mitä tulee punakaartiin liittyneiden kunnollisten työmiesten
syyntakeettomuuteen. He ovat sitä samalla tavoin kuin juopunut on
syyntakeeton sikahumalassa tekemiinsä kolttosiin nähden. Mutta eihän
laki silti pidä juopumusta lieventävänä asianhaarana. Niinpä ei
myöskään voi ketään, joka punakaartin riveissä on vapaaehtoisesti
ottanut osaa taisteluun maan laillista hallitusta vastaan, kokonaan
rangaistuksesta vapauttaa. Luonnollisesti on vain rangaistuksen
ankarimpana kohdattava johtajia ja kiihottajia. Sitä paitsi tulee
muistaa, että punakaartiin kuulunut varsinaisesti rikollinen aines
ei suinkaan ole niin vähäinen kuin jotkut hentomieliset hyvänuskojat
valkoistenkin joukossa ovat tahtoneet väittää. [Varsinkin sodan
jälkeen on kuulunut useammaltakin taholta ääniä, jotka punakaartin
rikollista ainesta verrattain vähälukuisena pitäen ovat suurimmalle
osalle kapinavangeista puoltaneet vapautusta. Ensinnä, sodan
syttyessä ja kestäessä, mitä ankarinta menettelyä ja sitten päälle
mitä suopeinta ymmärtämystä ja höllintä suvaitsevaisuutta -- jopa
siihen määrään saakka, että hallitusmuodosta päätettäessä, siis
uuden, kapinan järkyttämän Suomen perustuksia luotaessa, on eräillä
tahoilla kaikin mokomin tahdottu saada mukaan juuri nuo kapinaan
syylliset ainekset! Tuollainen tahditon heilahtelu äärimmäisyydestä
toiseen on hyvin luonteenomaista julkiselle elämällemme ja piilevät
sen syyt varmaankin suomalaisen luonteen särmikkäisyydessä ja
kyräävässä umpikuljuisuudessa.] Parina viime vuosikymmenenä on
sosialidemokraattisen puolueen liepeissä laahautuva, kaikkiin
konnantöihin kypsyneiden sakilaisten ja kulkurijätkäin lauma
pelottavasti kasvanut. Venäläisen hengen kosketus, sota-aikaiset
vallityöt, mutta ennen kaikkea meikäläisen sosialismin anarkistinen
ja kaikkea rienaava henki ovat tuon aineksen kasvannalle luoneet
otollisen ilmapiirin. Ja toisekseen: olisiko aivan vähäinen
rikollisten aines, suurimman osan punakaartia ollessa kunnollista
väkeä, kyennyt panemaan toimeen kaikki ne inhottavat rikokset,
murhat, petomaiset kidutukset, silpomiset, ryöstöt ja murhapoltot,
joita kaikkialla punaisten temmellysalueilla on toimeen pantu?
[Eikö näistä konnantöistä olisi syy julkaista tarkka ja asiallinen
selonteko sekä kääntää se joillekin vieraillekin kielille, etteivät
esim. läntisissä naapurimaissa yksinomaan Sirolan kaltaiset suupaltit
pääsisi luomaan käsitystä asiain menosta Suomessa sekä täällä muka
harjotetusta "valkoisesta terrorista"?] Eipä suinkaan, vaan valtavan
osan punakaartista on täytynyt olla sellaisiin tekoihin kypsynyttä,
siveellisesti kunnotonta ainesta. Ja kunnollisemmatkin ainekset ovat
noista konnantöistä sikäli edesvastuussa, etteivät he päättävästi ja
lujasti ole niitä estäneet, vaan antaneet niille ikäänkuin äänettömän
hyväksymisensä. Samoin kuin tästä järjettömästä ja katalasta kapinasta
on edesvastuussa sosialidemokraattinen puolue kokonaisuudessaan, jopa
nekin johtohenkilöt, jotka ovat kapinasta erillään pysyneet, koska he
aikanaan eivät ole avoimesti ja jyrkästi asettuneet sitä anarkistista
suuntaa vastaan, joka sosialidemokraateista puoluetta hallitsi. --
Mutta seisonhan Tampereen torilla katsellen taajoja vankijoukkoja.
