toimitarmon ja ryssät pääsevät kaikessa rauhassa yhtymään. Sillä ei
kuitenkaan ole mitään vaarallisempia seurauksia, sillä etelästä Ouluun
rientävän suojelusjunan miehistöstä osa poikkeaa Raaheen ja riisuu
heidät kohta sen jälkeen aseista.
Niin, Oulussa ovat asiat vielä selvittämättä. Sieltäkäsin nakuttaa
sähkökone huolestuttavia tietoja. Sitten lakkaa Oulun asema kokonaan
tietoja antamasta, josta päättäen punaryssät ovat sen vallanneet.
Tiedot saadaan tämän jälkeen Limingan välityksellä. Niiden mukaan on
Oulussa taistelu täydessä käynnissä. Mutta suojeluskunta, joka on
vielä verrattain vähälukuinen ja huonosti aseistettu, on vihollisten
lääninhallitukseen ja lyseoon saartamana ahtaalla. Ryssiä on Oulussa
kosolti ja suuri on myöskin sikäläinen punakaarti. Syrjästä on
oululaisten välttämättä saatava apua. Etelästä käsin ilmotetaankin
suojeluskuntajunan olevan lähdössä oululaisten avuksi.
Mutta sitten, kesken kaiken, tulee pohjoisesta sähkösanoma: suuri
punakaartilaisjuna lähtenyt Oulusta eteläänpäin.
Seisomme kuin puulla päähän lyötyinä. Sitten sähkökone kiiruusti
käymään ja ottamaan selkoa missä asti suojeluskuntajuna on tulossa. Se
on vielä melkoisen matkan Kokkolasta eteläänpäin, vastataan meille.
Miten tässä käykään? Ehtiikö suojeluskuntajuna tänne ennenkuin
punakaartilaiset? Ellei, niin mihin meidän on ryhdyttävä. Tällaisia
ajatuksia risteilee väsyneissä aivoissani. Väsyneissä -- niin, sillä
kahteen yöhön en ole juuri silmiäni ummistanut ja toisinaan tunnen
melkein horjuvani. Osa miehistöstäni on myöskin lopen uupunutta, sillä
paitsi punaisten etsiskelyjä ja jo kiinnisaatujen vartioimista on laaja
asema vaihteineen sekä suuri rautatiesilta suojeltavanamme.
-- Punainen juna sivuuttanut Limingan aseman, -- luemme sähkökoneen
nauhakkeesta.
Ja suojeluskuntajuna seisoo yhä eräällä Kokkolan takaisella asemalla!
Kaamea jännitys asemakonttorissa kasvaa. Päätämme olla miehistölle
ja yleisölle tilanteesta ilmoittamatta. Mutta siitä huolimatta se on
ykskaks kaikkien tiedossa. Jokaisen kasvoilla näkyy vakava pelästynyt
ilme. Yksin vangitkin osottavat levottomuuden oireita.
Nimismies S:n kanssa teemme kumpikin kaikkemme, näyttääksemme
huolettomilta, mutta samalla vältämme visusti toistemme katseita.
Kauppias L., tuo luja ja soliidi mies, seisoo siinä niin synkän ja
neuvottoman näköisenä, että tekee oikein pahaa häntä nähdessä.
-- Punainen juna on sivuuttanut Ruukin.
Se riivattu tuntuu kulkevan ihan lentämällä!
-- Punaiset ovat riemastuksissaan ja työväentalon katolle on ilmestynyt
punainen lippu, -- tuodaan kylältä sana.
Mitä riivattua! Kuinka ne ovat voineet tilanteesta tiedon saada?
-- Niillä on omat urkkijansa ja sananlennättäjänsä.
-- Se lippu on käytävä heti kiskasemassa alas! Kutka haluavat lähteä
työväentalon katolle?
Miehet tirkistelevät saappaankärkiinsä. Yksikään ei liikahda eikä lausu
halaistua sanaa. Ilme kaikilla kasvoilla on käynyt yhä synkemmäksi.
