toivottoman tylsää ja tahkomaista, niin kyllä nyt sen sijaan on
pitäjässä innostusta ja samaan päämäärään tähtäävää toimintaa.
Paitsi esikuntaa ovat muonituskomitea ja naisväestä kokoonpantu
vaatetustoimikunta vilkkaassa ja ahkerassa toiminnassa.
Korttijärjestelmä ei tule nyt kysymykseen. Jauhoja, leipiä, palvattua
lihaa, voita ja perunoita heruu sotilasten tarpeiksi joka puolelta
pitäjää. Edelleen: villoja, lankoja, ja kaikenlaisia vaatetavaroita.
Monen anteliaisuus on vallan liikuttava. Eräskin perin säästäväiseksi
tunnettu körtti-isäntä antoi sodan ensi päivinä suojeluskunnan
tarpeisiin tuhannen markkaa -- mikä hänen varoihinsa nähden oli varsin
kunnioitettava uhraus.
Hauska on iltaisin pistäytyä naiskomitean työmaalla. Osuusmeijerin
avara kokoushuone on täynnä naisia. Kartat käyvät, rukit surraavat ja
ompelukoneet rallittavat. Siellä neulotaan käsin ja konein flanellisia
alusvaatteita sekä kangasrensseleitä ja kudotaan sukkia ja lapasia
sotilaille. Raskas mytty toisensa jälkeen lähtee vasta valmistuneita
vaatekappaleita matkaan, osotettuna pääintendenttuurille Seinäjoella.
Vilkas on liike jokilaakson halki kulkevalla maantiellä. Muona-,
vaate- ja sotilaskuorma toisensa jälkeen liukuu asemalle ja helkkyvin
tiu'uin ajavat vastaan tyhjät kuormat. Päivästä päivään pysyvät
ilmatkin suopeina ja keli mainiona. Kaikki vaikuttaa niin avaralta
ja myötäsukaiselta, kitsastelusta ja pikkumaisesta nahistelusta ei
jälkeäkään.
Kirkonkylällä ei näe enää niitä vastenmielisiä jätkäilijöitä, joita
vielä äskettäin aamusta iltaan seisoskeli puotien ja kahvilain
tienoilla, levittäen ympärilleen apteekin löyhkää, ja paperossin pätkä
tylsästi suupielessä roikkuen. Nyt ne ovat kuin maan alle vajonneet.
Kaikki ovat toimessa ja liikkeessä. Nuorisoseuran talolla majailee
kolmekymmentä suojeluskuntalaista, jotka aamusta iltaan harjottelevat.
Harjotusmestarina on Vöyrin kursseilla ollut nuorukainen. Raikkaat
komennushuudot kaikuvat yhtä menoa joelta, kun pojat jäätiköllä
tekevät temppuja. Väliin kaikuu huikea hurraaminen, kun he ketjuksi
hajaantuneena syöksyvät muka jotakin vihollisen varustusta
vallottamaan. Ja kun he säännöllisenä joukkona, suorin rivein yhtä
jalkaa astuen marssivat ruokapaikkaansa, kaikuu kyläntieltä aina
joku isänmaallinen laulu. Kaksi viikkoa harjoteltuaan lähtevät pojat
rintamalle ja heidän sijalleen harjotuksiin sekä pitäjän varusväeksi
astuu uusi joukko. Tarjolla on miehiä aina enemmän kuin voidaan ottaa.
Voi sanoa, että näinä talvikuukausina hallitsee valkoista Suomea yksi
ainoa tahto, _voiton tahto_. Vaikka taistelun jatkuessa jokaisen
pitäjän osalle lankeaa yhä uusia uhreja ja sankarihautajaiset tulevat
kaikkialla päiväjärjestykseen, ei se lannista kenenkään mieltä.
