ja löydänkin itseni yhtäkkiä punakaartilaisten keskeltä? tulee äkkiä
mieleeni. [Jälkeenpäin saamme kuulla, että asemamme on ollut hyvin
vaaranalainen ja että jos ylivoimainen vihollinen olisi osottanut
suurempaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, olisi se helposti voinut
meidät saartaa ja tuhota koko joukkomme.] Oloni alkaa tuntua kaamealta
ja minä lähtisin etsimään meikäläisiä, mutta tuo ilkeästi hermoja
kutittava surina ja vihellys, johon en vielä ole ehtinyt tottua, on
taas kiihkeimmillään. Painan siis pääni alas, makaan hiljaa alallani ja
annan silmäini seurata muurahaisten liikkeitä sammalistossa.
Silloin kuulen jalankapsetta ja kohotan uteliaana päätäni. Kalle
C. siellä astelee, yksi joukkokuntamme nuorimpia, viiden- tai
kuudentoistavuotias suulas ja vallaton koulupojan vekara. Kuulia
sataa kuin rakeita, mutta se kanalja astelee suorana ja huoletonna ja
luokse ehdittyään istahtaa siihen minun suojanani olleelle kivelle,
selkä viholliseen päin. Hymy silmissään tarkastaa hän sitten minua,
että pelkääkö tuo. Eikähän tässä totisesti auta minunkaan muu kuin
vääntäytyä istumaan, ottaa paperossilaatikko esille ja tupakat
sytyttäen ruveta juttelemaan. Ja nyt, puhekumppanin saatuani, unohtuu
minultakin äskeinen kaameus.
-- Se on merkillistä, kun ne nuo kuulat väistävät minua, -- arvelee
Kalle-poika varhaisvanhan rauhallisuudella. -- Viisi miestä on jo
kaikkiaan kaatunut rinnaltani, mutta itseeni ei ole naarmuakaan tullut.
Sekin äskeinen mies siellä riihen luona kaatui ihan minun jaloilleni.
Hän näyttää saapastaan, jossa näkyy veripilkkuja. Ja kun hän
on polttanut paperossin loppuun, heittää hän pätkän kädestään
huolettomalla liikkeellä, ottaa mauserpistoolinsa kiveltä ja lähtee
astelemaan miestensä luo. Hän on nimittäin joukkuepäällikkö.
Eikö hänellä ole hermoja lainkaan vai onko hän niin järkkymätön
fatalisti? mietin yksin jäätyäni. Niin, rintamaelämä tekee monista
fatalisteja sekä luopi heidän maailmankatsomukseensa uskonnollisia
vivahduksia. Mitäpäs minulle sanoikaan muutamia päiviä sitten
komennuskuntamme entinen päällikkö, jykevä ja miehekäs lääkäri,
käydessäni häntä tervehtimässä sotilassairaalassa, jossa hän potee
kranaatinsirpaleen jalkaansa iskemää haavaa?
-- Monessa asiassa sitä on saanut täällä rintamalla ollessaan tehdä
täyskäännöksen, -- lausui hän. -- Ennen minä esimerkiksi olin varma
ateisti, mutta nyt minä uskon Jumalan olemassaoloon. Ja sen sijaan
että minä ennen aikaan olin melkein sosialisti ja joka tapauksessa
kiivas kuningasvihaaja, niin nyt minusta on kehittynyt monarkisti.
[Hänen lausuntonsa johtui siitä, että olimme edellä vilkkaasti
keskustelleet hallitusmuodosta ja päässeet -- saapuvilla oli
useampia henkilöitä -- yksimieliseen tulokseen lujan kuningasvallan
tarpeellisuudesta meillä. Kun sama asia oli esimerkiksi Vaasassa
jo paljon tätäkin aikaisemmin erinäisissä piireissä ollut vilkkaan
keskustelun alaisena, todistaa se, ettei asia ollut suinkaan
"kellarissa piilleiden Helsingin herrain" vireille panema, kuten
eräillä tahoilla on herjakielisesti väitetty, vaan oli se virinnyt
ikäänkuin itsestään, olojen muutoksen aiheuttamasta luonnonpakosta.
