Mutta kylmettynyt pesä ei vedä, vaan lyö kaiken savun sisään.
Kirvelevin silmin täytyy meidän kyyristyä alas. Eikä inhottava löyhkä
haihdu huoneesta, vaikka ovi ja akkuna ovat sepposen selällään. Ähkien
ja silmiään pidellen koettaa kuormastopäällikkö tuhertaa hellan ääressä
puuroa ja saada teevettä kiehumaan. Sitten löydämme jostakin puhtaita
olkia lattialle ja päällystakit yllä, kintaat kädessä ja lakit korvilla
asetumme vieri vierekkäin oljille.
Mutta jäsenet ovat koko päivän kestäneestä marssissa niin puutuneet,
että unta ei ole heti toivominenkaan. Makaan selälläni ja tuijottaen
savupilveen, joka yllämme vaappuilee, seurailen mielikuvituksessani
sitä latua, jota elämä tässä mökki pahaisessa on kaikesta päättäin
kulkenut.
Tuolla tuvan peräikkunan alla on suutari istunut nelikollaan ja
naputellut nauloja saappaan kantaan. Eukko on nyökytellyt itseään pesän
vaiheella ja tupakoiden ja syleksien on sivupenkillä istunut saapasten
omistaja.
-- Se on niin, että se tämä työmiehen olo ja elämä ei tule siitä
siihen, niinkauan kuin porvarit ovat vallassa, teki häntä sitten työtä
vaikka yötä ja päivää, -- on suutari työskennellessään puhunut. Mutta
kun ohi vaeltava posti on jättänyt taloon "Työmiehen" on hän viskannut
keskeneräisen saappaan lattialle ja tarttunut ahnaasti lehteen.
-- Panehan, akka, se pannu tulelle! -- on hän komentanut vaimoaan,
sytyttänyt paperossin ja sänkyyn selälleen kellahtaen alkanut tutkia
lehteä.
Sen lukeminen on hänelle kuin jokapäiväinen päihtymys, jota ilman
hän ei voi olla. Kuta pitemmälle lehden sivuilla hän ehtii, sitä
kiihtyneemmäksi hän käy. Ja kun hän on päässyt loppuun, kavahtaa hän
istumaan ja alkaa tupaan iltapuhteeksi kerääntyneille naapurimökkien
miehille kiroilla olojen nurinkurisuutta ja porvarien keljumaisuutta
sekä esittää tasajakoon perustuvia maailmanparannussuunnitelmiaan.
Hän on vuosi vuodelta käynyt yhä haluttomammaksi työhön, politiikka
on anastanut yhä enemmän ja enemmän hänen aikaansa ja niin ovat hänen
tulonsa pienentymistään pienentyneet. Siitä on taas hänen katkeruutensa
parempiosaisia kohtaan kasvamistaan kasvanut, varsinkaan kun hänen
salainen unelmansa kansanedustajaksi pääsemisestä ei ole toteutunut.
Siten ovat "Työmiehen" yksipuoliset ja vahvasti valheella höystetyt
kirjotukset saaneet hänestä yhä kiitollisemman lukijan.
Mutta hän on tarvinnut yhteiskunnalliselle vihalleen konkreettisen
esineen, jonkun silmin nähtävän ja käsin koeteltavan kohteen.
Sellaiseksi on kuin itsestään tarjoutunut vastapäätä asuva kauppias.
-- Sekin viheliäinen verenimijä! -- on hän monesti kähähtänyt ja
viitannut naskalillaan naapurinsa punaiseksi maalattua rakennusta.
Ja kun hänen eukkonsa kauppiaaseen tekemät kahvi- ynnä muut pikku velat
ovat kasvamistaan kasvaneet ja kun kauppias on jo jonkun kerran niistä
muistuttanut, on hänen vihansa verenimijää kohtaan entisestäänkin
ärtynyt.
Eukkoon on tarttunut miehensä katkera mieli ja haluttomuus työhön.
Pesän ääressä kahvipannun kanssa tuherrellen kuluttaa hän suurimman
osan päivästä, odotellen vallankumousta ja olojen, äkkiparannusta.
Paikat niin ulkona kuin sisälläkin jäävät kohentamatta, likaa ja törkyä
kertyy nurkkiin, vaatteiden saumat irvistelevät ja pesun puutteessa
samentuvat ikkunaruudut. Se kaikki on omiaan lisäämään heidän
katkeruuttaan porvarillista yhteiskuntajärjestystä vastaan.