Näyttää kuin jokaisen mielikuvituksen olisi vallannut yksi ainoa kuva:
huimasti ja hihkuen eteenpäin porhaltava, pitkä juna, täynnä kostoa
kipinöiviä, tulipunaisia paholaisia, käsissään senkin seitsemät haarut
ja tulipommit.
Asemasilta on pakkautunut täyteen kaiken karvaista yleisöä. Sen
äänettömyys ja synkkä tuijotus on sietämätöntä. Täytyy ryhtyä edes
johonkin ja karskilla äänellä alan minä jaella käskyjä.
-- Kaikki syrjäiset, jotka eivät kuulu suojeluskuntaan, pois asemalta!
Heti!
Kuin pelästynyt lammaslauma tottelee väkijoukko käskyä.
-- Vahdit, pysykää valppaina, elkääkä laskeko ketään asiattomia
asemalle!
Sitten vankihuoneeseen.
-- Vangit evät saa kurkistella akkunoista! Vartiat, pysykää valppaina
ja jolleivät vangit tottele ensimäistä kieltoanne, ampukaa!
Kolmannen luokan odotussali on täpösen täynnä aseettomia miehiä,
pääasiassa paikallisen suojeluskunnan jäseniä. Nousen penkille ja alan
järjestää niitä riveihin ja ruotuihin. Valmiit rivit marssitan ulos ja
asetan pitkin asemasillan reunaa.
Kas nyt, kuinka se jo tekee keveämmän vaikutuksen, kun on järjestystä
ja liikkumatilaa eikä päätön, pelästynyt ja sikinsokinen väkijoukko ole
yhtä mittaa silmäin edessä.
Mutta mihin me näinollen pystymme, jos punainen juna ensimäiseksi
tulla hurahtaa asemalle? Mielessäni vilahtaa jo hetki, jolloin mieheni
asemalta häviävät kuin akanat ilmaan ja minä yhdessä nimismies S:n
kanssa jään punaista junaa vastaan ottamaan...
Palaan konttoriin.
-- Punaisten juna lähtenyt Lapista etelään!
-- Tuhat tulimmaista, ne ehtivät tänne ennenkuin suojeluskuntajuna!
Meidän on rikottava rata niiden paholaisten edestä. Mitä työkaluja
siihen toimeen tarvitaan? Ensinnäkin kai suuri ruuviavain kiskojen
irrottamista varten, sitten sorkkarautoja, kankia... Missä niitä
säilytetään?
Kukaan ei tiedä mitään.
-- No jumaliste! Tottahan valtion rautatiellä on sellaisia työkaluja.
Kysymys on vain: missä niitä säilytetään?
-- Taitavat olla ratamestarin takana ja se... missä lie, -- mutisee
vihdoin joku.
-- Täytyy sitten kylältä hakea työkalut. Mistä talosta niitä voisi
lähteä noutamaan?
Vastausta ei kuulu, kaikkien aivot ovat kuin jähmettyneet. Kuuluu vain
sähkökoneen heltiämätön nakutus.
-- No missä taloissa on pajoja? Sieltähän täytyy löytyä ainakin
moukareita ja sellaisella aseellahan vankka mies voi iskeä ratakiskoja
väärään. Rautakankeja löytynee joka talossa.
Äärimmilleen pinnistämällä päästään vihdoin niin pitkälle, että saadaan
välttämättömimmät työkalut asemalle. Niillä varustettuna lähtee joukko
miehiä paikkakunnan suojeluskuntapäällikön johdolla rautatiesillan
taakse, rikkoakseen siellä radan jossakin soveliaassa kohdassa.
-- Punainen juna Vihannissa, -- ilmottaa sähkötieto ja samanlainen
etelästäkäsin kertoo, että suojeluskuntajuna on saapumassa Kannukseen.