Sotaretkellä tehdyt kokemukset olivat monenkin saaneet katsomaan
asioita toiselta näkökannalta kuin ennen, ja nämä kokemukset olivat
ennen kaikkea omiaan kehittämään monarkistisia mielipiteitä. Ja kun
lisäksi ottaa huomioon kansamme synnynnäiset vaistot, jotka tässä
kysymyksessä eivät voi olla muuta kuin monarkistiset, niin olen
vakuutettu, että kansamme olisi varsin suurella yksimielisyydellä
ja juhlamielin rientänyt käyttämään hyväkseen sen historiallisen
hetken, jonka se aikojen aamuna eripuraisuudellaan oli laiminlyönyt,
mutta jonka kohtalo lähes vuosituhantisen orjuuden jälkeen oli nyt
äkkiä sen eteen avannut: valita itselleen _oma_ kuningas sekä painaa
muiden kansakuntien tietoisuuteen käsite: _Suomen kuningaskunta_. Niin
olisi vakuutukseni mukaan käynyt ja meillä olisi riidan ja kiihkoilun
sijasta vallinnut korkea juhlamieli, elleivät erinäiset puoluepukarit
ja sellaiset epäkypsät valtiolliset kiipijät, jotka katsoen olevansa
itseoikeutettuja maalaiskansan tulkkeja, kylvävät -- ikäänkuin meitä ei
olisi jo ennestään tarpeeksi luokkavihalla onnellistutettu -- mainitun
kansanaineksen mieliin epäluuloa ja vihaa kaupunkilaisia sekä yleensä
maan sivistyneistöä vastaan, olisi rientäneet tasavaltalaisrumpujaan
pärryttämään sekä siten sekottamaan ihmisten käsitteitä.] Ja vaikka
minä olen aina uskonut kuolevani vanhanapoikana, niin taitaa tässä
vielä tulla naimisiin menokin, -- lopetti hän leikillisesti, saaden
noilla viime sanoillaan peitettä oikovan sairaanhoitajattaren
punastumaan.
* * * * *
Kun taistelun pauhina jälleen saavuttaa aallonpohjan, lähden
Kalle-pojan jälkiä seuraten etsimään tovereitani. Helposti heidät
löydänkin ja asetun entiselle paikalleni ketjussa -- sammalella kiven
vieressä näkyy vielä veripilkkuja äskeisen kumppanini jäliltä.
Nyt varustautuvat viholliset hyökkäykseen. Vastakkaiselta rinteeltä
kuuluu selvästi komentohuutoja, kirouksia sekä sitten laulun-ujellusta:
"Eespäin, väki voimakas!" Mutta ei tunnu laulu kohoavan siivilleen, se
vaikuttaa ylen väkinäiseltä, ja kun meikäläisten tuli samalla kiihtyy
korkeimpaan tehoonsa, tyrehtyy hyökkäysyritys alkuunsa. Kuulasateemme
vaimentuessa tekevät he vielä toisenkin yrityksen, mutta se päättyy
yhtä nolosti.
Nyt on jo vuoro meidänkin rynnätä. Päällikkömme, jääkärikapteeni,
kulkee nopeasti pitkin linjaa ja sitten kajahtaa hänen huutonsa niin
kuuluvana, että vihollistenkin täytyy se erottaa:
-- Jääkäripataljoona eteenpäin mars! mars!
-- Hurraa! hurraa! -- kajahtaa pitkin linjaa, miehet kavahtavat ylös ja
syöksyvät suinpäin rinnettä alas, poikki notkon ja toista rinnettä ylös.
Punikit ampuvat hätäisesti, umpimähkään, mutta sitten valtaa ne,
suuresta ylivoimastaan huolimatta, pakokauhu ja ne jättävät oivalliset
asemansa.
-- Kun ne p--leet vielä huutavatkin! -- oli heistä muuan paetessaan
harmistuneena kironnut.
Meikäläisten katkeamaton hurraaminen ja kiväärinpauke etenee nopeasti,
yli pensasten ja ryteikköjen käy voitokas kulku. Tuolla ja täällä
putoilee maahan punikkien kiväärejä ja pensasten suojasta kohoaa käsiä
antautumisen merkiksi. Vilahtelee punanauhaisia naissotureitakin,
toiset hurjassa paossa, toiset uhmaavina ja tahtomatta mitenkään
kivääristään luopua. Tuolla juoksee muuan amatsooni pakoon ja hänen
kintereillään, käsi ojona, nuori meikäläinen. Fauni nymfiä tavottamassa!