Sille kannalle ovat olot tässä metsäkulman töllissä kehittyneet, kun
Helsingistä alkaa yhtäkkiä kummia kuulua. Siellä ovat toverit ottaneet
herroilta nyörit pois ja nostaneet köyhälistön valtaan.
Sen kuultuaan ei suutari ole saanut ainuttakaan naulaa saappaanpohjiin
isketyksi. Ja kun hän sitten on saanut kuulla, että kirkonkylän
suutari, räätäli, akitaattori-Kalle ja muutamat muut toverit olivat
muodostaneet "esikunnan" sekä tehneet oman pitäjän pomoille saman
tempun kuin Helsingin herroille, niin silloin ei hän enää olisi pysynyt
nelikkonsa nenässä vaikka itse "Työmies" olisi siihen kehottanut.
-- Nyt se alkaa! -- on hän huutanut muijalleen ja lähtenyt.
Ei hän kuitenkaan kuulumattomiin hävinnyt, vaan tavan takaa on häneltä
eukolle tullut rahalähetyksiä, muonaa, kahvipusseja ja pukukankaita.
Ja onpa hän lopulta itsekin tullut, saapunut satapäisen, kirjavan
lauman ja kukkuroilleen lastattujen kuormien keskellä, saapunut omalla
hevosella ajaen, rattaat täynnä kaiken karvaista hyvyyttä, alkaen
jauhosäkeistä ja sokeritopista aina koreasti soipaan pelivärkkiin
saakka.
-- Nyt, eukko, tavarat kokoon ja liesuun! -- on hän huutanut tupaan
tullessaan, -- Heitetään nämä kivikkokankaat porvarilahtareille
itselleen ja lähdetään Siperiaan. Sinne perustetaan oikea
ihanneyhteiskunta, jossa porvareista ei ole hajuakaan olemassa.
Siellä ei kärsitä minkään sortin pomoja eikä verenimijöitä, vaan
jokainen tekee neljä tuntia päivässä työtä ja muun osan päivästä istuu
kokouksissa ja kuuntelee musiikkia. Joka muijalla on oma ompelukone ja
joka talossa telefooni -- minunkin rattaillani tuolla on yksi aparaatti
-- eikä puutetta ole mistään.
Siunaillen on eukko alkanut sulloa tavaroitaan kokoon ja sijotella
rattaille, joiden perään navetasta on talutettu oudostellen ammuva
Heluna. Mutta verenimijä-naapuriaan muistaen on suutari sillä välin
kuiskannut jotain Porin pojille ja pian sen jälkeen on naapurista
kajahtanut muutamia laukauksia. Ja kun rähisevä kulkue vihdoinkin on
valmistautunut matkaa jatkamaan, ovat puhtaaksi ryöstetystä kauppiaan
talosta liekit loimunneet korkealle...
* * * * *
Saatuani suutarin tarinan loppuun kohoaa elävänä mieleeni muuan toinen
köyhälistöläiskoti, jossa muutamia päiviä sitten ohimennen vierailin.
Kuinka vastakkainen se koti asukkaineen olikaan tälle nykyiselle
yöpaikalleni!
Kytevien ja savuavien raunioiden välitse ajoimme Vammalan palon
jälkeisenä aamuna ystäväni varapäällikön kanssa polkupyörillä
etuvartiaimme luo, jotka olivat ketjussa muutamia kilometrejä
kauppalasta Vesilahdelle päin. Ketju kulki pitkin mäen harjannetta,
poikki maantien, jota myöten me ajoimme. Aamu oli kolea ja pojat
olivat kivien kupeille sytyttäneet pieniä nuotioita. He olivat yöllä
kahakoineet vihollisen jälkijoukkojen kanssa, vallottaneet heiltä
muutamia ryöstötavaralla täytettyjä kuormia sekä ottaneet joukon
vankeja. Punikkien päällikkö oli, ollessaan jo heidän keskellään
sekä laskettuaan aseensa, temmannut yhtäkkiä taskustaan venäläisen
käsipommin sekä iskenyt sen kenttään. Pommi ei ollut kuitenkaan
räjähtänyt ja pojat olivat paikalla ampuneet päällikön. Kun he sen
jälkeen olivat koetteeksi viskanneet pommin kauemmas kentälle, oli
se räjähtänyt. Mainittu punikkipäällikkö oli herraskaisesti puettu
porilainen. Hänen papereitaan katsellessamme löysimme niiden joukosta
muutamia inhottavan rivoja valokuvia. Kaunis ihanneyhteiskunnan
esitaistelija sekin.