Sääli valtaa mieleni, nähdessäni noita synkkään odotukseen vaipuneita
iäkkäämpiä työmiehiä, joiden vaimot huolestunein kasvoin ja itkettynein
silmin hiiviskelevät vartiaketjun tällä puolen. Harhaan johdettuja
ja kevytmielisten johtajainsa jättämiä miespoloisia, jotka ovat
kuvitelleet käyvänsä taisteluun onnellisempien olosuhteiden puolesta,
mutta ovatkin syösseet vain itsensä ja perheensä onnettomuuteen.
Varmaankin on esivalta suhtautuva heihin niin lempeästi kuin lain
majesteetti sekä viisas huolenpito rauhan ja järjestyksen turvaamisesta
suinkin sallivat. Mutta heidän kiillottajilleen ja johtajilleen sekä
konnantöitä harjoittaneille taistelutovereilleen ei tuomio voi olla
muuta kuin yksi: maan pinnalta pois!
* * * * *
Seuraavana aamuna herään kadulta kuuluvaan jyrinään. Akkunaan
rientäessäni näen tykistöä olevan matkalla asemalle. Valkolakkiset
tykkimiehet istuvat hevosten seljissä ja aamuauringon säteet leikkivät
noilla mahtavilla aseilla, joita toverini, kenttäpappi, on ruvennut
kutsumaan sodanjumalan uruiksi. Kun avaamme akkunan, kuuluu sävel
nytkin mahtavana jyrinänä eteläiseltä ilmansuunnalta. Rajuilma on
vetäytynyt Lempäälään, jonne tämäkin tykistö on varmaan matkalla.
Tykistön perässä seuraa ratsuväkeä ja sitten jalkamiehiä harmaissa
sarkapuvuissaan ja lakissa kuusenlehvä, jota kaikki Tampereen
vallottajat näinä päivinä ovat käyttäneet tunnusmerkkinään. Komppaniain
ja joukkueiden johtajina marssii jääkäreitä tutuissa vihreissä
univormuissaan.
-- Suomen armeija! -- lausuu toverini juhlallisesti ohi marssivia
joukkoja silmäillessään.
Niin, Suomen armeija, se on nyt tosiasiallisesti olemassa ja siinä
ovat jo edustettuna kaikki aselajit. Kuin maan alta kohoten on se
muutamien ohi kiitävien viikkojen kuluessa syntynyt niistä hajanaisista
miesjoukoista, joita sodan syttyessä ympäri Pohjanmaan riensi yhteistä
vaaraa torjumaan. Kuinka moniäänisenä piipityksenä soikaan vielä
puolisen vuotta sitten niiden huuto, jotka ihmisyyden, kristillisyyden,
rauhanaatteen ja ties minkä kauniilta helähtävien aatteiden nimessä
riensivät vastustamaan kotimaisen sotalaitoksen perustamista. Nyt se on
kaikesta huolimatta ja kuin luonnon pakosta syntynyt ja hentomieliset
idealistimme sekä hatarapäiset maailmanparantajamme ovat taas kerran
saaneet hämmästyksekseen todeta, että elämän rautaiset lait toimivat
kauniista teoriioista vähintäkään piittaamatta ja että ne voimallisesti
viskaavat tieltään jokaisen, joka ristiriidassa niiden kanssa yrittää
toteuttaa omia maailmanparannusoppejaan.
Katu kumahtelee säntillisten askelten alla ja auringon säteet leikkivät
kiväärien piipuissa. Äsken syntynyt Suomen armeija marssii jatkamaan
voittojensa sarjaa sekä puhdistamaan isänmaataan roistoista ja
joukkohulluuden riivaamista häyrypäistä.
IX.
ETEENPÄIN NELIKERTAISTA YLIVOIMAA VASTAAN.