Erään pensaan takaa löytävät muutamat meikäläiset jalkaan haavottuneen
punikin, jolla on taskussaan -- kokonainen nippu avaimia, tiirikoita
ja muita murtovarkaan työkaluja. -- Pif! ja tämä Kakolasta laskettu
ihanneyhteiskunnan rakentaja saa perusteellisen parannuskuurin.
Kohtaan siinä ystäväni varapäällikönkin, joka silmät loistaen, höltynyt
haavanside sivulla roikkuen ja karpiini kainalossaan rientää eteenpäin.
Saan hänet hillityksi pysymään yhdessä kohti, ettei haavasta alkaisi
jälleen verta vuotaa. Asetumme harjanteen kylänpuoleiselle nokalle ja
alamme kiikarilla tarkata kirkkotarhaa. Sielläkin on jo hätä vallannut
punikit. Juoksujalkaa karkaa heitä ulos kirkosta ja sitten suinpäin
läheiseen metsään. Emme malta olla heille evästykseksi lähettämättä
muutamia karpiinin laukauksia, vaikka onkin syytä varoa, etteivät
kauimmas sille suunnalle edenneet meikäläiset luule laukauksiamme
punikkien ampumiksi.
Hetkisen on kirkkotarha tyhjänä, sitten ilmestyy sinne meikäläisiä
viheriätakkeja. Silloin lähdemme mekin kapuamaan rinnettä alas ja yli
savisten peltojen kirkkoa kohti.
Maantiellä kirkon alla tapaamme päällikkömme järjestämässä siihen juuri
koottua vankijoukkoa.
-- Mitä, onko siellä ryssiäkin joukossa? -- kivahtaa toverini.
-- En minä mikään ryssä ole, -- vastaa meihin kääntyen kaskipäinen,
röyhkeänaamainen mies, jolla on kyläagitaattorin eleet ja päällään
ryssän sinelli.
-- Sitä suurempi häpeä sinulle, että olet suomalainen ja kannat
isänmaasi vihollisille kuuluvaa pukua!
Vankien joukossa on puolikymmentä naistakin. Muutamilla niistä on
sairaanhoitajattaren merkit, lääkärimme totesi myöhemmin eräällä
viimemainituista olevan inhottavan pitkälle kehittyneen veneerisen
taudin. Toisilla on täydellinen miehenpuku. Nuorin näistä, noin
seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias, seisoo hajasäärin ja
kädet housuntaskuissa. Täyteläisine muotoineen, tärveltyneine
kasvonpiirteineen ja uhmaaville eleineen vaikuttaa hän aito
sakilaisheilalta.
-- Käännös oikeaan! Käyntiin mars! -- ja kaksi pitkää riviä vankeja
lähtee vartiain saattamina astumaan Karkun asemaa kohti.
Aurinko on laskullaan, metsäiset kukkulat punertavat, taistelu on
päättynyt. Tulokset: toistasataa kaatunutta vihollisen puolella,
seitsemisenkymmentä vankia, neljä kuularuiskua, pari sataa kivääriä
ja kymmenkunta hevosta kuormineen. Tappiomme: kaksi kaatunutta ja
kymmenkunta lievemmin haavottunutta. Huimassa loppuhyökkäyksessä ei
kaatunut eikä haavottunut ainuttakaan meikäläisistä.
Sekasorron vallassa pakenee vihollinen Tyrväätä kohti, osan
meikäläisistä seuratessa yhä heidän kintereillään.
* * * * *
Mikä kirjava elämä ja iloinen hälinä vallitseekaan maantiellä
astellessani varapäällikön kanssa kirkon luota kylää kohti. Rämisten
vierii ohitsemme sotasaaliilla täytettyjä kuormia. Tuossa taas mennä
kyhnyttävät rattaat, joissa voihkii muutamia haavottuneita vankeja.
Vastaan tulee höyryävä kenttäkeittiö, jota kuskaa oma kokkimme.
-- Hei Janne, antakaahan jotakin suuhunpantavaa! Meillä on ollut kova
päivätyö eikä kunnon ateriaa ole saatu sitte eilisen.
Janne pysähyttää kojeensa ja ojentaa kummallekin suuren rautakauhan,
täynnä höyryävää kauravelliä. Jälessä seuraavasta kuormasta saamme ison
kämpäleen leipää. Kauha toisessa ja leipä toisessa kädessä jatkamme
matkaa ja annamme tuon yksinkertaisen aterian maistua. Iloisena,
hälisevänä joukkona kulkee meikäläisiä ohitsemme ja toisia tulee
vastaan. Kaikki ovat vielä taistelun jäleltä lämpimiä ja loistavin
silmin hoilaavat ne, sanoja toistensa suusta tempoen, kokemuksistaan ja
töistään taistelun kuluessa.