Harhailevia punikkijoukkoja oli vielä läheisyydessä ja vartiain
oli syytä pysyä valppaina. Siinä nuotiolla lämmitellessämme ja
jutellessamme kiintyi huomiomme pariin vaimoihmiseen, jotka etempänä
maantien varressa olevan mökin pihalla puhelivat keskenään.
-- Nuo tuollaiset mökinakat ne ovat pahimpia sanankuljettajia, --
huomautti yksi etuvartioista.
-- Tosiaankin, ne täytyy estää vapaasti liikkumasta, -- tarttui
varapäällikkö.
Lähdimme yhdessä hänen kanssaan mökkiä kohti. Naiset olivat sillä välin
siirtyneet pihalta sisälle.
Mökki oli keskellä kalliomaisemaa, johon suurella vaivalla oli
purastettu muutamia monilokeroisia ja saarekkaita peltotilkkuja.
Kuvittelin sisällä tapaavamme siivottoman tuvan, olkipahnoja, puoli
alastomia, likaisia lapsia, synkästi tuijottavan punikkimuijan...
Sisäkuva oli kuitenkin kokonaan toinen. Pieni tupa oli mallikelpoisesti
siistitty, kummallakin ikkunankynnyksellä oli kasviruukkuja, niiden
joukossa tuo kotoisa palsami, jota paitsi lattialla suuressa,
viheriäksi maalatussa pytyssä kasvoi kattoon ulottuva fiikus.
Pari makuutilaa olivat huolellisesti kootut ja vanhanaikaisilla
ryijyillä peitetyt. Piirongin päällä raksutti kello rauhallisesti ja
kuvan täydensi kissa, joka sisään astuessamme nousi makuutilaltaan
takkakivellä ja köyristi selkäänsä.
Molemmat vaimot osottausivat ryppykasvoisiksi mummoiksi, joista toinen
istui jakkaralla, toinen seisoi peränurkassa, kädet äidillisesti
ristissä ulkonevan vatsan päällä. Kummankin kasvoilla kuvastui pelko ja
hämmennys.
-- Onko talossa miesväkeä? -- alkoi toverini tiukasti, ottaen
muistikirjansa esiin.
-- O-onhan se ... vaari ja poika, -- ilmotti vapisevalla äänellä se
vanhuksista, joka seisoi.
-- Missä ne ovat?
-- Tuolla ... missä he poloiset lienevät, -- sanoi muori, viitaten
kädellään etelää kohti.
-- Jahah, siis punaisten puolella!
Tärkeän ja tuiman näköisenä merkitsi toverini jotakin muistikirjaansa.
-- Eikä, kun ... pakosalla ... siellä ... -- läähätti muori itku
kurkussa.
Minun huomiotani oli tällävälin kiinnittänyt pieni kirjahylly piirongin
päällä. Siinä oli näin köyhäksi majaksi harvinaisen paljon kirjoja.
Lähenin sitä hiljaa ja annoin katseeni liukua pitkin kirjojen niskoja.
Paitsi raamattua oli siinä pari Foersterin teosta, joitakin Starbäckin
historiallisia romaaneja, joku joulualbumi, Hilda Käkikosken kootut
teokset j.n.e. Joukossa ei ollut yhtään sosialistista teosta eikä
lentokirjasta. Missään ei näkynyt myöskään sosialistisia sanomalehtiä.
Kumpaakin tuvassa olevaa pöytää verhosi tammikuun lopulla ilmestynyt
Aamulehden numero.
Mainitsin huomioistani hiljaa toverilleni, samalla kuin itsekseni
tein johtopäätöksen, että torpan vanhukset ovat uskonnollista väkeä
ja heidän poikansa tuollainen kotona pysyvä vakaa nuorukainen, joka
lueskelee kirjallisuutta ja silloin tällöin pistäytyy jossakin
siistissä iltamassa.