Harvinainen Suomen kansalle on näiden kuukausien yksimielisyys ja
uhrautuvaisuus. Suuri ja mieliä avartava on innostus, ja silloin
tällöin saapuvat viestit punahurttain harjottamista eläimellisistä
raakuuksista tekevät jokaisen vain yhä tietoisemmaksi siitä, että
tämä ei ole sotaa yksistään isänmaan vapauden puolesta, se on samalla
valon sotaa pimeyttä vastaan, Daavidin sotaa Absalomia vastaan,
niin -- Jumalan sotaa perkelettä vastaan. Ja siitä tietoisena
on vähäpätöisimpäänkin yksilöön valkoisessa Suomessa juurtunut
horjumaton voitonvarmuus. Epäilystä lopullisesta voitosta ja suuresta
puhdistuksesta ei kukaan tunne. Kysymys on vain siitä, kuinka pian
veljet Etelä-Suomessa saadaan pelastetuiksi.
Voivatko ne kääpiösielut, ne Tokoi-, Sirola-, Manner-nimiä kantavat
kansanvallan kiipijät, jotka ryssän pistimien avulla ovat nyt
moniaaksi viikkokaudeksi päässeet Helsingin keltaisessa linnassa
valtikoimaan -- voivatko he ja heidän johtoonsa antautuneet laumat
tuntea sellaista puhdasta innostusta ja paisunutta voiton uskoa kuin
valkoisen Suomen kansalaiset, sekä rintamalla että rintaman takana
työskentelevät? Varmastikaan eivät. Ei ole oikeaa siivekkyyttä
eikä voitontahtoon virittynyttä kaikua niissä kansainvälisissä
proletäärilauluissa, joita vedellen punaisen Suomen keinotekoisesti
kiihotetut joukot marssivat rintamille, ja yhtä vähän kajahtaa oikeaa
voitontahtoa heidän johtajainsa palopuheista ikikuluneine fraaseineen
"kansanvallasta", "taantumuksesta", "verenimijöistä". Keinotekoisen
intomielen ja vallankumoushumalan alla vaanii kolkko epätoivo ja
aavistus nopeasti lähenevästä romahduksesta. Kaikista itsekuvitteluista
ja kaikista kauniista sanoista huolimatta kytee jokaisen mielen
pohjalla tietoisuus, että tämä kaikki on vain ohimenevää ja
tilapäistä, että tässä tosissaan ei ole kysymystäkään minkään
kestävän ihanneyhteiskunnan luomisesta, vaan tarkotus on kerrankin
saada näyttää porvareille, saada edes vähän aikaa pitää vallan ohjia
käsissään. Kääpiöjohtajat saavat apinoida vallankumousta, näytellä
Robespierreä, Dantonia, Leniniä ... sekä pistää ahnaat kätensä valtion
kassaholveihin, ja joukot saavat kerrankin oikein kyllältään riehua
ja mässätä. Turhanpäitenkö heitä olisi vuodesta vuoteen kiihotettu
ja yhä vahvemmalla valheen ja vihan myrkyllä ravittu? Täytyyhän toki
viimeinkin laskea Barrabbas irti...
Myöhemmin rintamalla toimiessani tapasin useilla vangeilla luettelon
-- "kansanvaltuuskunnan" painattamien setelien numeroista. Se puhuu
selvää kieltä siitä, missä määrin punaiset itsekään uskoivat asiaansa
ja luottivat hallituksensa toimenpiteitten pysyväisyyteen.
VI.
SOTILASPOIKA.
Eräänä päivänä, kun tulisella kiiruulla valmistan passeja matkaan
lähteville vapaaehtoisille, ilmestyy esikunnan kansliaan pieni
pojannapero. Pöydän edessä seisoessaan ei hänestä jää näkyviin paljon
muuta kuin rohkeatekoinen, pyöreä pää vilkkaine silmineen.
-- Mitäs pikku miehellä on asiaa?
-- Passia minä olisin vailla.
-- Passia! Mihinkä niin?