Alkaa näyttää siltä kuin molemmat junat kohtaisivat toisensa täällä.
Suuri, verinen taistelu häämöttää jo silmäini edessä.
Asemasillalle mennessäni tulee luokseni muuan miehistäni, joka äsken
lähti radansärkijäin matkassa.
-- Siellä sillan takana kykkii aseellisia punaisia pitkin pellon ojia,
-- kuiskuttaa hän minulle.
Hän on kalpea ja silmäterät ovat laajentuneet. Varmaankin
näköhäiriöitä, juolahtaa mieleeni, sillä parin yön valvonnasta on
hänkin lopen uuvuksissa. Kaamealta hänen ilmotuksensa ensi aluksi
kuitenkin vaikuttaa. Aivankuin punaisia alkaisi itse maan sisuksista
ympärillemme kohota.
Hetken kuluttua alkaa rata kumeasti jyristä. Säikäyksen värinä kulkee
pitkin miesrivejä. Punainen junako sieltä jo tulee? Eihän toki, se
tuleekin etelästäpäin, kas sieltähän kuuluu jo vihellyskin. Siis
suojeluskuntajuna? Mutta eihän sekään ole mitenkään voinut vielä tänne
ehtiä. Mikä ihmeen juna se sitten on, eihän sen tulosta ole tänne
mitään ilmotettu? No, olkoon mikä hyvänsä, punainen se ei ainakaan voi
olla.
Samassa porhaltaa se radankäänteestä esiin. Siinä on vain muutamia
vaunuja veturin jälessä. Veturista vilahtaa muutamia valkoisella
nauhalla merkittyjä, asestettuja miehiä. Junan pysähtyessä asemasillan
reunaan kajahtaa voimakas hurraa, johon miesten äärimmilleen
pingottunut, pelon ja toivon sekainen odotuksen jännitys laukeaa.
Junaa lähestyessäni astuu sieltä vastaan hyvä tuttavani,
toimitusjohtaja K. Oulusta. Hän on taistelun puhjetessa ollut
sattumalta Vaasassa sekä joutunut siten olemaan mukana Etelä-Pohjanmaan
suurissa tapauksissa. Nyt on hän matkalla kotikaupunkiaan vallottamaan.
Hän on varmuusjunan päällikkönä lähtenyt suuren suojeluskuntajunan
edellä.
Käymme sisälle asemapäällikön saliin, joka on muutettu esikunnan
kansliaksi. Teen hänelle nopeasti selkoa tilanteesta ja K. sanelee
stafetilleen -- pitkä nuori mies, jolla on kupeella revolverikotelo
sekä vyössä pari käsipommia ja joka seisoo päällikkönsä edessä
moitteettoman sotilaallisessa asennossa -- sähkösanoman toisensa
jälkeen, jotka tämä nopeasti toimittaa matkaan.
Kun mainitsen K:lle, että suurin osa täällä koolla olevasta miehistöstä
on aseetonta, ilmottaa hän, että heillä junassa on jonkun verran
japanilaisia kiväärejä ja että he voivat luovuttaa niistä meille
muutamia kymmeniä kappaleita. Nopeasti muodostetaan ketju asevaunun
edustalta asemakonttoriin ja yhtenä vilinänä alkavat kiväärit kädestä
käteen kulkien siirtyä vaunusta viimemainittuun paikkaan.
Vartiat ovat unohtaneet valppautensa ja vankien naamat ovat jälleen
ilmestyneet akkunaan. Pää pään vieressä tuijottavat ne rengassilmin
asemasillalle. Tuijottakaahan nyt hetkinen kaikessa rauhassa, eihän
tämä kiväärien vilske ole teille kuitenkaan mikään toivoa herättävä
näky.