Joukkomme on muutamia päiviä levähdellyt muhkeassa herraskartanossa
ihanan Kuloveden rannalla. Kartano, jossa on kaksikerroksinen tiilinen
päärakennus terasseineen, parkettilattioineen ja suurine peileineen, on
kuin sattuman kautta säästynyt punaisten ryöstöltä, ainoastaan karjaa
ovat jonkun verran verottaneet.
Siellä pitävät pojat hauskaa ja oljentelevat kuin hakkapeliitat
Würzburgin linnassa. Mutta jyrkät käänteet kortteeri- ja
muvakuussuhteisiin nähden ovat olleet niin tavallisia tällä
sotaretkellä ja niinpä tällekin mieluisalle kasteikkoelämälle tulee
äkkiloppu.
On lauantai-ilta, olen juuri kylpenyt kartanon avarassa saunassa
ja varustaudun mielihyvin viettämään rauhallista lauantai-iltaa
jännittävän sotaromaanin ääressä. Mutta silloin tulee yhtäkkiä hälytys.
Puolen tunnin sisällä on joukkomme, kuormastoa lukuunottamatta,
sullottuna lähipysäkillä odottavaan junaan, joka huhtikuisen illan
hämärässä lähtee hiljalleen mennä kolistelemaan Porin suunnalle. Siellä
ovat pitkin päivää tykit harvakseensa jyrähdelleet ja ehkä on matkamme
nyt suoraapäätä taisteluun.
Pimeän tullen pysähdytään muutamalle isommalle asemalle, meidät
komennetaan junasta pois, miehistö järjestyy asemasillalla
ruoturintamaan ja sitten lähdetään marssimaan ylös kylää kohti.
Rapakon litkuessa kuljetaan kapeata kujaa ja pysähdytään korkean,
pimeän ja synkän näköisen työväentalon pihalle. Se on määrätty
yökortteeriksemme, sillä kylän muut talot ovat aikaisemmin tulleiden
joukkokuntien hallussa. Muutamilla kynttilänpätkillä valaistaan kolkot,
lämmittämättömät suojat, joiden lattioita peittävät pehkuuntuneet,
tunkkaiset oljet. Talossa on nimittäin vähäistä aikaisemmin majaillut
punikkeja. Ilman illallista, sillä kenttäkeittiömme ja kokkimme tulee
vasta kuormaston mukana, saamme vaatepäällä ja saappaat jalassa
paneutua oljille, jotka vilisevät syöpäläisistä. Todellakin jyrkkä
muutos lähinnä edellisiin yönviettoihin nähden!
Seuraa pitkä ja ikävä sunnuntaipäivä. Ilma on kolea, tuulinen
taivas pilvessä ja routainen maa likaisen harmaa. Mitään käskyjä
ei anneta ja me saamme nollottaa alallamme pöllyävien pehkujen
keskellä. Ainoana vaihtelunamme on jumalanpalvelus, joka pidetään
kortteeripaikkamme ryönäisessä kokoussalissa. Joukkoomme kuuluu
nimittäin nuori kirkkoherra, joka on osottanut varsin onnistuneeksi
kenttäpapiksi. Hän ei kuulu lainkaan niihin sairaloisiin ja
tunkeileviin diakonaattikristittyihin, jotka kauhistuneina ehättävät
tuomitsemaan, jos sotilaan hampaista sattuu kiukunpuuskassa joku
ärräkäs sana singahtamaan tai jos hän kylmän kourissa keikauttaa
ryypyn taskumatistaan, ja jotka niin sopivissa kuin sopimattomissakin
tilaisuuksissa tarjoilevat imelyyksiään. Hän on raitishenkinen,
teeskentelemätön mies, joka vakavalla ja toverillisella käytöksellään
pitää joukossa yllä hyvää, siveellistä henkeä ja jota kohtaan miehet
tuntevat kunnioitusta. Hän pitää aina sunnuntaiöin jumalanpalveluksia,
milloin sopii. Tänään siihen on erinomainen tilaisuus ja kirkkona
saa palvella työväentalo -- pitäjän kirkko kun sitävastoin on vielä
punikkien huostassa.