-- Rintamalle on aikomus lähteä.
Kaikki purskahtavat nauruun ja poika luo ympärilleen ärtyneen
silmäyksen.
-- Kenenkäs sinä olet poika?
Hän mainitsee kotinsa, josta käy selville, että hän on noin peninkulman
päästä kirkolta.
-- Tietysti sinä olet omin lupisi lähtenyt kotoa?
-- Kyllä ... kyllä minä sain isältä luvan.
Tätä sanoessaan on pojan katse käynyt kuitenkin hieman epävarmaksi.
-- Kyllä sinä kaikesta päättäen olet oikea miehen alku. Mutta nyt sinä
olet vielä liian nuori ja pieni rintamalle lähtemään. Katsopas, ethän
sinä ylety paljon muuta kuin vyötäisille näitä miehiä, jotka ovat sinne
menossa. Niin ollen on parasta, että palaat vielä joksikin aikaa kotiin
kasvamaan.
Vastahakoisesti ja kyräten jättää poika huoneen. Jonkun ajan kuluttua
ilmestyy sinne hänen isänsä.
-- Onkohan täällä näkynyt meidän poikaa? Se on jo monena päivänä
uhkaillut lähtevänsä rintamalle ja kun se tänä aamuna katosi siitä
jäljettömiin, niin ruvettiin epäilemään, etteihän se vain ole lähtenyt
muka passia itselleen ottamaan.
Me kerromme isälle pojan käynnistä ja että hän nyt varmaankin on
jossain tuolla kylällä.
-- Eihän se peeveli vain ole lähtenyt asemalle viilettämään! --
hätääntyy isä ja lakkinsa siepaten lähtee karkulaista tavottamaan.
Tätä seuraavana aamuna se sitten ilmestyi esikunnan kansliaan se
sotilaspoika, josta minun oikeastaan piti tässä hiukan kertoa.
Niitä oli kolme körttiläispoikaa, kaikki siinä viidentoista vaiheilla.
Avosilmäisiä, terhakan näköisiä poikia eikä ollenkaan ujoja. Rohkeasti
esittivät he passiasiansa ja antoivat esikunnan jäsenten leikillisiin
kysymyksiin visapäisiä vastauksia.
-- Mutta onko teillä varmasti vanhemmilta lupa?
-- On, on! -- vakuuttivat pojat silmä kovana. Kaikesta huolimatta
me kuitenkin sitä hiukan epäilimme. Körttiläiset esiintyvät aina
kotiaskareet jätettyään siistissä pyhäasussa, mutta pojilla oli yllään
virttyneet ja paikatut arkitamineet. Ja, mikä vieläkin epäilyttävämpää,
yhdelläkään heistä ei ollut minkäänlaista matkalaukkua, eipä edes
päällystakkiakaan. Kaikki muu paitsi poikien käytös vaikutti siltä
kuin olisivat he työpaikalta lähteneet omin päinsä livistämään. Mutta
kuinka ollakaan, pojat olivat tehneet miellyttävän ja puoleensa
vetävän vaikutuksen esikunnan jäseniin, nämä ummistivat silmänsä pikku
epäilyksilleen ja pojat saivat kuin saivatkin passit, jotka oikeuttivat
heidät vapaaseen rautatiekyytiin Seinäjoelle. Asemalle piti heidän
saada hevoskyyti muonituskomitealta.
Hetken kuluttua palasivat pojat takaisin esikuntaan. Muonituskomitean
miehet eivät olleet välittäneet mitään heidän kyytivaatimuksestaan.
-- Mikä virasto se sellainen on, joka ei täytä tehtäviään! -- sanoi
yksi pojista äkämystyneenä.
Tästä huomautuksesta huvitettuna ehdotti esikunta, että pojat
lykkäisivät matkansa huomiseen, jolloin lähtee useampia hevosia
asemalle.
Ei, siihen eivät pojat mitenkään suostuneet. Tänään piti heidän
välttämättä päästä matkalle.