Käden käänteessä on konttorin nurkkaan siirtynyt kolmekymmentä
uutuuttaan kiiltelevää kivääriä, sama määrä metallitappiin pantuja
pistimiä sekä muutamia patruunalaatikoita. Vilkkaasta puheensorinasta
ja iloisista katseista huomaa, että miehistön ja yleisön mieliala
on vapautunut äskeisestä pinteestä. Vangit sen sijaan tuntuvat kuin
pienemmiksi kutistuneen:
Sähkökone nakuttaa tiedon, että punainen juna on kääntynyt Vihannista
takaisin Oulua kohti. Sitä ennen ne ovat rikkoneet pienen sillan
Vihannin aseman tällä puolen. Me olemme siis suotta särkeneet rataa,
jota saadaan nyt ruveta uudestaan kuntoon panemaan.
Sitten, ensimäisinä hämärän hetkinä, tulla tohahtaa suojelusjuna
asemalle. Pitkä juna ja kaikki vaunut sulloen täynnä aseellisia miehiä.
Huikeat hurraa-huudot vyöryvät pitkin junaa ja asemasiltaa. Matkassa
on muutamia Venäjän palveluksessa aikaisemmin olleita upseereita
jokunen Saksasta kotiutunut jääkäri, kuularuiskuja sekä muutama tykki.
Sitäpaitsi kosolti ylimääräisiä kiväärejä niiden varalta, jotka matkan
varrelta liittyvät joukkoon. Siitä on sähköteitse aikaisemmin ilmotettu
ja minulla on valmiina muutamiin kymmeniin nouseva joukko miehiä, jotka
ovat ilmottautuneet halukkaiksi Oulun retkelle. Nyt nousevat ne junaan
ja saavat aseen käteensä.
Etelästä tulevan apujoukon mukana tapaan odottamatta muutamia omia
suojeluskuntalaisiani. He ovat vähää ennen sodan puhkeamista lähteneet
Vöyrin kursseille ja saaneet olla mukana Etelä-Pohjanmaan rytäköissä.
Pojat ovat kuin kasvaneet. Ja kuinka heillä loistavatkaan silmät.
Kun rata on saatu jälleen kuntoon, lähtee juna jatkamaan matkaansa.
Isänmaalliset laulut ja hurraahuudot kaikuvat, kuularuisku jossain
etummaisista vaunuista on pantu hetkiseksi ratisemaan -- ikäänkuin
julistamaan paikkakunnan punaisille, että heidän on tästä puolin aika
tulla järkiinsä sekä pysyä rauhallisesti alallaan -- ja vaunu vaunun
jälkeen katoaa pitkä juna pimeyteen.
Mutta Oulu on sitkeä paikka. Se ei olekaan niin kädenkäänteessä
vallattu kuin Etelä-Pohjanmaan kaupungit. Ryssien lisäksi siellä on
paljon merkitsevämpi punakaarti kuin esim. Vaasassa. Ja sitten niillä
on ollut hiukan enemmän aikaa varustautua.
-- Oulusta kuuluu tykin jyskettä ja näkyy tulipaloja, -- ilmotetaan
Limingan asemalta.
Etelästä on tulossa uusia apujunia ja sähkösanomitse kehotetaan mukaan
haluavia kokoontumaan valmiiksi asemalle. Panen telefoonin soimaan ja
hälytän lähipitäjistä miehiä koolle. Ja niitä saapuu hevosilla ajaen
ja suksilla porhaltaen. Ja kun junat saapuvat, tulvahtaa niiden kera
asemallemme niin paljon isänmaallista intomieltä ja voitonvarmuutta, ja
kun ne lähtevät matkaansa jatkamaan, kajahtavat laulut ja hurraa-huudot
niin reippaina.