-- Kyllä kai ne ovat kunnon ihmisiä, -- kuiskasi toverinikin
ympärilleen silmäillen.
Istahdimme hetkeksi alas ja rauhottuneena seurasi muori esimerkkiämme.
Siinä jutellessamme huomasin yhtäkkiä pihaseinässä useita
kiväärinkuulan tekemiä reikiä. Vastaavalla kohdalla katossa näkyi
naarmuja ja sälöjä.
-- Milloinka täällä on ammuttu? -- kysyin kummastuneena.
-- Pääsiäisyönähän ne...
-- Pääsiäisyönä! Mikä taistelu täällä silloin olisi ollut?
Ääni jälleen liikutuksesta vapisten ryhtyi muori selittämään.
Kun heidän poikansa ei hyvällä lähtenyt niiden joukkoon, tulivat
pääsiäisyönä hakemaan ja kun vaari ei tahtonut avata niille ovea,
alkoivat ampua seinästä sisään.
-- Niitä kataloita! Ja saivat pojan käsiinsä?
-- Eiväthän ne saaneet, mutta siitä myöten ovat vaari ja poika olleet
metsissä pakosalla. Poika sanoi aina, että hän uskoo lujasti oikean
asian voittavan eikä lähde niiden joukkoon.
Puristimme lähtiessä mummon kättä ja kehotimme häntä pysymään
levollisena, sillä sellainen poika säilyy aina tallella.
* * * * *
Punaisten ja valkoisten välinen raja ei suinkaan ole kulkenut ihmisten
yhteiskunnallisen aseman ja varallisuussuhteiden luomia rajoja myöten.
Olivathan tuonkin töllin asukkaat yhteiskunnan kaikista vähäväkisimpiä,
mutta mielipiteiltään valkoisina olivat he joutuneet punaisten raakaa
sortoa ja mielivaltaa kokemaan. "Kaikki, jotka eivät ole meidän
kanssamme, ovat meitä vastaan", sen ovat punaisten vallitsemilla
alueilla saaneet monen monet vähäväkisetkin kokea, kun he eivät
mielisuosiolla ole kapinaliikkeeseen yhtyneet. Entä päinvastoin: kuinka
monta kunnon työmiestä, renkiä ja torpparia on ollut taistelussa
valkoisen armeijan riveissä, ei väkisin vietyinä, vaan vapaaehtoisesti
lähteneinä taistelemaan järjestyksen ja lainalaisen vapauden
puolesta -- miehiä, jotka, kuten tuon viimemainitun torpan asukkaat,
ovat eläneet vanhalla pohjalla ja joiden tervettä järkeä eivät
sosialistilehtien lietsomat myrkkyhuurut ole sokaisseet.
Miltä onnen ja kotoisen viihtymyksen sijalta se toinen tölli tuntuukaan
tähän suutarin majaan verrattuna. Isä poikineen palaa pian kotiin ja
tyynesti ryhtyvät he jatkamaan jokapäiväistä elämäänsä siitä, mihin
punaisten hirmuvalta sen keskeytti.
Suutarin elämä on mennyt hiljalleen alaspäin aina siitä hetkestä
aikain, jolloin ensimäinen "Työmies" hänen kotiinsa saapui. Nyt
vaeltaa hän ryöstösaaliineen villiintyneen lauman keskellä ja turhaan
uskottelee itselleen matkaavansa onnen saarelle, siperialaiseen
ihanneyhteiskuntaan. Jo huomispäivänä voi hän tovereineen olla
läpipääsemättömässä nuotanperukassa ja kotipahaistaan saanee hän tuskin
koskaan enää nähdä.
Elämänehdot kummankin mäkituvan asukkailla ovat olleet jokseenkin
samat. Siitä huolimatta on heidän elämänsä kehittynyt niin tuiki
vastakkaisiin suuntiin. Elämänkatsomus on kummallakin ollut niin tuiki
erilainen.
* * * * *
Aamuaurinko punaa mäntyjen runkoja kallioilla, kun rykmentti lähtee
jälleen liikkeelle. Samanlaista koluamista kilometri toisensa jälkeen
kuin eilenkin. Välistä katkaisee matkan muutamaksi tunniksi joki, jonka
yli johtavan sillan punikit ovat hävittäneet. Mutta kun tilapäinen
pölkkysilta on suuressa kiireessä saatu kuntoon, ajaa jyristävät tykit,
muonakuormat ja kuularuiskuvankkurit yli huojuvan sillanpermannon, ja
niin jatkuu taas matka pitkin pilalle syöpynyttä, lokaista tietä.