Vaikka tämä poikien kiire panikin jälleen epäilemään heidän lähteneen
kotoa omin lupinsa sekä pelkäävän mahdollista takaa-ajoa, ummisti
esikunta jälleen silmänsä ja toimitti pojat matkaan.
Illalla, kun runsaasta päivätyöstä uupuneena makaan jo vuoteessa,
ilmotetaan erään körttiläisemännän ja miehen pyrkivän puheilleni.
Päivälliset pojat muistuvat heti mieleeni, ja aivan oikein, emäntä on
heistä yhden, Ville-nimisen äiti, ja mies on toisen isä.
-- Kyllä ne saivat passit Seinäjoelle lähteäkseen, -- ilmotan heidän
tiedustelunsa johdosta. -- Luvattako ne olivat lähteneet?
-- Aivan sananpuhumatta.
-- Ja meille monikertaan vakuuttivat saaneensa vanhemmiltaan luvan, --
koetan minä syyllisyydentunnossani selittää.
Emäntä itkee ja päivittelee, että kun heidänkin Ville aivan
arkitamineissaan lähti, kehnoissa sukissa ja ilman päällysvaatetta. Se
onkin aina ollut sellainen visapää.
-- Sellaiset visapäät ne sodassa parhaiten menestyvät ja henkensä
säilyttävät, -- koetan lohduttaa.
-- Eikö tuosta lie ukkovaariinsa tullutkin, minun isäni kun oli
ruotusotamies, -- sanoo nyt emäntä hiukan ilahtuneempana ja kuivaa
kyyneleensä.
-- No hätäkös sitten, kun se on sellaista sotilassukuakin.
Mutta kumpikin he, isäntä ja emäntä, tahtovat tehdä kaikkensa,
saadakseen poikaviikarinsa kotipiiriin palautetuiksi. He aikovat
lähteä heidän peräänsä, toivoen tapaavansa karkurit huomenna asemalla,
kun ne kerran eivät ole voineet tämän päivän junaan joutua. Sitä
varten he oikeastaan ovat tulleetkin minun puheilleni, että pääseekö
naapuripitäjässä vapaasti kulkemaan vai pitääkö olla passi. Kirjoitan
heille kaiken varalta passit.
-- Mutta ottakaa nyt siltä varalta, ettette saisi poikien päätä
kääntymään, mukaanne alusvaatteita, evästä ja mitä yleensä
tarpeelliseksi katsotte, -- neuvon minä lopuksi, epäillen heidän
onnistumistaan.
* * * * *
Asemapäälliköltä kuulin sittemmin Villen ja hänen äitinsä kohtauksesta.
Pojat ovat viettäneet yönsä sotilasten majatalossa lähellä asemaa.
Siellä he ovat levottomina ja hevosilla ajajia tarkoin silmällä pitäen
odotelleet junan lähtöaikaa.
Silloin huomaavat pojat -- ja junanlähtöön on vielä tuntikausia --
pihaan ajavan hevosen, jossa istuu Villen äiti ja erään toisen karkurin
isä. Punaiseksi sävähtäen, mutta uhkamielisesti kyräten siirtyy Ville
vastakkaiselle pihasolalle. Äiti on kuitenkin iskenyt häneen jo
silmänsä ja kehitteleikse kiiruusti vapaaksi saalista ja rekipeitteestä.
Pää hartiain väliin vedettynä kulkee Ville asemaa kohti, noin vain
hiljalleen ja ikäänkuin omia aikojaan, mutta samalla hän silmille
painetun lakkinsa suojasta luimistelee levottomasti sivuilleen. Äiti
valitsee toisen tien ja jouduttaa askeliaan, voidakseen katkaista tien
pojaltaan, mutta Ville huomaa hänen tarkotuksensa ja kaartaa sivulle --
nythän on niin vähän lunta, että pääsee peltojakin pitkin...