-- ... oli kahvipannukin tulella muutamassa niiden ampumakotuksessa
ja sekös minua pisteli vihaksi, niin että sivu juostessani porautin
sitä kiväärillä ... että vai vielä teillä rakkareilla tässä
kahvipannutkin... -- tarttuu äänten sorinasta lauseenpätkä korvaani.
Kaikessa tässä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin tämän
saman tunnelman joskus ennenkin elänyt. Ja äkkiä palautuu mieleeni
kotoinen kuva kesäisestä ehtoosta, jolloin väki elonkorjuusta palaa
kotiin päivän ponnistuksista väsähtäneenä, mutta samalla hilpeänä ja
tyytyväisenä siitä, että uhkaavasta sateesta oli saatu voitto. Mutta
mielessäni häämöttää muutakin. Tämä iltaruskon punerrus, taistelusta
palaava, iloisesti hälisevä joukko ... olenhan siitä jossain
lukenutkin. Ja sitten tulevat yhtäkkiä mieleeni Runebergin säkeet:
"Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen,
majoille maille valahti jo rusko sammuvainen
väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa,
työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa".
Niin juuri. Ja seuraavat pari säettä:
"Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman,
vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeamman."
Siinähän juuri Runeberg niin sattuvasti kuin olisi sen itse kokenut,
vertaa taistelusta tuloa viljankorjuusta paluuseen kesäisenä ehtoona.
Niin, niin, Vänrikki Stoolia on viime vuosina pyritty syrjäyttämään,
mutta näinä kohtalokkaina kuukausina ovat sen haamut jälleen
ilmielävinä haudoistaan nousseet ja palauttaneet kuolemattomuuden arvon
noille Runebergin isänmaallisen mielen luomille runoille.
X.
VANDALISMIA.
Uskontoa vihaava piirre on meikäläisessä sosialismissa ollut kaiken
aikaa huomattava piirre. Niin vapautta kuin siinäkin suhteessa on
oltu ajavinaan, ovat sosialistilehtemme yhtä mittaa -- paitsi vaalien
edellä -- sisältäneet törkeitä uskonnon solvaisuja. Puhumattakaan
siitä, että valtiokirkko ja papisto ovat olleet pimeyden peikkoja ja
kaiken pahuuden lähteitä -- huolimatta siitä historian todistuksesta,
että Suomen kansa jo varhain saavutetusta lukutaidostaan saa kiittää
yksinomaan papistoaan ja että lutherilaisen papistomme keskuudesta on
kautta aikojen esiintynyt huomattavia edistys- ja valistusmiehiä.
Niinpä kun se osa Suomen kansasta, joka vuodesta vuoteen on kulkenut
sosialistilehtien lumoissa, ryhtyi armon vuonna 1918 uutta paratiisia
maan päälle luomaan, astuivat edellä mainitulle alalle kohdistuneen
kiihotuksen tulokset erittäin räikeinä esiin. Murhattujen ja
kidutettujen luettelossa ottavat papit varsin huomattavan sijan ja
julkisista rakennuksista ovat kirkot ne, joihin punakaarti joukkojen
harjottama vandalismi on kaikkein törkeimpänä kohdistunut.
Olihan niistä saatu lukea kertomuksia jo sodan ensi kuukautena. Mutta
ne olivat tuntuneet melkein uskomattomilta. Että kirkoissa olisi
alttaritauluja käytetty ampumamaalina ja että lehmiä olisi talutettu
alttarin ympärille saamaan ehtoollista ennen kirkossa tapahtuvaa
teurastusta -- sellaiseen törkeyteen kykeneviä aineksia ei olisi
hevillä tahtonut uskoa Suomen kansan keskuudesta löytyvän. Ja entä
sitten ne moninaiset ihmisten kidutukset ja silpomiset? Kauhistuen
niistä oli luettu, mutta mielen pohjalle oli aina jäänyt pieni
turvallinen epäilys, etteiväthän ne nyt sentään voine tosia olla.