Mutta jopa vihdoinkin loppuu pitkä ja karu sydänmaan taival ja eteemme
aukenevat Vesilahden rehevät laaksot. Mutta täällä ei silmä kohtaakaan
mehevien peltojen keskellä muhkeita taloja, vaan ainoastaan alastomina
törröttäviä uuninpiippuja. Ja ilman täyttää käry, joka on niin tuttu
sitten Tampereen ja Vammalan päivien ja joka loihtii mielikuvituksen
eteen hiiltyneitä ihmisruumiita.
Niin, heti ensimäisessä kylässä, johon Tyrväältä päin tullen saavumme,
ovat kaikki vähänkin huomattavat talot navettoineen tallineen poltetut
poroksi. Kuin apua huutaen ojentuvat kaljut uuninpiiput taivasta
kohti. Kaikki on kylässä autiota ja kuollutta, ei kuulu lehmän ammuntaa
eikä koiran haukuntaa ja ne harvat ihmiset, joita on näkyvissä,
hiiviskelevät synkkinä ja allapäin kytevien raunioiden ympärillä.
Ankarana on heidän eteensä asettunut kysymys, kuinka saada elämä
jälleen käyntiinsä, sillä karja, siemenviljat, katto pään päältä,
kaikki on tuhottu.
Eikä ainoastaan itsenäiset talot, suuremmat ja pienemmät, vaan
kaikki paremmanpuoleiset torpatkin on täällä poltettu. Ainoastaan
viheliäisimmät töllit, jotka häveliäästi ovat kiivenneet mäkien
rinteille kylän laidoilla, ovat löytäneet armon ohi vaeltavan
vandaalijoukon silmissä. Orvon ja avuttoman näköisinä tuijottavat
niiden pienet akkunat ja useimpien ovella on pönkä osotuksena
siitä, että asukkaat ovat joko metsissä tai matkalla siperialaiseen
ihanneyhteiskuntaan.
Mutta eivät edes kaikki töllitkään ole säästyneet hävitykseltä.
Seuraavassa kylässä on hävitetyn sillan korvalta poltettu pieni,
neliseinäinen mökki. Sen omistaja, isä ja poika, joista jälkimäinenkin
on jo ikämies, istuvat ohi marssiessamme aidalla siinä kotinsa
raunioiden äärellä. Näkee heti miesten ulkoasusta ja kasvonilmeistä,
että he eivät kuulu punaisiin. He ovat aivan toistensa näköiset ja isän
erottaa pojasta ainoastaan useamman rypyn ja kumaraisemman asennon
perustalla. Samalla heissä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin
heidät joskus ennenkin nähnyt. Kohta selveneekin minulle asia. Ovathan
ne noita supisuomalaisia Lönnrot-kasvoja, jotka ovat niin tuttuja
esimerkiksi Federleyn piirustuksista. Niin, ne ovat kaksi vanhan kansan
miestä, joiden päähän ei punainen häkä ole mennyt, ja siksi on heidän
vaatimaton kotinsa nyt porona.
Äänettöminä, allapäin he istuvat aidalla, selkänsä takana kotinsa
kytevät rauniot, ja tirkistelevät eteensä kuin jotakin vaikeata
arvotusta ratkaisten. Olisi sangen terveellistä sille roistojoukolle,
jolle kansanhuumori on vääntänyt nimen "kansankavalluskunta", tulla
asetetuksi näiden köyhien työmiesten eteen sekä saada lukea tuomionsa
niiden paljon puhuvasta katseesta.
* * * * *
Koko loppuosan päivää vaellamme kylien halki, joissa ilman täyttää
palaneen käry ja joissa alastomat uuninpiiput raunioiden keskeltä
ojentuvat taivasta kohti.
Jalkani on kipeytynyt ja sen vuoksi olen asettunut kuormastoon.
Mutta kun illan hämärtyessä edellä kulkevassa tykistössä on jotakin
joutunut epäkuntoon ja ne pitkäksi aikaa tukkivat tien kuormastolta,
kiipeän minä alas korkealta tavarakirstulta, jonka päällä epämukavassa
asennossa olen kiikkunut ja heilahdellut, sekä lähden yksinäni edelle
pyrkimään.