Yhtä rintaa, mutta parinkymmenen sylen päässä toisistaan, hitaasti,
askel askeleelta, kaarratellen ja toisiaan visusti silmällä pitäen
lähestyvät äiti ja poika asemaa, kohdatakseen vihdoin toisensa
asemasillalla, lähellä konttorin ikkunaa.
Jurona seisoo poika ja syrjittäin äitiin, joka itkien houkuttelee häntä
palaamaan kotiin.
-- Enkä palaa! -- äsähtää poika, mutta hetken kuluttua turskahtaa
häneltäkin itku ja hän painaa nyrkit silmilleen aivankuin väkisin
pakottaakseen kyyneleet pysymään lähteissään.
Niin jatkuu hetken aikaa, kummankin niiskuttaessa, toiselta puolen
houkuttelua ja toiselta äkäisiä, heltymättömiä vastauksia. Kun
Villen isä on sattumalta Etelä-Pohjanmaalla, lausuu äiti viimeisenä
hätäkeinona:
-- Poikkeaisit edes mennessäsi isäsi luona. Mutta Villellä on tähän
valmiina oma valttinsa.
-- Poikkeankihan minä, -- sanoo hän, -- ja kyllä isä antaa minun mennä,
se ei olekaan ryssänmielinen niinkuin te.
Nyt ei äidillä ole enää muuta neuvona kuin kuivata kyyneleensä, antaa
Villelle kaiken varalta mukaan ottamansa eväät ja vaatteet sekä
varustaa hänet kaikenlaisilla äidillisillä neuvoilla ja varotuksilla.
Ja niinpä Ville, junan porhaltaessa asemalle, nousee mytty kainalossa
vaunuun ja lähtee vierimään kohti sotakenttiä.
* * * * *
On kulunut viikon päivät edellisestä. Seison junaa odotellen Seinäjoen
aseman ravintolassa ja tarkastelen niitä tulevien ja lähtevien
monikirjavaa virtaa, joka yhtä mittaa, sydänyölläkin, täyttää avaran
salin. Täällähän on Suomen armeijan keskus, josta johtolangat kulkevat
eri joukko-osastoihin ja eri rintamille. Täällä majailee myöskin paljon
sotilaita, sekä jalka- että ratsumiehiä, jotka harjottelevat aamusta
iltaan. Mielellään pistäytyvät he harjotusten lomassa tänne ravintolaan
tuttuja tapaamaan tai saamaan jotakin suuhunsa.
Eteeni ilmestyy siinä keskenkasvuinen nuorukainen, jolla on päällään
itseään isommalle tarkotettu sarkatakki sekä päässä Suomen vaakunaa
esittävällä metallilaatalla varustettu, korville vedettävä kangaslakki,
jommoisia ovat n.s. lentävissä kolonnissa ottaneet käytäntöön.
Poika tekee minulle kunniaa ja pistää sitten kättä.
-- Mitäs sinne kotipuoleen kuuluu? -- kysyy hän. Katson häntä
tutkistellen, sillä arvaan hänet kotipitäjän pojaksi, mutta en jaksa
muistaa nimeä. Kuluneina päivinä on niin monenlaista ihmistyyppiä
vaeltanut silmieni ohi, että kaikkia on mahdoton muistaa.
-- Sehän minä olen Rantalan Ville, joka silloin karkasin kotoa, --
auttaa poika muistiani ja hänen kasvoilleen leviää tyytyväinen hymy
kuin tahtoisi hän sillä sanoa, että: ähää, ettepä saaneet silloin
selville, että me olimme omin lupimme kotoa lähteneet.
-- Jahaa, kyllä muistan. Vai niin, ja nyt sinä olet täällä sotilaana.
-- Niin, lentävässä kolonnassa, ja ensi viikolla päästään rintamalle.