Tulee sitten pitkän, jännittävän odotuksen jälkeen tieto, että Oulu on
vallattu kasarmeja myöten. Paljon sotasaalista ja suuri joukko vankeja,
sekä ryssiä että punakaartilaisia. Eräs myöhempi sähkösanoma ilmottaa,
että yksi minunkin suojeluskunta joukkooni kuuluva nuorukainen on
kaatunut, saanut keskellä katua sala-ampujan kuulan päähänsä. Toinen,
varapäällikköni poika, seitsentoistavuotias nuorukainen on vaikeasti
haavottunut jalkaan. Suojeluskuntamme osalle on siis jo näinä sodan
ensi päivinä sattunut kaksi kaatunutta ja kaksi haavottunutta.
Paitsi miehiä, jotka olin valinnut Oulun retkelle, huomaan ensimäisen
apujunan mentyä, että kaksi omasta vakinaisesta miehistöstäni on
livistänyt mukaan omin lupinsa. Olen siitä hieman kiukuissani ja
päätän antaa heille ankaran muistutuksen. Toinen karkureista on
kuustoistavuotias nuorukainen, toinen iäkkäämpi, jo naimisissa oleva
mies.
Ensimäisen Oulusta tulevan junan mukana he palaavat sotaretkeltään,
astuvat rinnatusten eteeni, tekevät kunniaa ja ilmottautuvat. Kumpikin
on hampaisiin saakka asestettu, retkellä saadut kiväärit, suuri
ratsuväen sapeli, käyrä kaukaasialainen miekka, patruunavöitä ja senkin
seitsemiä koteloita -- kaikki "sotasaalista" Oulun valtauksesta, kuten
pojat silmät loistaen kertovat. Muistutus jää minulta antamatta, minä
puristan kummankin kättä ja annan heille parin päivän loman kotona
pistäytymistä varten.
Oulun valtausta seuraavat pian Kemi, Tornio, ja Rovaniemi. Ja silloin
on koko laaja Pohjanmaa puhdistettu punaryssistä. Samoin enemmät
kuin puolet Savoa ja Karjalaa. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja keveältä
hengittää ja päiväkin tuntuu paistavan kirkkaammin. Mutta sitä
mustempana verhoaa pilvi Etelä-Suomen. Se on kuin Manalan valtakunta,
josta ei luoksemme saavu juuri mitään viestejä. Ainoastaan arvailla ja
kuvitella saatamme, mitä kaikkea siellä tapahtuu ja mitä kauhuntöitä
siellä tehdään.
Sinne ovat nyt valkoisen, vapautuneen Suomen katseet suunnatut,
sen vapauttamiseksi tähtäävät kaikki toimemme. Nyt, kun Pohjanmaa
kauttaaltaan on selvänä ja junaliikenne pannaan säännölliseen
käyntiin, saavat sotatoimet järjestetymmän ja täsmällisemmän muodon.
Keskittävästi ja kokoavasti vaikuttaa myöskin yleinen tietoisuus siitä,
että hallituksen valtuuttamana ylipäällikkönä toimii tottunut kenraali.
V.
KOTOISESSA ESIKUNNASSA.
Naapuripitäjä on puhdistettu, aseet riisuttu hulikaaneilta, pahimmat
vangittu ja tutkittu sekä lähetetty pöytäkirjojen kera Kokkolaan
tuomiotaan odottamaan. Rautatien ja aseman vartioinnin on ottanut
huolekseen paikallinen suojeluskunta ja minä joukkoineni olen palannut
kotiin, jossa myöskin on yhtä ja toista pientä puhdistusta pantava
toimeen. Mutta ennen kaikkea odottavat siellä monet järjestely- ja
varustelutoimenpiteet, sillä miehiä rintamalle tarvitaan kiiruusti ja
yhtä mittaa.