Salin lattia on olkien peitossa, keskilattialla on pari kuularuiskua
ja seinustoilla miesten kiväärit. Miehet istuvat hajanaisina tyhminä
lavitsoilla, joukon päällikkö, nuori jääkäriupseeri on sijoittunut
kuularuiskulle ja toisen äärellä seisoo pappi, jonka sarkatakin
helmasta roikkuu pari pitkää olkea.
"Ota, Jeesus, paimen hyvä,
laumahasi minua"
alottaa pappi virren ja vakavana yhtyy siihen mies toisensa jälkeen.
Lyhyt, jykeväsanainen saarna, sen päälle vielä pari virrenvärssyä ja
tuo aito lutherilainen sotilasjumalanpalvelus on lopussa.
* * * * *
Muutamia kilometrejä kortteeripaikastamme on metsäisen kummun
rinteellä, ihanan Rautaveden länsirannalla, Karkun pitäjän sievä,
kraniittinen kirkko. Sitä pitävät vielä hallussaan punikit, joilla
tuskin on täyttä tietoa Tampereen ja Porin menetyksestä. Heillä on
käytettävänään kanuunoita ja useampia kuularuiskuja, joista yksi on
sijotettu kirkon akkunaan. Kirkkoa ympäröivä kiviaita tarjoaa hyvän
ampumasuojan, jota paitsi he hirsistä, kivistä ja turpeista rakennetuin
ampumasuojin ovat lujasti linnottaneet kirkon lähellä olevan korkean
ja metsäisen kukkulan. Sieltä samoin kuin kirkosta tornineen on heidän
kuularuiskuineen mainio hallita ympäröiviä laaksoja ja kyliä.
Vastapäätä, Rautaveden toisella puolen kohoavalle korkealle
Pirunvuorelle ovat ryssät aikoinaan rakentaneet tähystystornin, jonka
punikit ovat nyt ottaneet palvelukseensa. -- Kokemäen jokialueen koko
eteläinen puoli on vielä punaisten hallussa --, pitäen sieltä tarkoin
silmällä meikäläisten liikkeitä. Kiikarilla saattaa helposti nähdä
tornissa heikäläisen tähystäjän.
Meikäläisten äärimmäiset etuvartiat makailevat jo kilometrin
etäisyydessä punikkien varustuksista ja yhtämittaista, laiskahkoa
laukaustenvaihtoa kuuluu pitkin päivää. Silloin tällöin jyrähtää
tykkikin ja väliin urahtaa kuularuisku lyhyen: ta-ta-ta...
Sunnuntai-iltana saan sattumalta olla mukana panssarijunassa, joka
etenee aivan kirkon alle, punikkien kivääri- ja kuularuiskutulen
piiriin, ja tervehtii vihollista muutamilla järeillä tykinlaukauksilla,
jotka terässeinäisissä vaunuissa synnyttävät valtavan, korvia huumaavan
räminän.
Yksitoikkoista "asemataistelua" jatkuu useampia päiviä ja tulee jo
aika käydä tosityöhön sekä karkottaa punikit asemistaan. Puoliviikon
paikkeissa herätetään meidät eräänä aamuna kello viideltä ja
komennetaan marssiin. Kysymyksessä on kiertoliike ja hyökkäys punaisten
hyvin varustettuja asemia vastaan.
Marssitaan pari kilometriä kirkkoa kohti ja poiketaan sitten maantieltä
oikealle, päästäksemme metsien suojassa punaisten asemia niin lähelle
kuin suinkin. Hyökkäys joukkoon, jota johtaa nuori jääkärikapteeni,
kuuluu kolmisensataa pohjalaista. Punikeita on vastassamme noin
tuhatkaksisataa miestä, kuten taistelun jälkeen saamme vangeilta kuulla.
Kapeaa metsätietä marssivat miehet pitkänä, perättäisenä jonona.