Mutta täällä rintamilla haihtuvat sellaiset epäilykset. Olen lukenut
pöytäkirjan, jossa erään punikkien murhaaman henkilön ruumista tutkinut
lääkäri kertoo pöyristyttävästä rääkkäyksestä, jota on harjotettu
ennen kuolemaa. Ja sotatoverieni joukossa on satoja, jotka pohjoisen
Satakunnan taistelumailla ovat omin silmin nähneet vainajia, joilta on
keneltä päänahka nyletty, keneltä silmät kaivettu, keneltä taas vatsa
leikattu irti j.n.e. toinen toistaan julmempia kidutustapoja.
Olemme vanhoissa kertomuksissa pöyristyen lukeneet niistä julmuuksista,
joita kasakat ja kalmukit Isonvihan aikoina ovat maassamme
harjottaneet, sekä samalla ihmetelleet, että siihen aikaan vielä
saattoi löytyä sellaisia raakalaisia. Ja nyt olemme yhtäkkiä saaneet
todeta, että oman kansamme keskuudessa tällä kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla löytyy ihmisiä, niin, kokonaisia järjestyneitä joukkioita,
jotka kykenevät, jos mahdollista, vieläkin suurempiin julmuuksiin
ja epäinhimillisyyksiin, vieläpä omia kansalaisiaan vastaan. Mutta
onhan maamme suurimman puolueen johto kahden vuosikymmenen aikana
tehnyt kaikkensa särkeäkseen ja tukahduttaakseen johdettavissaan
joukoissa kaikki perityt uskonnolliset ja siveelliset käsitteet
sekä möyriäkseen pinnalle kaikki pimeät voimat ja alhaiset vietit,
joita uskonto ja sivistys uuraalla työllä ovat koittaneet hävittää.
Niin, me olemme näinä kuukausina saaneet nähdä alkuihmisen kaikkine
raakalaisen vaistoineen riehuvan keskuudessamme -- tuloksena
meikäläisen sosialismin pari vuosikymmentä kestäneestä vaikutuksesta.
Sanon sosialismin, sillä on turhaa kiemurtelua puhua siitä, että
sosialismi ja punakaarti ovat eri asioita. Ne eivät meillä ole eri
asioita, vaan kaikista punakaartin harjottamista konnuuksista on
sosialidemokraattinen puolueemme kokonaisuudessaan vastuussa. Sitä
älköön unhotettako!
* * * * *
Jos kirkkojen ja kotien raiskaamiset, mikäli niistä valkoisen Suomen
sanomalehdissä on luettu, ovat tuntuneet uskomattomilta, niin nyt,
täällä kauniin Satakunnan rintamailla, saan yhä uudelleen ja uudelleen
todeta, että kertomukset niistä eivät ole olleet liioteltuja.
Miellyttävimpiä maaseutukirkkoja on se arkkitehti Kallion harmaasta
kraniitista rakennuttama soma temppeli, joka seisoo Karkun
kirkkomäellä hymyilevän kauniissa seudussa. Viikkokaudet on se
ollut punikkijoukkojen kortteeripaikkana ja linnotuksena. Kammon,
uteliaisuuden ja jännityksen sekaisin tuntein astun sen vuoksi
taistelun päättyessä kirkkoon, josta monias hetki sitten kiikarin
avulla näin viimeisten punikkien suinpäin pakoon syöksyvän.
Hämmästyneenä pysähdyn sakaristosta kirkkoon johtavalle ovelle.
Joka puolella kohtaa silmää hävityksen näky. Penkit on kiskottu
irti paikoiltaan ja rikki ruhjottuina viskelty kasaan toiselle
sivuseinustalle. Lattialla ajelehtii kaikenlaista törkyä, likaisia
vaateriekaleita, leivänkannikoita, kaluttuja luita ja -- tietysti! --
tyhjiä sardiinirasioita. Erään rikotun sivuakkunan alle on nostettu
pöytä, jolla on seisonut kuularuisku. Pöydällä ja lattialla sen
jaloissa on kokonainen kasa mustuneita patruunanhylsyjä.
Kirkkoon ei oltu vielä ehditty hankkia alttaritaulua, että punikit
olisivat voineet sitä maalitaulunaan käyttää. Mutta sen sijaan on
alttarin seutua muuten muistettu. Alttariaidan päältä on revitty irti
ja hävitetty sen samettinen peite. Alttarilla on jälellä raamattu
ja kirkkokäsikirja, mutta niitä on viillelty puukolla ja lehtien
väliin syljeksitty. Niiden seuraksi alttarille on viskattu jyrsitty
lihankappale.