Esikunnalle on pantu pystyyn oma kansliansa puhelimineen ja muine
tarpeineen ja siellä on työtä aamusta iltaan, niin että tuskin syömässä
ehtii pistäytyä. Suojeluskunnan esikunta, jonka olemassaolosta ei äsken
vielä mitään tiedetty, on yhtäkkiä muuttunut pitäjän keskeisimmäksi
virastoksi, jonka puoleen miltei joka asiassa käännytään. Kukaan
ei pääse matkustelemaan ilman esikunnan lupatodistusta ja passin
hakijoita käy pitkin päivää, Yksi saa miltei yhtä mittaa merkitä
luetteloon miehiä, joista yhdet lähtevät suoraan rintamalle, toiset
Oulun "lentävään kolonnaan" ja kolmannet tarjoutumaan poliisilaitoksen
palvelukseen. Varsinkin on liike kova niinä päivinä, jolloin
pitäjäläiset annetusta määräyksestä käyvät ilmottamassa ampuma-aseensa
ja tarpeensa. Tunnontarkasti noudattavat kaikki määräystä ja iänikuiset
luodikkorämätkin tulevat luetteloihin merkityiksi.
Telefooni soipi yhtä mittaa. Milloin ilmotetaan asemalta
suojeluskuntain esikunnille osotettuja sähkösanomia tai uutisia
sotatapahtumista, milloin taas piirihallituksesta annetaan määräyksiä
niin ja niin suuren miesjoukon lähettämisestä sinne ja sinne tai
muonavarojen toimittamisesta sotilasten tarpeiksi.
Kaiken tämän kiireen keskellä pannaan toimeen kahden esikoiskaatuneemme
sankarihautajaiset, ensimäiset laatuaan koko tällä tienoolla. Siksi ne
ovatkin yleisen huomion esineenä ja hautajaisvieraita saapuu monesta
pitäjästä. Suuri ja vakava isänmaallinen juhlatilaisuus siitä syntyy
lukuisine seppeleineen, puheineen ja kunnialaukauksineen. Saattajain
lukumäärä nousee puoleenkymmeneen tuhanteen eivätkä läheskään kaikki
sovi avaraan kirkkoon. Kirkkomaan näkyvimmältä paikalta on erotettu
erikoinen alue sankarihaudaksi, jossa vapaussodan vastaisetkin uhrit
saavat leposijansa -- sillä kaikki ovat tietoisia siitä, että sota
tulee vaatimaan vielä lisäksi monta uhria. Mutta kaikki ovat valmiita
melkein mihin uhrauksiin tahansa.
* * * * *
Työväentalo on suljettu, yhdistyksen arkisto takavarikoitu ja punaiset
pitäjässä hiiren hiljaa. Eivät sentään ihan kaikki. Siellä ja täällä
löytyy sisukkaita "ihanneyhteiskunnan" esitaistelijoita, jotka eivät
malta olla uhkailematta ja ennustelematta, että "vielä se porvareinkin
veri vuotaa". Pahimmat suunsoittajat saavat tulla esikuntaan tekemään
tiliä puheistaan sekä saamaan varotuksia vastaisen varalle.
Niinpä istuu eräänä päivänä edessäni esikunnan kansliassa
seitsenkymmenvuotias äijä, ammatiltaan värjäri. Iästään huolimatta hän
on paikkakunnan sisukkaimpia "bolshevikeja". Kommunistisia oppeja on
hän saarnannut jo ennen Venäjän vallankumousta ja kylänurkan, missä hän
asuu, on hän talollisineen päivineen käännyttänyt omaan uskoonsa. Nyt
kerrotaan hänen lausuneen kaikenlaisia uhkauksia ja niiden johdosta
olen hänet haetuttanut esikuntaan. Vapaaehtoisesti ei hän ole suostunut
tulemaan, vaan ensimäisen kutsun saadessaan oli nostanut ankaran
metelin ja huutanut, että tässä maassa ei ole mitään hallitusta, jota
hänen tarvitsisi totella.