Kuuluu vain askelten kapse routaisella kamaralla. Edessä on kapea
niitynsuikale. Aitovartta pitkin hiivitään sen yli mataliksi
kumartuneina. Sitten loppuu tientapainen kokonaan ja ketjuksi
hajaantuneina kiipeilemme louhuisia kankaita ylös, toisia alas ja
kahlaamme norojen pohjassa lirisevien kevätpurojen yli.
On kirkas päivä, aurinko kiipeää yli puunlatvojen ja alkaa lämmittää.
Metsä on täynnä linnunlaulua ja raikasta pihkantuoksua.
Komennetaan levähdys ja mielihyvin laskevat miehet kiväärinsä
ja selkäreppunsa sekä heittäytyvät pehmeälle sammalelle. Annan
auringon lämmittää selkääni, sytytän paperossin ja otan repustani
saksalaisen sotaromaanin. Hiljaisuutta häiritsee vain lähimpien
miesten matalaääninen haastelu ja lintujen suruton visertely. Saattaa
unhottaa koko sodan ja kuvitella olevansa aholla päivää paistatteleva
paimenpoikanen. Ja kun ketju jälleen lähtee metsää kahlaamaan, muistuu
poikuusajalta mieleeni samanlainen ketjussa vaeltaminen, kun koko kylän
väki oli etsimässä metsään kadonnutta lasta. Kello kymmenen pamahtaa
edessäpäin ensimäinen laukaus. Sitä seuraa hetken kuluttua toinen,
kolmas ... useampia laukauksia. Sitten jyrähtää tykkikin ja jossain
etäämpänä vonkuu ilkeästi shrapnelli ... vai kranaattiko lie, sillä en
ole tottunut niitä vielä äänestä erottamaan. Mutta me kuljemme ääneti
eteenpäin, raivaudumme ryteikköjen halki, kiipeämme kaatuneiden puiden
yli ja kahlaamme vetisten norojen poikki.
-- Ketju nopeammin eteenpäin! -- Ketju enemmän vasemmalle! -- Ketju
seis!
Hiljaisena hyminänä kulkevat käskyt mies mieheltä pitkin ketjua. Kaikki
tapahtuu hiljaisuudessa eikä miehiämme ole myöskään helppo huomata
ennenkuin aivan läheltä, sillä melkein kaikilla on metsän väreihin
hupenevat vihreät puvut.
-- Vo-uu! -- ujeltaa ilmassa kiitävä pommi, mutta sen vaelluksesta
ei kukaan piittaa mitään, sillä sen rata kulkee meistä vielä siksi
loitolla.
Jälleen pysähdys ja mieluisa heittäytyminen sammalmättäälle. Otan
jälleen kirjani esille, mutta hyvä ystäväni varapäällikkö, joka joulun
aikana oli kanssani Vaasasta aseita hankkimassa, nukahtaa viereiselle
mättäälle. Hän on nuori ja reipas mies, siviliammatiltaan maanmittari
ja pohjalaisen suksikomennuskunnan päällikkönä on hän Suodenniemen,
Lavian ja Mouhijärven puolella ollut monessa kuumassa ottelussa. Kun
hän jälleen liikkeelle lähdettäessä havahtuu unestaan, lausuu hän
iloisesti:
-- Kohta tässä päästään taisteluun.
-- Mistä sinä sen päätät?
-- Kun unessani muurahaiset keskustelivat siitä ja sitten herättivät
minut. Hyvä tästä tulee.
Yhä lähempänä vonkuvat kranaatit, kun ketjumme saa käskyn pysähtyä
korkean metsäisen harjun laelle. Puiden välitse pilkottaa vasemmalta
kirkontorni aavan peltolakeuden takaa. Sinne on arviolta noin
kilometrin matka. Päällikkökunta on koolla harjanteen nokalla ketjun
vasemmassa päässä. Kutsuvat minutkin sinne voileipää nauttimaan. Sieltä
näkee paremmin kirkkomäen ja kun kiikarilla katsoo, näkee selvästi
punaisten häärivän kirkkotarhassa. Tornin luukussa seisoo tähystäjä ja
kirkkotarhaa ympäröivälle aidalle on ladottu suuria kivenjärkäleitä,
joiden takaa pistää näkyviin kiväärinpiippuja. Hyvin kantaisivat sinne
jo kiväärimme, mutta laukaukset paljastaisivat ennen aikojaan asemamme,
josta punikeilla ei nähtävästi ole vielä aavistustakaan.
