytmielisesti
lähdettiin elimellisen kehityksen tukevalta pohjalta kokeilujen
epävarmalle tielle. Mikä "edistyksen" kilpajuoksu ja kansanvallan
himphamppu meillä onkaan viimeisten kymmenen vuoden kuluessa vallinnut?
Eduskuntalaitoksen piirityksellä tuo "edistyksen" kausi alkoi ja
samanlaiseen se päättyi: kun viime suvena kiihotetut roskajoukot
yhdessä venäläisten svabodasolttujen kanssa pusersivat eduskunnalta
joukon erinäisiä "lakeja".
Aiotaanko tämänkin jälkeen nuo lakien nimeä kantavat, väkivalloin
läpiajetut ja epäkypsät sakinpäätökset jättää voimaansa? Jos niin käy,
niin täytyy sanoa, että kansamme kypsyneempikään aines ei ole viime
aikojen katkerista kokemuksista mitään oppinut.
Uusi kunnallislaki sekä kahdeksan tunnin työpäivälaki ankaran
tarkistuksen alaisiksi! Samoin yksikamarinen eduskuntamme ja vaalilaki,
laitettakoon ne sellaisiksi, että eduskunnastamme syntyy laitos, jossa
tehdään todellista työtä ja laaditaan viisaita ja käytännöllisiä
lakeja maan ja kansan hyödyksi sen saamatta esiintyä näyttämönä,
jolla kaikenlaiset neulojattaret, leipurinsällit ja senkin seitsemät
piirisihteerit ja toimittajat harjottavat hedelmätöntä suunsoitantoa.
Ja sensuuri arvelematta voimaan! Vai aiotaanko meillä vapauden ja ties
minkä kaikkien kauniilta kajahtavain asiain nimessä sallia, että kutka
hyvänsä edesvastuuttomat ja moraalittomat kynäsankarit saavat painetun
sanan välityksellä vapaasti, kuten tähän saakka, levittää rienaavia
oppejaan sukupuolisesta rivoudesta lähtien aina yhteiskunnalliseen
villiytymiseen saakka? Oman terveytensä nimessä täytyy yhteiskunnan
estää sellainen, ellei muutaman vuosikymmenen kuluttua mielitä joutua
samaan katastroofiin kuin nyt.
-- Taantumusta! taantumusta! -- tullaan eri tahoilla varmastikin
huutamaan, mutta vastattakoon niille, joiden keuhkot ovat aina vireessä
"edistyksestä" huutamaan, että niin juuri, taantumusta se on ja
sellaista meillä _tarvitaan_, se on: palautumista järjen kannalle,
palautumista elimellisen kehityksen laduille, joilta kevytmielisesti,
umpimähkäisessä maailmanparannustouhussa on syrjään syöksytty. Se on
välttämätöntä, huutakoot sitten edistysapostolimme ja demagoogimme
taantumuksesta minkä mielivät. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.
Meille on välttämätön vahva puolue, joka uskaltaa avonaisesti olla
konservatiivinen, vanhasta ja koetellusta lujasti kiinni pitävä.
Jos meillä olisi jo aikaisemmin ollut sellainen jarrulaitos --
ruotsalainen puolueemme on yksinään ollut siihen liian heikko -- niin
ei yhteiskuntamme olisi tähän allikkoon suistunut.
Totisesti meillä on tämän jälkeen syytä useammin muistaa Solonin
sanoja, kun hän kerran kysyttäessä, oliko hän nyt laatinut parhaan lain
mitä ajatella saattoi, vastasi: -- En mene sanomaan, onko se paras
mahdollinen laki, mutta _Atenan kansalle_ se on tällä haavaa paras
laki. --
Meillä ei ole huolittu välittää siitä, minkälainen laki
kulloinkin vallitsevissa oloissa olisi kansallemme otollisin,
vaan turhamaisessa edelläkävijäkansa-innostuksessa -- todellakin
kaunis edelläkävijäkansa -- rakenneltu lakeja kaikenlaisten ilmassa
häälyväin teoriain varaan. Totisesti on maamme liian köyhä ja karu,
kyetäkseen esiintymään kaikenlaisten maailmaa parantavien puoskarien
koekenttänä. Puoluepukarit, luokkavaistojen kiihottajat, demagoogit ja
yhteiskunnalliset puoskarit kammitsoihin ja vallanohjat lujan monarkin
käsiin!
Näihin muotoihin kiteytyvät riehuvat ajatukseni Vammalan murhapalon
yöllisessä loimotuksessa.
XII.
VANDAALIEN JÄLILLÄ.
Ryöstäen ja polttaen etenevät punikit etelää kohti.
Kapeata, kevätsohjuista, pilalle kulunutta kahden pitäjän välistä
oikotietä liikehtii pohjalainen rykmenttimme tykistön ja kuormaston
seuraamana vaivaloisesti eteenpäin. Öisin loimottavat eri puolilla
taivaanrantaa valtavat tulipalot ja päivisin osottavat synkeät
savupatsaat, millä suunnalla punapaholaiset milloinkin riehuvat.