Hän on vastenmielisyyttä herättävä vanha äijä sisäänpäin taipuneine
polvineen. Suonikas ja ruma kaula kannattaa päätä, josta pistävät
silmään sisään painunut, mutruileva suu, ja pienet, ikäänkuin
talittuneet tihrusilmät, jotka elottomina tuijottavat eteensä. Äijä
kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ole eloton ja kaikkea muuta kuin
yksinkertainen. Hän on niitä Matti-Kurikkamaisia maailmanparantajia,
jotka yhden kuperkeikan tehtyään valmistautuvat heti laimentumattomalla
innolla uuteen samanlaiseen. Alkuaan on hän askarrellut uskonnollisella
alalla, mutta jättänyt sen jo aikoja. Sitten on hän puuhannut
osuustoiminta-alalla ja perustanut eräällä toisella paikkakunnalla
jonkun osuustoiminnallisen liikkeenkin, jonka hän hataruudellaan
on kuitenkin ajanut haaksirikkoon. Sen jälkeen on hän heittäytynyt
sosialismin helmoihin, kehittyen lopulta kommunistis-anarkistiseksi
tasajakoapostoliksi. Hän on lukenut yhtä ja toista, josta kuitenkin
Ingersoll ja Työmies-lehden erinäiset kirjotukset ovat häneen
pysyvimmän vaikutuksen jättäneet. Hänen tietämyksessään olevat
ankarat aukot ja luonteessaan piilevä auttamaton hataruus saavat
hänet aina epäonnistumaan, mutta omat vikansa näkee hän aina olevissa
oloissa ja käy yhä uudella innolla maailmaa parantamaan. Sanoin häntä
Matti-Kurikkamaiseksi maailmanparantajaksi. Yhtä hyvin sopii häntä
nimittää aito _suomalaiseksi_ maailmanparantajaksi, sillä meillähän
tällaisia keskenkypsiä, hatarapääpuoskareita on erikoisen runsaasti
-- miehiä, jotka eivät koskaan parane penikkataudista ja jotka siis
eliniäkseen pysähtyvät samalle alkeelliselle kehitysasteelle. Kuta
hajanaisemmat ja alkeellisemmat tällaisten maailmanparantajain tiedot
ovat, sitä suuremmalla varmuudella ja suulaudella ne esiintyvät
yksinpä eduskunnan puhujalavallakin. On muuten sattuman ivaa, että
tämän luontoisia "julkisuuden miehiä" on niin erikoisen runsaasti
juuri meillä, jossa on kokonaisia järjestöjä itsekasvatusta varten --
muuten aito suomalaista sekin, että yhdistyksiä perustetaan sellaisen
abstraktisen asian kuin "itsekasvatuksen" pohjalle.
-- Tekö olette kommunisti? -- kysyn alotteeksi puoli leikilläni äijältä.
-- Niin.
-- No tiedättekö, mitä kommunismi merkitsee?
-- Kommuunihan on kunta ja minä olen siis kuntalainen, -- selittää äijä
ja hänen elottomiin silmiinsä on tullut pikkuviekas ilme.
Kaikki naurahtavat, sillä äijän juonikkuus on kyllä tunnettu.
-- Kuinkas se on, kun te ette sano tunnustavanne maan laillista
hallitusta?
Nyt tekeytyy äijä yksinkertaiseksi eikä sano tietävänsä, onko tällä
haavaa mitään hallitusta olemassakaan. Kun hänet pannaan tiukalle
lausumiensa kapinallisten mielipiteiden ja kostonuhkausten johdosta,
pihahtaa äijän pahasisu yhtäkkiä ilmoille.
-- Kyllä sitä on tässäkin pitäjässä imetty köyhälistön hikeä ja verta,
niin että siitä on nyt tultu juovuksiin ja ollaan niin mahtavia, että...
Siihen tapaan alkaa sieltä sosialistilehdistä saadun reseptin mukaan
pihahdella, kunnes minä katson parhaaksi keskeyttää sanatulvan.