Tykkiväen ohi päästyäni on tie edessäni avoin ja tyhjä. Jalkaväki on
pysähtymättä jatkanut matkaansa ja nyt ovat he jo kuulumattomissa.
Lähden taivaltamaan heidän jälkiään, uskoen saavuttavani heidät
yöpaikaksi määrätyssä kylässä.
Ensimäisessä tienkäänteessä on tiheä kyläpuska. Taas vastassa tuttu
käry. Puolet taloista ovat raunioina. Muutaman isomman rakennuksen
raunioilla ihan tien vieressä kuukkii hämärän keskellä mieshenkilö.
Nousen kivijalalle puhutellakseni häntä. Se on talon omistaja, vanha
mies, ja sanoo hän sammuttelevansa liekkejä, jotka eivät vieläkään
ole lopen talttuneet. Nokisena ja raskasmielisenä liikkuu hän kotinsa
raunioilla ja aina kun salakavala liekki tuhkan alta nostaa päänsä,
rientää hän vesisankoineen sitä tukahuttamaan. Sen tehtyään istahtaa
hän hiiltyneelle seinähirrelle, nojaa kädet polviinsa ja tuijottaa
eteensä...
Tie painuu laajalle, talottomalle peltolakeudella. Pimeys tihenee
ja sen vaikutusta lisäävät kahden puolen mustina pohottavat pellot.
Vaaleana nauhakkeena kiemurtelee edessäni maantie, häviten etempänä
pimeän helmaan. Taivas on puolipilvessä ja ilma lauha. Palaneen käry
jää jälkeen ja sen sijaan tuntuu täällä voimakkaana mullan tuoksu.
Hiljaisuutta rikkoo ainoastaan etäinen puron solina ja sammakkojen
kurnutus. Maa ympärilläni tuntuu kuin elävän. Kahdella suunnalla,
etelässä ja kaakossa, punertaa taivaanranta tulipaloista. Sieltäpäin
kuuluu myöskin silloin tällöin, kuin aavistuksena, etäinen tykin jymäys.
Peltolakeus tuntuu ulottuvan joka suunnalle äärettömiin. Sammakkojen
kurnutusta lukuun ottamatta ei korviini miltään suunnalta kantau
elollista ääntä. Kaikki on niin aavistelevaa, herkkää ja väreilevää,
että joka kerta kuin tykinlaukaus etäisyydestä jymähtää, on kuin
tuntisin ohimoillani siitä aiheutuneen ilmanpaineen.
Ihmeellinen yö! Se saa minut lopulta tuntemaan kuin liikkuisin ypö
yksinäni luomistoimintaan juuri heräävän maan pinnalla. Ja eikö
tämä olekin luomisen aikaa? Hetki hetkeltä kirvottuu yön kahleista
uusi, vapautunut Suomi. Punainen peto on saarrettuna joka puolelta
ja sätkyttelee viimeisissä raivonpuuskissaan. Vaarallinen henkinen
ruttotauti on voitettu ja ilma puhdistuu puhdistumistaan. Ja samalla
on maamme vapautunut venäläisestä saastasta. Eikö suomalainen kamara
ympärilläni silloin heräisi uuteen luomispäivään?
Joskin roistomaisten johtajain eksyttämät ja joukkohulluuden riivaamat
laumat ovat tahranneet kansamme häpeällä, niin onhan toinen puoli
kansastamme näinä kuukausina osottanut kuntoa ja tervettä voimaa ja
suurta tulevaisuuden uskoa, jolle voidaan paljon rakentaa. Joskin
kansallisluonteemme kuiluissa piilevät Kullervo-ominaisuudet ovat
hetkeksi päässeet raivoamaan, niin ovathan takavaranamme Väinämöinen ja
Ilmarinen, joiden kunto ja terve järki taas kaiken tuhkasta kohottaa...
