vedetyn säkeen jälkeen sammuu laulu siihen. Kaikki ovat liiaksi
mielenliikutuksen vallassa kyetäkseen laulamaan.
Ääneti marssimme kirkonkylän läpi. Joskus kilahtavat vain pajunetit
toisiinsa. Osuuskaupan edustalla seisoo virnistelemässä joukko oman
kylän punaisia.
-- Virnistelkäähän nyt vielä, mutta kyllä siitä pian lakkaatte!
Kylän alapäähän on varapäällikkö ollut hankkimassa hevosia meille
lähtijöille. Siellä on jo valmiina lähes parikymmentä kyytimiestä. Ei
siis muuta kuin sijotutaan rekiin ja lähdetään asemaa kohti, jonne on
kolmen peninkulman taival.
On ainoastaan muutaman asteen pakkanen ja keli on mainio. Taivaalla
helottaa täysikuu ja sen salamyhkäisessä valaistuksessa näyttävät
kaikki, lumiset lakeudet, metsät ja talot kaivonvintteineen kuin
odotukseen vaipuneilta. Reenjalakset kolisevat, tiu'ut helisevät
ja miehet istuvat äänettöminä, omiin ajatuksiinsa vaipuneina. Mitä
kätkeneekään helmaansa tämäkin yö ja mitä kauhun kohtauksia etelässä
parastaikaa näyteltäneenkään? Näen niin selvästi, aivankuin yhdellä
kertaa, kaikki lukuisat ystäväni ja tuttavani punaisessa Etelä-Suomessa
ja minusta tuntuu kuin ne kaikki tuskallisen odotuksen vallassa
kääntäisivät katseensa tänne pohjoiseen. Tiu'ut helisevät ja tyynenä
purjehtii korkeudessaan valju kuu eikä kerro mitään näkemistään.
Mutta jo kajahtaa laulu muutamasta reestä:
Poikia on haudattu Balkanin santaan
toiselle puolelle Tonavan.
Oi kallis kotimaa,
Suomi, sulo Pohjola,
ei löydy maata sen armaampaa.
Lauluun yhtyy rekikunta toisensa jälkeen ja reippaana, mieliä
vapauttavana kaikuu pian tuo vanhojen, Turkinsodassa olleiden
kaartilaisten laulu. Matkueen mieliala notkistuu, vauhtia lisätään ja
keveästi liukuvat reet halki uinuvan metsän.
Puolitaipaleessa on tiheä taloryhmä. Sinne on ympäröivistä kylistä
kerääntynyt paljon levotonta ja uutisjanoista väkeä. Siellä tapaamme
asemapäällikönkin, joka kertoo punahulikaanien kivääreineen
terrorisoivan kirkonkylää. Telefoonitse on hän yhteydessä molempien
asemalle jääneiden kirjurien kanssa. Mitään erinomaisempaa ei sieltä
tällä haavaa kuitenkaan kuulu.
Jatkamme matkaa. Metsäisellä lopputaipaleella ajaa vastaamme asemalta
palaava heinänviejä.
-- Seis! Mitä kuuluu asemalle?
-- Sekaisin siellä tuntuu kylä olevan, ihmiset kuin päästään pyörällä
ja ammuttiinkin siellä.
-- Kutka siellä ampuivat ja missä?
-- Kukapa siitä pimeässä selvän sai. Mutta juuri kun minä pois
lähtiessäni käänsin hevostani kortteeritalon pihasta maantielle,
pamahti ihan edessäni monta laukausta. Ampujia ei kuitenkaan näkynyt
enkä tiennyt, ketä ne olivat.
Siellä ovat siis hulikaanit sotajalalla. Ovat varmaankin saaneet
tiedon meidän tulostamme, sillä onhan niillä omat sananlennättäjänsä.
Mutta ovatkohan nuo niin röyhkeitä, että käyvät ihan asian aikain
meidän kimppuumme? Varuillaan sietää joka tapauksessa olla. Ja kaipa
sikäläinen suojeluskuntakin -- joka tosin ei ole ehtinyt aseita saada
-- on ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin. Soitinhan päivällä nimismies
S:lle, että hän kutsuisi suojeluskunnan koolle nuorisoseuran talolle
kylän alapäähän sekä lähettäisi sieltä kylän yläpäähän meitä vastaan
jonkun osaston.
Jo aukenee kylän lakeus. Kuutamossa näkyy kirkontorni, sahojen
lautatapulit ja asemarakennukset. Kaikki on hiljaista. Pysähytämme
ensimäisten talojen luo, parin kilometrin päässä asemalta.
Mauserpistooli kädessäni lähenen ensimäistä taloa, jonka
tuvasta loistaa tuli. Ovea raottaissani näen tuvan olevan väkeä
puolillaan. Ensi silmäyksellä huomaan kuitenkin, etteivät ne mitään
punakaartilaisia ole, ja astun reippaasti sisään.