Urut on tärvelty. Irti kiskottuja piippuja ajelehtii luttuun
poljettuina ympäri lattiaa. Keskikatosta riippuva kynttiläkruunu on
pirstaleina.
Sakaristoon johtava ovi on, tietämättömässä tarkotuksessa, nostettu
kanneksi saarnastuolin päälle. Sakaristossa ovat kaappien ovet
murretut, kirjat ja muut eineet, joita ei ole katsottu ryöstämisen
arvoisiksi, on viskottu ympäri lattiaa. Niiden sijalla hyllyillä
ajelehtii tyhjiä patruunavöitä ja kaikenlaisia likaisia rättejä.
Lehterillä ovat penkit paikoillaan. Mutta useimpiin on puukolla
koverrettu rivoja kuvioita ja ruokottomia lauseita. Vallan viattomilta
vaikuttavat niiden joukossa sellaiset sydämen purkaukset kuin:
"Möhömaha kapitalisti", "Porvarillinen etuilija". Kuinka liikuttavasti
tuossa kaikessa kuvastuvatkaan Valpas-Hännisen äänitorven opetukset ja
sanontatavat!
Istahtaessani muutamaan etummaisista lehterin penkeistä, jonka
kirjalauta on puukolla melkein poikki järsitty, ja vaipuessani hetkeksi
hävityksen jälkiä katsomaan, olen niin elävästi näkevinäni, mimmoista
näiden seinien sisällä on jokapäiväinen elämä viime viikkoina ollut.
Tuolla seinustalla, lattialle levitettyjen ryssänsinellien päällä,
kuorsaa joukko vahdista äsken tulleita "tovereita". Muutamia istuu
syömässä, toisessa kädessä paksu, juustolla katettu voileipä, toisessa
sardiinirasia. Saarnastuolin päälle nostetulla ovella istuu, jalkojaan
heilutellen ja paperossi suupielessä, eräs nuoremmista "tovereista" ja
vetelee hanuria, samalla kuin siinä hänen alapuolellaan joukko toisia
"tovereita" ja "lemmensiskoja" pyörähtelee tanssissa.
Mutta kaski päässään ja yllään ryssänsinelli tulla tuiskahtaa
ulko-ovelle komppanian päällikkö, siviliammatiltaan suutari ja ehdokas
kaikissa eduskuntavaaleissa.
-- Helvetin hopusti kaikki levänneet miehet vahtipaikoille -- huutaa
hän tuohuksissaan. -- Lahtarit p--leet varustelevat hyökkäystä.
Syntyy yleinen kinasteleminen ja noituminen siitä, kenen vuoro on
lähteä. Päällikkö hosuu ja pärmänttää, nukkumassa olleet heräävät
ja istualleen vääntäytyen sekä päätään kynsien yhtyvät yleiseen
kiroilemiseen. Vastahakoisesti, meluten ja kiväärejään kolistellen
lähtee viimein joukko miehiä kirkosta, johon vähitellen palaa
tavallinen arkipäivämeno.
Lepovuorolla olevat sytyttävät paperossin ja paneutuvat jälleen
pitkäkseen. Yksi "lemmensisarista", jolta päällikkö vei tanssitoverin,
on istahtanut alttarikehälle ja alkanut neuloa alusvaatteihinsa
ryöstösaaliina saatua pitsiä. Muuan sakilaistoveri istuu täällä
lehterillä tupakoiden ja kalvaa aikansa kuluksi puukolla penkin
kirjalautaa. Kuinka se onkaan hauskaa! Lastut vain sinkoilevat
ja sydämen kyllyys purkautuu tuollaiseen sisällyksettömään
rekirenkutukseen.
-- Laija-ti, laija-ti, tillan-lillan...
Sitten päälle räikeän kimeästi viheltäen jotakin tanssinsäveltä, kunnes
hänen huomionsa kiintyy alttarikehällä neulovaan "siskoon", jolle hän
huutaa rivon sukkeluuden.
-- Hi, hi, hii! -- vastaa sisko kaverin mehevyyteen.
He vaihettavat edelleen "sukkeluuksiaan", kunnes seinän vieressä
allapäin kyyröttävä mäkitupalainen, joka side pään ympärillä synkästi
tuijottaa eteensä, äsähtää heille tuskastuneena: -- Olkaa tuossa nyt
jo, senkin...!