Hänen takanaan seisoo samanikäinen nuorukainen samanlaisessa asussa,
se vain eroa, että puku on vartavasten hänelle tehty. Katseeni häneen
pysähtyessä tekee hänkin kunniaa ja ottaa pari epävarmaa askelta minua
kohti.
-- Tämä on meidän ryhmäpäällikkö, -- esittelee Ville.
Katson tarkemmin nuorta aliupseeria ja samalla tunnenkin hänet
sekä ojennan käteni. Se on erään tutun rovastin poika täältä
Etelä-Pohjanmaalta. Hän on vielä lyseon keskiluokilla, mutta nyt hän on
monen muun toverinsa kanssa muinaisten Viipurin lukiolaisten esimerkkiä
seuraten vaihettanut kirjansa miekkaan.
Kaunis pari, tuo aliupseeri ja hänen sotilaansa. Mieli oikein heltyy
ja lämpenee heitä katsellessa. Kummankaan leuassa ei näy vielä parran
untuvaakaan, kasvot ovat maidonpuhtaat ja herkkäihoiset ja silmistä
kuvastuu puhdas nuorukaissielu. Ja niin tyytyväisinä toteavat he ensi
viikolla pääsevänsä rintamalle...
-- Onnea matkallenne, pojat, palatkaa terveinä ja vapaudenristit
rinnassa! -- hyvästelen minä erotessa ja puristan lämpimästi heidän
kättään.
* * * * *
Sodan melskeessä ja kirjavissa vaiheissa on Ville jälleen häipynyt
mielestäni. Olen voitokasten joukkojemme mukana kulkenut halki Suomen
aina Kymijoen suulle saakka ja nyt olen, sotapalveluksesta juuri
vapautuksen saatuani, matkalla kotiin.
Olen Seinäjoen asemalla laskeutunut juuri junasta, kun eteeni
väentungoksessa pysähtyy nuori sotilas, jolla on siisti viheriä
univormu, kupeella pajunetti, rensseli selässä ja rinnassa
vapaudenristin nauha. Hän tekee kunniaa ja pistää tutunomaisesti kättä.
-- Kuinkas teidän nimenne olikaan? -- koetan minä muistella, arvaten
hänet joksikin kotipuolen pojaksi.
-- Se Villehän minä olen, joka silloin talvella karkasin kotoa, ettekö
muista?
Minun olisi ollut häntä vaikea tuntea, vaikkapa mieleeni ei sitten
viime näkemän olisi kasaantunutkaan niin paljon uusia kuvia kuin mitä
nyt oli laita, sillä siksi tuntuvasti oli hän sitte talven muuttunut:
päivettynyt ja kaikin puolin miehistynyt.
-- Katsohan vain! Ja ehynnäkö sinä olet koko sodan ajan säilynyt?
-- Ei ole tullut naarmuakaan.
-- Vaikka olet ollut kukaties monessakin taistelussa.
-- No niin monessa, etteihän niitä kaikkia muistakaan.
-- Sepä tietty, koska näkyy vapaudenristikin olevan.
-- Sainhan minä sen, -- sanoo Ville tyytyväisenä ikäänkuin muistuttaen
mieleeni, että niinhän se oli puhekin talvella.
-- No olet sinä varmaan jonkun vihollisenkin saanut kaadetuksi?
-- Jonkunko vain! Se teidän varapäällikkönne lupasi leikillään silloin
talvella, kun minä lähdin, kymmenen penniä joka punikista, jonka saan
ammutuksi. Mutta jos minä nyt rupeaisin häntä lupauksestaan tilille
vaatimaan, niin eipä taitaisi miehellä lantit piisata.
-- Kai sinä nyt olet päässyt vapaaksi sotapalveluksesta? -- kysyn
erotessamme.
-- Olisin kai minä alaikäisyyden takia päässyt vapaaksi, mutta en minä
ole välittänyt pyrkiäkään.
Minä otin vain lomaa ja olen nyt menossa rippikouluun.