Suoraan edessäpäin laskeutuu harju jyrkkärinteisenä alas kapeaan
laaksoon, jonka pohjalla on muutamia peltoja. Niiden toisella puolen
kohoaa toinen yhtä jyrkkärinteinen metsäharju. Se on jo punaisten
aluetta. Siinä, missä mainittu harju kirkon puoleisessa päässään
laskeutuu vainioille, on näköjään autio herrastalo, mikä on noin
puolitaipaleessa meidän ja kirkon välillä. Tämän kartanon luo saa vasen
sivustamme käskyn kaikessa hiljaisuudessa edetä.
Liike suoritetaan onnellisesti ja olemme juuri harvassa ketjussa
asettuneet mäenrinteeseen kartanon ulkohuoneiden tienoille. Makaan
muutaman sorakuopan reunalla ja varustan mauserpistoolini valmiiksi
perällä. Kirkkomäeltä kuuluu harvantaajaista ammuntaa ja silloin
tällöin viheltää kuula yläpuolellani. Meikäläisten puolelta ei ole
vielä ammuttu laukaustakaan. Muuan miehistämme kiiruhtaa luokseni ja
eteenpäin rientäessään sanoo matalalla äänellä:
-- Käskettiin peräytyä äskeisille asemille. Tuossa riihen luona kaatui
yksi meikäläinen ja varapäällikkö haavottui.
Vai on tässä asiat jo niin vakavasti, ajattelen ja nousen lähteäkseni.
Sieltä tulevat jo toisetkin. Neljä heistä kulettaa palttoon päällä
kaatunutta ja perässä astuu varapäällikkö, takki verisenä ja pään
ympärillä kiireessä kietaistu side. Kuula on kulkenut poskilihaksen
läpi, mennen sisään korvan luota ja poistuen läheltä suupieltä. Sama
kuula on lävistänyt pään kaatuneelta, joka oli seisonut hänen lähellään.
-- Miltä tuntui? -- kysyn varapäälliköltä.
-- Aivan kuin olisin korvapuustin saanut.
Kaatuneemme oli kuollut silmänräpäyksessä, ääntä päästämättä. Hän on
nuori talollisenpoika Oulun puolesta.
Kiiruusti ja matalaksi kumartuneina kulemme savisten peltojen yli
äskeiselle rinteelle. Kukin valitsee itselleen suojavan paikan, asettuu
pitkäkseen ja laittaa kiväärinsä valmiiksi.
Makaan matalan sammaltuneen kiven suojassa rinnan erään nuorukaisen
kanssa. Aseemme ovat edessämme kivellä, ojennettuina vastapäistä
harjannetta kohti. Siellä ynnä kirkkomäellä alkaa ampuminen
kiihtymistään kiihtyä. Punikit ovat jo selvillä meidän asemastamme.
-- Miksei meille anneta jo käskyä ampua? -- kyselevät miehet
kärsimättöminä.
Samalla alkaakin meidän oikealla sivustallamme paukkua. Rätinä siirtyy
nopeasti meitä kohti kuin juoksuvalkea kuivassa katajikossa. Yks kaks
on ketjumme joka ainoa kivääri täydessä työssä. Pauke ja rätinä on
korvia huumaava ja jos tahtoo lähimmälle toverilleen jotakin sanoa,
täytyy huutaa.
Mutta mikä se minua jalkaan tyrkkii? ihmettelen ja käännyn taakseni
katsomaan. Siinä lähellä makaa vain eräs meikäläinen ja ampuu. Hänen
kiväärinsä suu on lähellä minun jalkaani ja joka kerta kun hän
laukasee, heilauttaa ilmanpaine minun jalkaani.