Kilometrin kilometrin jälkeen astelen tällä sydänsuomalaisella
peltolakeudella, jolla ei tunnu ääriä olevankaan. Yhä punottaa
taivaanranta etelässä ja kaakossa ja tämä ihmeellinen, laulava
hiljaisuus alkaa minua melkein kammottaa. Mutta samalla siinä on
jotakin kiehtovaa ja puoleensa vetävää, ja tunnin toisensa jälkeen
astuessani eteenpäin ja hengittäessäni väkevätä mullan tuoksua
varmistuu ja lujittuu minussa jälleen usko kansamme luoviin voimiin,
sen luonteessa löytyviin hyviin, rakentaviin ja säilyttäviin
ominaisuuksiin. Kaiken tämän surun ja häpeän, kyynelten ja raunioiden
keskeltä on sittenkin nouseva uusi Suomi puhdistuneena, sisään- ja
ylöspäin vapautuneena ... siis todellisesti itsenäinen Suomi -- Suomen
kuningaskunta.
XIII.
ERÄS PUNAINEN PERHE.
Kylän talot olivat järvestä kohoavalla rinteellä toinen toistaan
ylempänä. Alinna oli rautatienasema ja ylinnä, siellä missä maa oli jo
kivistä ja katajaista, seisoi työväentalo. Se oli muhkea rakennus ja
lipputankoineen kohosi se kylän yläpuolella kuin sitä ja koko laaksoa
hallitseva linna.
Ja paikkakuntaa hallitsevana linnana se tavallaan oli esiintynytkin
aina siitä lähtien, kun seudulla Venäjän vallankumouksen jälkeisenä
kevännä puhkesi kiivaita maatyöläislakkoja. Kuin tulenliekki liehui
tangossa pitkin kesää punainen lippu ja sisällä räikkyi läpi yön
hanuri, lakkolaisten pyöriessä tanssissa. Läpiuupuneina vetäytyivät
talojen palkollisväet vasta aamuauringon sarastaessa kotiinsa ja
nukkuivat lähelle puolta päivää, sillä aikaa kuin isännät ja emännät
lapsineen saivat pitää karjasta huolta miten parhaiten taisivat.
Herättelemisyrityksistä saivat he vain kiukkuisia vastauksia, ja kun
palvelusväki taas iltapuoleen lähti työväentalolle, tunsivat he siitä
vain huojennusta, sillä vihdoinkin noustuaan olivat nämä yhtä mittaa
juonitelleet ja kyränneet.
Lakkoilevat ja tanssin humussa aikaansa kuluttavat työläiset olivat
siis tuon kylän yläpuolella kohoavan linnan varusväkenä. Ylivallastaan
muistuttaakseen teki se tavan takaa hyökkäysretkiä ympäristöön. Kun
nimittäin talolliset poikineen ja tyttärineen uskalsivat olla niin
julkeita, että menivät omin lupinsa peltojaan kylvämään, järjestyivät
joukot kohta työväentalon pihalla riveihin ja vetäen laulua: "Eespäin,
väki voimakas!" tai: "Työn orjat, sorron yöstä nouskaa"! (mikä ei
kuitenkaan ollut tarkotettu noille pelloillaan raataville orjille)
marssivat he paikalle. Hevoset päästettiin valjaista, isännät poikineen
ja tyttärineen kannettiin pois pelloiltaan ja parhaassa tapauksessa
mukiloitiin ja rusikoitiin hyvänpäiväisiksi. Sitten palattiin
tyytyväisinä linnalle ja pantiin tanssi uuteen käyntiin. Sellaista
oli elämä kylässä tuona keväänä eikä se muuttunut paljon kummemmaksi
sittekään, kun lakot virallisesti julistettiin päättyneiksi. Linnassa
oli päästy vallan makuun eikä ohjaksia tahdottu niin vain käsistä
jättää. Rettelöihinhän aina syytä löysi ja milloin omat voimat eivät
tuntuneet riittävän, niin tarvitsi vain lähikaupungista kutsua
vierasmaalaisia pistinniekkoja, jotka olivat aina niin alttiita avuksi
rientämään.
* * * * *
Samalla tontilla ja melkein nurkitusten työväentalon kanssa oli
pienempi ja vanhempi rakennus, johon kuului vain keittiö ja kamari.
Siinä asui suutari Komulainen, joka varsinaisen ammattinsa ohella toimi
työväentalon vahtimestarina.
Komulaisen perhe käsitti paitsi häntä itseään ja vaimoaan kaksi
tytärtä, joista toinen kahdeksantoista, toinen viisitoistavuotias, sekä
viisivuotiaan Janne-pojan, jota isä lellinimellä kutsui Jeskuksi.