Hän sipasee kädellä lakinreunaansa, pistää minulle kättä ja juosta
vilistää liikkeellä olevaan junaan, niin että rensseli selässä
heilahtelee.
* * * * *
Univormuineen, leveine vöineen ja vapaudenristin nauhoineen on Ville
rippikoulussa toveriensa yleisen huomion ja kateuden esineenä. Vaikka
useimpia heitä nuorempi, on hän kuitenkin kuin päätään pitempi toisia.
Erikoisesti on vanha rovasti häneen mieltynyt, sillä vastauksensa antaa
hän aina raikkaalla äänellä ja lapsenomaisissa silmissä on avonainen ja
totinen katse.
-- Niin raskasta ja vaivaloista kuin vaellus elämän tiellä onkin, --
puhuu vanha rovasti, --, niin aina varaa Herra nääntyvälle vaeltajalle
virkistyskohdan ja lepopaikan. Ja sitä suloisemmalta tuntuu tuollainen
lepo, mitä näännyttävämmän taipaleen on kulkenut. Olettehan sen
huomanneet maallisessa vaelluksessakin. Eikös sen saanut siellä
sotaretkelläkin monesti kokea?
Viimeiset sanansa on rovasti kohdistanut Villeen, joka kavahtaa
seisomaan, lyö kantapäät yhteen, niin että suuret saappaat kolahtavat
ja jännittää kätensä sivuille.
-- Ky-yllä, -- sanoo, hän venyttäen ja ikäänkuin muistellen. Sitten
elostuvat yhtäkkiä hänen kasvonsa jostakin muistosta, hän hengähtää
syvään ja jatkaa vilkkaasti: -- Kerrankin me kovana pakkasyönä, kun
oli koko päivä saatu olla taistelussa, pääsimme muutamaan lämpimään
navettaan. Siellä oli kyllä meidän tullessamme punikkeja, mutta me
otimme ne vangiksi ja sanoimme, että kyllähän tämä navetta kuuluisi
oikeastaan teille, kun te kerran olette punikkeja, mutta nyt me
tarvitsemme sen itse ja te saatte mennä sikolättiin.
Ville on kertonut tämän tavallisella raikkaalla äänellään ja toverit
vilkuilevat ympärilleen, että sopiiko tässä nauraa vai pitääkö pysyä
totisena. Mutta rovasti hymähtää hyväntahtoisesti ja ryhtyy opetustaan
jatkamaan.
* * * * *
Rippikoulun päätyttyä kohtaan Villen sattumalta asemalla.
-- Nytkö takaisin palvelukseen? -- kysyn häneltä.
-- Niin, mutta en minä siellä enää montakaan päivää viivy. Minä lähden
Saksaan.
-- Saksaan?
-- Niin, meriväkeen, -- ja Ville kertoo, kuinka sinne otetaan
suomalaisia poikia merisotilaan oppiin. Meille kun itsellekin tulee nyt
meriväki. Hän on jo kirjottanut asiasta pataljoonansa esikuntaan ja
saanut myöntävän vastauksen.
-- Eikö äiti pane enää vastaan?
-- Ei se nyt enää, kun näki että minä sodassakin hyvin pärjäsin.
Niin lähti Ville huristamaan etelää kohti, tällä kertaa matkan määränä
Saksan sotalaivasto. Olen varma, että kun hän ensi kerran tämän jälkeen
ilmestyy eteeni, on hänellä päällään meriväen luutnantin univormu.
VII.
JÄÄKÄRIT TULEVAT.
Kauan, jo aikoja ennen suurta vallankumousta, oli kotimaassa ollut
vilkkaan huomion esineenä se muutamatuhantinen nuorukaisjoukko,
joka vaikeissa oloissa, valtiollisen sorron raskaimmillaan maata
painaessa, oli kaikkensa yhden kortin varaan pannen vaeltanut vieraalle
maalle, saadakseen siellä perusteellisen sotilaskouluutuksen isänmaan
vapautuksen varalle. Kahtalaisin tuntein oli Suomessa tähän joukkoon
suhtauduttu vielä vallankumouksen päivinäkin: toiset tuomiten, mutta
toiset, ja epäilemättä paljon suurempi osa kansasta, hartaalla
myötätunnolla.