Jyrkät vastakohdat asutuksessa pistävät täällä silmään ja antavat
aavistaa, että maalaisköyhälistön katkeruuteen täällä on todellisiakin
syitä. Meheviltä peltolakeuksilta, joiden keskellä seisoo komeita
taloja hyvinvoipine ihmisineen, olemme ykskaks joutuneet karulle
metsäkulmalle, jossa louhikkojen keskellä, repaleisten ja laihojen
peltotilkkujen ympäröiminä kyyhöttävät pienet ja harmajat torpat
leipähuolten näivettämine asukkaineen. Täällä on kaikki niin kalseata
ja mieltä masentavaa.
Hiljalleen hämärtyy kolea huhtikuun ilta. Sadat jalat tallaavat
liejuista tietä, pyörät kitisevät ja ilman täyttää hevosten huohotus,
huuto ja piiskanläiske. Tunti toisensa jälkeen nuojutaan eteenpäin
ja yhä on vain ympärillämme sama lohduton sydänmaan maisema. Kuin
pelästynyt silmä tuijottaa tuolla ja täällä pitkää matkuettamme
metsätöllin samea ikkuna ja illan pimetessä alkaa puunlatvojen
yläpuolella kuumottaa taas tuttu eteläisten tulipalojen punerrus.
Väsymys alkaa painaa jäseniä ja mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä
pahemmin alkaa vilukin ahdistaa. Soilta nouseva usva tarttuu
vaatteisiin kosteana huuruna ja saa aikaan vilunpuistatuksia. Mutta yhä
vain nuojutaan eteenpäin.
Vihdoinkin, pimeän päässä, saavutaan kurjaan torpparikylään metsien
keskellä ja rykmentti saa pysähtymiskäskyn. Eri komppaniat ja osastot
saavat etsiä itselleen yömajan mistä parhaiten löytävät.
Muutamien kumppanien kera saan minä haltuuni erään aution töllin tien
vieressä.
Se on oikea kurjalistolaismaja, jossa kaikki on rempallaan ja
ruokkoamatta. Navettapahasen ovi kiikkuu toisen saranansa varassa,
heinäladon seinästä roikkuvat laudat irtonaisina ja ihan tuvan
porrasten edessä on suuri rikkatunkio. Kenkärajoja, luita ja likaisia
rääsyjä ajelee kaikkialla.
Asuinrakennus käsittää tuvan ja pienen keittiön. Kummastakin löyhähtää
vastaan inhottava ilma, ummehtunut, kostea ja raaka. Kaluttuja luita,
homehtuneita ruuan tähteitä ja kaikenlaista ryönää ajelehtii joka
nurkassa. Tuvan lattiaa peittävät pehkuuntuneet oljet osottavat, että
ohi vaeltavat punikkijoukot ovat ennen meitä täällä majailleet.
Talon irtaimisto, lukuunottamatta läpi ruostunutta kahvipannua keittiön
seinällä, on korjattu pois. Nahanpalasista ja joistakin työkalujen
jätteistä voi päättää, että mökin asukas on ammatiltaan ollut suutari.
Ohitse vierivä kansainvaellus on kaikesta päättäen huuhtaissut
kirjavaan helmaansa tämän kurjan majan asukkaat.
Olisi luullut tällaisen nälkäperukan säästyneen hävitykseltä. Mutta
eipä sentään. Vastapäätä suutarin mökkiä törröttää hiiltyneiden
raunioiden keskellä paljas uuninpiippu, osottaen siinä tulipalon
riehuneen. Saamme kuulla, että siinä on asunut kylän kauppias,
jonka ohi vaeltavat punikit ovat surmanneet sekä ryöstettyään talon
sytyttäneet sen tuleen.
Näkee hyvin raunioista ja pihatontista, ettei siinä ole mikään
maailmankaato kapitalisti asunut. Asuinrakennus on puotineen
keittiöineen käsittänyt neljä huonetta ja tontti ei kokoonsa paremmin
kuin laatuunsakaan nähden ole mäkitupalaisen maatilkkua kummempi. Se
on arvatenkin ollut paikkakunnan miehiä, joka Amerikassa hiukan varoja
kerättyään on perustanut synnyinkyläänsä kaupan, minkä vaihtotavarana
pääasiallisesti ovat olleet toisaalta ne voinaulat ja munatiut, joita
lähitorppien akat ovat sinne nyytissään kiikuttaneet, toisaalta taasen
kahvineljännekset ja silakkakilot. Mutta päätään pitempi kyläläisiään
on kauppias kuitenkin kaikitenkin ollut ja naapurinsa suutarin silmissä
on hän varmaankin paisunut oikein paatuneeksi verenimijäksi. --