-- Näkyy kyllä, että te olette läpi häijy ja juonikas äijän käriläs,
ja kaiken sen perusteella, mitä teidän on todistettu lausuneen ja
mitä osaksi olette täälläkin toistanut, meidän velvollisuutemme olisi
lähettää teidät sotaoikeuden tutkittavaksi. Korkeaan ikäänne nähden
emme tahdo sitä kuitenkaan tehdä. Mutta painakaa visusti mieleenne
nämä hallituksen julistukset ja varokaa tarkoin lausumasta ainuttakaan
poikkipuolista sanaa maan hallituksesta tai suojeluskunnista, jotka
tästä puolin edustavat valtion laillista sotajoukkoa. Muistakaa se! Ja
nyt mars kotiinne!
Äijä kuroo suunsa kiinni ja siepaten lakkinsa vihaisella eleellä lähtee
laputtamaan jalkoihinsa. Kaikesta kuitenkin näkee, ettei hän kauvan
malta pitää suutaan kiinni, vaan jo matkan varrella alkaa hänestä
jälleen pihahdella.
* * * * *
Penkillä oven pielessä istuu muutamia työväenneuvoston jäseniä, jotka
on haastettu esikuntaan kuulusteltaviksi.
Peloissaan he siinä istuvat ja mitään suuren ja nostavan aatteen
luomaa rohkeutta ja mielenlujuutta ei yhdessäkään heistä huomaa.
Kapinaa ja yleensä aseellista toimintaa eivät sano hyväksyvänsä,
vaikka paikkakunnallakin on harjotettu punakaartia sekä oltu täydessä
toimessa ryssiltä aseita saadakseen. Eivätpä he ole tietävinään
paikallisen punakaartin olemassaolostakaan. Ja kun todistukset käyvät
kovin ilmeisiksi, koettavat he kaikin voimin kätkeytyä joukkojen
seljän taakse. Tulee taas niin puhuvana esille tuo meikäläisen
sosialistiseurakunnan toivoton irratsionaalisuus. Ei mitään
persoonallista vastuuntunnetta, ei mitään miehekästä sanojensa ja
tehojensa takana seisomista, ei yleensä mitään mihin tarttua ja minkä
ottaisi lähtökohdaksi uuden, yhteisen pohjan luomiselle. Pujahtelua
sinne ja tänne, syyn vyöryttämistä nimettömän joukon, epämääräisen
massan niskoille, jesuittamaista luikertelua ja -- kun ei ole voimaa
esiintyä röyhkeästi ja koko kansan nimissä -- siivoa myöntelyä ja
alistuvaisuutta, johon kuitenkaan ei voi hetkeäkään luottaa ja johon he
eivät itsekään usko.
Erästä heistä -- paikallisten sosialistien huomatuin johtomies
-- syytetään siitä, että hän julkisessa puheessaan on käyttänyt
väkivaltaan yllyttäviä sanoja: kuinka muka talollisten vilja-aitat
piakkoin murretaan kankien avulla auki. Asiaan on olemassa pätevät
todistukset. Siitä huolimatta kieltää hän jyrkästi ja lujasti
käyttäneensä sellaisia sanoja. Kun hänen kieltonsa tapahtuu niin
vakuuttavasti, alan lopulta uskoa, että hän todellakaan ei ole
tietoinen omista sanoistaan. Kunnankokouksissa ja yleensä oman
seurakuntansa ulkopuolella esiintyy hän aina tyynesti ja asiallisesti,
mutta omiensa parissa työväentalolla on hän joutunut tavallisen
joukkosuggestionin valtaan sekä käyttänyt hurmiossaan sanoja, joita hän
sitten selvillä päin ei muista eikä voi omikseen tunnustaa.
Valtoimenaan on se henkinen sairaus, joksi meikäläinen sosialismi
epärehellisten ja kääpiösieluisten johtajain vaikutuksesta kääntyi heti
1905 vuoden suurlakon jälkeen, saanut kehittyä ja vallata itselleen
maaperää, kunnes se nyt on kehittynyt suoranaiseksi joukkohulluudeksi,
oikeaksi maata vavistavaksi punaraivoksi.
* * * * *