Salaisen ilon ja ylpeyden esineenä on tuo joukko ollut niillä,
jotka sen syntymästä asti ovat siihen myönteisesti suhtautuneet ja
huolekkaalla mielenkiinnolla ovat he kaikkia sen vaiheita vieraalla
maalla seuranneet. Monen mielessä häämötti tuo pienoinen joukko
ainoana valonpilkkuna sen pimeyden ja tylsyyden keskellä, mihin maamme
vallankumouksen edellisinä aikoina oli vajonnut. Se oli tulevaisuuden
verhoon kätketyn uuden, itsenäisen Suomen tunnussana.
Kuta räikeämpiin muotoihin vallankumouksen jälkeinen "svaboda" alkaa
pukeutua, sitä useammin kuulee tuskastuneiden ihmisten kysyvän:
-- Mikseivät jääkärimme tule jo kotiin? Missä he viipyvät? Ja samalla
alkaa yhä useampi tuomitsijoistakin hiljaisuudessa ajatella, että ehkä
se yritys lopultakin koituu hyödyksi isänmaalle.
Mutta jääkäreitä ei kuulu kotimaahan. Tiedetään heidän olleen mukana
maailman sodan suurilla näyttämöillä, mutta vallankumouksen jälkeen
on heidät siirretty pois rintamalta. Missä he oikein ovat ja mitä
toimivat, siitä ei suurella yleisöllä ole mitään varmaa tietoa.
Jääkärien elämä on kätkeytynyt romanttisen salaperäisyyden verhoon.
Kun suojeluskuntia aletaan perustaa ja taistelun välttämättömyys käy
yhä ilmeisemmäksi, silloin kaivataan ja odotetaan jääkäreitä entistä
hartaammin. He ovat maailman ensimäisessä sotilasvaltiossa saaneet
perusteellisen kouluutuksen ja heitä tarvittaisiin nyt niin kipeästi
harjoitusmestareiksi täällä kotona, jossa anarkia ja ryssäläisten
sotilaslaumojen kurittomuus kasvaa päivä päivältä.
-- Missä ne viipyvät vai eikö heitä lasketa tulemaan? -- kyselevät
ihmiset ja monet jo sydämessään napisevat ihailemiaan saksalaisia
vastaan.
Edellämainitsemani turkulainen shpalernajatoveri ja jääkäri, jolla on
myöskin veli jääkäripataljoonassa, kirjottaa minulle vuoden lopulla:
"Veljeni on vallankumouksen jälkeen kirjottanut kolme kirjettä: kaikki
erinomaisen reippaita ja optimismia uhkuvia, ei mitään sellaisia
Geijerstamin kuvauksia, joita keväällä oli eräissä Suomen lehdissä."
[Gustaf af Geijerstamin poika, itsekin kirjailija, on jonkun aikaa
ollut vapaaehtoisena suomalaisessa jääkäripataljoonassa. Kokemuksistaan
on hän julkaissut teoksen, jossa hän mitä synkimmin värein kuvaa
suomalaispoikain elämää sekä käyttää joka ainoaa tilaisuutta
saksalaisia mustatakseen. Eräs meikäläinen jääkäriupseeri arvelikin
hänen olleen englantilaisten palkoissa. Tästä Geijerstamin asioita
vääristelevästä teoksesta julkaisivat vallankumouksen jälkiaikoina
otteita Helsingin Sanomat ja ne muut suomalaiset lehdet, joissa vielä
silloin katsottiin jääkäriliikettä kevytmieliseksi yritykseksi.]