* * * * *
Pari päivää myöhemmin vierailen sivumennen poltetun kauppalan laiteella
säilyneessä huvilassa. Se on ollut sivistynyt ja hyvin varustettu
koti, jossa eronsaanut iäkäs virkamies on puolisonsa kanssa viettänyt
vanhuutensa päiviä. Mutta missä kunnossa se onkaan nyt, äsken
poistuneiden punikkien jäliltä!
Herran huoneessa on arvokasta kirjotuspöytää käsitelty jollakin
teräaseella, nähtävästi kirveellä. Siten aukimurrettujen laatikkojen
sisällöstä on kaikki mukaan kelpaamaton viskattu lattialle.
Salissa on rikottu huonekalut, suuret peilit ja vaasit. Kukkatelineet
on potkittu kumoon ja kattokruunu hotaistu kiväärinperällä pirstaleiksi.
Ruokasalin lattiaa peittää kokonainen kerros pirstottuja porsliini- ja
lasitavaroita, niin ettei siellä voi askeltakaan ottaa, jalan alla
rauskumatta ja helähtelemättä. Suuresta tammipuisesta kaapista on
viskottu lattiaan koko sen sisältö, rikas ja monipuolinen pöytäkalusto.
Kyökin akkunasta on viskattu hillopurkkeja pihalle ja toisia on
läimitty seiniin, niin että ne ovat kauttaaltaan hyytyneiden marjojen
peitossa.
Kaikki kalleudet, vaatetavarat -- talonherran silkkihattu ei ole
kelvannut, vaan on se luttuun lyötynä jätettynä paikoilleen -- ja
ruokatarpeet on ryöstetty. Ja loppujen lopuksi on seiniä valeltu
bentsiinillä, vaikka sytyttäminen lähtökiiruussa onkin jäänyt
suorittamatta. Huoneissa tuntuukin vielä selvästi bentsiinin haju.
Talon isäntäväki on hävityksen aikana piillyt kellarissa. Punaroistojen
pikainen lähtö on syynä, että kellari on jäänyt nuuskimatta ja he
siten säilyttäneet henkensä. Ihmeellisen iloisina ja keventynein
mielin he liikkuivat hävityksen keskellä, rientäen tarjoamaan minulle
ja toverilleni hilloa ja marjamehua, -- ainoaa, mitä heillä kellarin
kätköissä oli säilynyt. Mutta tuo heidän ilonsa oli sitä laatua,
jossa kyyneleet ovat hyvin lähellä. Juuri samanlaista olin Pietarissa
vallankumouksen päivinä tavannut eräässä vanginvartiaperheessä,
jolta roskaväki oli hävittänyt melkein kaiken vähäisen omaisuuden.
Kummassakin tapauksessa tunnettiin vapautuksen iloa ja kevennystä --
toisessa tapauksessa oli päästy tsaari- ja santarmivallan, toisessa
punaisen kauhuvallan ikeestä --, mikä sai kärsityt aineelliset vahingot
näyttämään vähäisiltä. Paistoihan jälleen vapauden päivä ja kaikki
äsken eletty oli kuin pahaa unta.
* * * * *
Edellä kuvatut pari hävityksen näyttämöä eivät ole läheskään puhuvimpia
niiden lukemattomien vandaalitekojen joukossa, joita punahulikaanit
kautta Etelä-Suomen ovat toimittaneet. Itsekin olin vielä saava
tutustua lukuisiin sellaisiin.
Mitähän sanonevat Tokoimme, Mannerimme ja ne muut nahkansa
pelastaneet punahulluuden apostolit, jos he joskus saavat painetuista
todistuskappaleista lukea, millaisia hedelmiä heidän lietsomansa ja
johtamansa liike kasvatti? Ehkä väittävät niitä totunnaisen tylsään
tapaansa vain porvarien keksimiksi valheiksi ja provokatsiooniksi?
Se provokatsiooni-käsitehän on niin mainio joka paikkaan. Tai ellei
se auta, niin onhan toinenkin koeteltu keino: vetäytyä edesvastuusta
kiihottamainsa joukkojen taa suojaan. Ei ole muka voitu hillitä
kiihtyneitä joukkoja eikä ole voitu tietääkään, mitä huonommat ainekset
maaseuduilla ovat tehneet.