Vaikka viholliset eivät ole meistä kolmea sataa metriä kauempana, on
heitä kummankin harjanteen rinnettä peittävän metsän takia vaikea
nähdä. Ainoastaan silloin tällöin vilahtaa siellä puiden välitse miehen
pää tai hartiat. Täytyy siis ampua jokseenkin umpimähkään.
Yllämme sirisee ja vinkuu yhtä mittaa ja puista lentelee oksia
ja kaarnan palasia. Mutta siellä, tuolla päittemme yläpuolella,
lisäksi räsähtelee ja paukkuu aivankuin puissa olisi miehiä, jotka
paukuttelevat revolverejaan.
-- Mitä hittoa se tuo on? -- kysyn epämieluisan tunteen vallassa
vieruskumppaniltani.
-- Ne ovat punikkien kuulia, jotka puihin sattuessaan räjähtelevät.
Ensikertalaiseen vaikuttaa niiden räiske hyvin hermostuttavasti. Niitä
paukkuu päällä, takana ja molemmilla sivuilla. Ihan nenäni eteen
pirahtaa litistynyt lyijynkappale sellaisesta kuulasta. Korjaan sen
taskuuni muistoksi.
Kivääritulen räiskeestä erottuvat kanuunan jyrähdykset, jotka seuraavat
nyt tiheästi toisiaan. Shrapnellit ulisevat paljon lähempänä kuin
äsken. Niiden yli lentäessä tuntuu kuin joukko helvetinhenkiä kiitäisi
ylhäällä ilmojen halki.
Ta-ta-ta ... ta-ta-ta! yhtyvät kuularuiskut omalla poljennollaan tähän
helvetin konserttiin.
Eiköhän niiden ääneen voisi saada hieman enemmän tunnetta? tulee
mieleeni, samalla kuin hymähdän hassunkuriselle ajatukselleni.
Itse asiassa vaikuttaa kuularuiskun rätinä paljon tylymmältä ja
kuolleemmalta kuin kiväärien pauke. Varsinkin tällä kertaa tuntuu siinä
olevan niin omituisen kolkko kaiku.
Ta-ta-ta! Ta-ta-ta! tykyttää se lyhyin jaksoin. En ole ollenkaan
selvillä, onko se meikäläisten vai vihollisen ruisku. Kuulaassa
kevätilmassa tuntuu sen ta-ta-ta tulevan hyvin korkealta, jostakin
pilvien reunalta. Pysähtyessäni sitä hetkeksi kuuntelemaan tuo se
äkkiä mieleeni poikasena kuulemani tarinan kuoleman kangaspuista.
Tuon tapaisen äänen synnyttävät loimien loppuessa kangaspuiden luvat,
kun niitä heilutetaan. Kun nyt joku henkilö tekee kuolemaa, sanotaan
läheisessä metsässä kuoleman kolistelevan kangaspuita merkiksi siitä,
että elämän kuteet ovat lopussa.
Minulla on mauserpistoolin patruunia verrattain vähän, niitä kun on
yleensä ollut vaikea saada. En huoli sen vuoksi niitä umpimähkään
haaskata, vaan laukaisen ainoastaan tuolloin tällöin, noin vain
vireessä pysyäkseni. Laukausten välissä makaan joutilaana ja --
mietiskelen. Tai seuraan silmilläni vieruskumppanini ammuntaa. Se on
prillinenäinen, kalpea nuorukainen, nähtävästi koulunpenkiltä sotaan
lähtenyt. Kivääriään käyttelee hän tottuneesti ja ampuu yhtä menoa,
niin että tyhjiä hylsyjä on hänen edessään jo melkoinen kasa.
Yhtäkkiä hätkähtää hän ja alkaa neuvottoman näköisenä tunnustella
kasvojaan ja ohimoitaan.
-- Mitä, sattuiko teihin?
-- Kyllä, -- mutta en ole selvillä, mihin kohti.
Kohotan hänen lakkiaan ja huomaan siinä kaksi reikää. Pistän nyt käteni
lakin alle ja saan kourani verta täyteen.
-- Päähän on sattunut, vaikk'ei vaarallisesti, -- sanon, vaikka en
tiedä kuinka paha jälki siellä on. -- Onko teillä sidettä?
Hänellä on sidetarpeita selässään olevassa repussa. Mutta vasta kun
minä ryhdyn sitä auki napuloimaan säikähtää hän tilaansa, kavahtaa ylös
ja juoksee tiheimmässä kuulasateessa rintaman taakse niin että oksat
ratisevat.
Tuli vain kiihtyy kummallakin puolen. Takanani makaava mies, jonka
kivääristä lähtevä ilmanpaine tuntuu joka laukaukselta jaloissani,
huutaa minulle jotakin. Käännyn paremmin kuullakseni.
-- Se kutsuu teitä haavaansa sitomaan, -- ilmottaa hän äskeistä
vieruskumppaniani tarkoittaen.
Kun vihollisen tuli hetken kuluttua heikkenee, nousen ja juoksen
sille suunnalle, mihin näin naapurini äsken menevän. Mutta häntä ei
näy missään. Löydän maasta vain käsipommin, jonka hän juostessaan
nähtävästi on pudottanut. Kuljen metsässä ristiin rastiin ja huhuilen,
mutta häntä ei kuulu eikä näy. Päättelen hänen lähteneen kulkemaan
ambulanssimme luo samoja jälkiä kuin tänne tulimme. Niin huolissani
kuin hänestä olenkin on minun kuitenkin turha lähteä häntä umpimähkään
seurailemaan, minkä vuoksi päätän palata paikalleni ketjussa. Mutta
ammunta kiihtyy taas yhtäkkiä aivan vimmatuksi, ympärilläni surisee ja
viheltää ja ilmassa sinkoilee katkenneita oksia. Painaudun pitkäkseni
leveän ja lattean kiven suojaan.
Ta-ta-ta ... ta-ta-ta, ääntelevät ontosti ja tylysti kuoleman
kangaspuut ylhäällä pilven reunalla ja pirullisesti vonkuen ja ujeltaen
halkovat shrapnellit ilmaa. Pääni kohdalla kiven toisella puolen
poksahtaa kuin vasaranisku, sitten toinen, kolmas ... kaikki samaan
kohtaan. Onkohan minun olinpaikkani keksinyt joku punakaartilainen,
joka räjähtävillä kuulillaan tarkottaa juuri minua?
Pelkäänkö? En myönnä sitä itselleni, mutta kaamealta, hitto soikoon,
tämä sentään tuntuu, kun näkyvissäni ei ole ristinsielua; mutta pauke,
rätinä ja ulina täyttävät ilman niin että korvat huumaantuvat. Hiton
tappeluako tämä tällainen on, kun vihollisesta ei näy vilahdustakaan!
Eihän tässä tällaisessa pääse riehautumaan eikä lämpenemään.
Sillä on tuolla ammunnalla ja taistelun pauhinalla oma vissi rytminsä.
Kun kaikki on kiihkeimmillään, kun yksityiset laukaukset sulavat
yhdeksi ainoaksi, jatkuvaksi jättiläispaukkeeksi, silloin alkaa
se vaimentua, yksityiset laukaukset erottuvat jälleen toisistaan,
harvenevat harvenemistaan ja yhtäkkiä vaikenee kaikki, niin että
jostakin kuuluu pelästyneen pikkulinnun ujo sirkutus. Ihmetellen kohoaa
silloin ryntäilleen, että onko tässä nukahtanut päivänpaisteeseen
ja nähnyt pahaa unta. Mutta samalla pamahtaa jossakin laukaus, sitä
seuraa heti toinen, kolmas ... ja ykskaks kohoaa pauhu äskeiseen
huippukohtaansa.