-- Mitä tänne kuuluu? Kuinka ovat kylällä asiat?
-- Ei ole tietoa, kylällä ei ole uskallettu käydä, kun siellä ammutaan.
Päätämme jättää hevoset tänne. Kääntäessämme niitä erään talon pihaan,
juoksee vastaamme solalle vanha äijä avojaloin ja alusvaatteisillaan.
-- Ei saa tulla tänne meidän pihaan, ajakaa muualle! -- hätäilee vaari.
-- Tällä tavoinko te otatte vastaan, kun me tulemme teitä auttamaan? --
tiuskasen vaarille.
-- Joo, joo, mutta kun ne sitten kostavat meille. Menkää herran nimessä
muualle!
Vaari hoippuu alusvaatteissaan kuin kummitus pihalla ja hänen
käytöksessään on jotakin hyvin koomillista. Hänen hädästään
piittaamatta alkavat miehet päästellä hevosia valjaista.
Paikkakunnan suojeluskuntalaisista ei kuulu mitään. Ollessamme
valmiina asemalle lähtemään saapuu kuitenkin suojeluskunnan päällikkö,
entinen aliupseeri, yhden miehen kera. Hän kertoo suojeluskuntalaisia
olleen koolla nuorisoseuran talolla ja että niiden oli määrä sieltä
nimismiehen johdolla lähteä asemalle. Punahulikaanit ovat kaiken iltaa
olleet jalkeella ja ammuskelleet pelotukseksi.
Me jaamme minun tuomani miehistön kahtia. Kun paikalta kulkee
pääkirkonkylään kaksi maantietä, toinen toista puolta jokea,
lähdemme asemalle kahtena joukkona, joista toista johtaa paikallisen
suojeluskunnan päällikkö. Tunnussanasta sovittuamme lähdemme matkaan
kumpikin omalle suunnallemme.
Kylässä on yhä hiljaista. Puolitaipaleeseen päästyä komennan minä
mieheni ketjuun ja siten alamme, tieltä poiketen, yli peltojen
varovasti lähestyä asemaa. Lunta on ainoastaan vähän, joten kulku
peltojen yli ei tuota mitään vaikeuksia.
Siinä on edessämme muutamia riihirakennuksia ja niiden takana, ihan
aseman edustalla, kokonainen rykelmä suuria olkikasoja ja lautapinoja,
joista kuutamossa syntyy hangelle laajat mustat varjot. Entäpä niiden
suojaan olisi kätkeytynyt punaisia kivääreineen ja meitä vastaan
alkaisi sieltä yhtäkkiä laukauksia pamahdella? Vaistossani tunnen
kuitenkin, ettei sieltä mikään vaara meitä uhkaa.
Onnellisesti sivuutamme nuo väijyntäpaikoiksi oivalliset ladot ja
pinot. Olen juuri etummaisten miesten kanssa nousemassa asemasillalle,
kun kylällä pamahtaa joukko laukauksia. Värähdys kulkee pitkin riviä,
mutta kuuluvasti lausumani leikkisana saa heidät heti rauhottumaan.
Hulikaanit ovat luultavasti ampuneet meidän toista joukkoamme.
Pitempään ei sieltä kuitenkaan ammuntaa kuulu, vaan talviyön hiljaisuus
ympäröi jälleen kylää.
Asemarakennus lepää siinä pimeänä ja aution näköisenä. Ainoastaan
konttorista kuultaa ikkunaverhojen läpi hieman tulta. Koputan ruutuun
ja ilmoitan, että täällä on suojeluskuntalaisia. Pian syttyykin
odotussaleihin tulta, ovi avataan ja me työnnymme sisälle. Konttorissa
tapaan, paitsi kirjuria ja asemapäällikön rouvaa tyttärineen, myöskin
nimismies S:n. Hän kertoo suojeluskuntalaisten kanssa lähteneensä
nuorisoseuran talolta, mutta asemalle tullessaan huomasi hän olevansa
yksin. Aseettomat miehet olivat siis tunteneet mielensä noloiksi ja
kaikessa hiljaisuudessa luikkineet kotiinsa.
Pian saapuu asemalle toinenkin joukko. Sillan yli kulkiessa oli heitä
kohti ammuttu joitakin laukauksia. Ulkohuoneiden suojassa piilevistä
ampujista ei kuitenkaan ollut näkynyt jälkiäkään.
Asetamme ulos kaksi kiertävää kulkuvahtia, muun miehistön majottuessa
odotussaleihin. Sähköteitse tiedustelemme pääsymahdollisuutta
Kannukseen. Sieltä vastataan, että vaara on jo ohi. Ryssät ovat
uhkauksiaan täyttämättä poistuneet junalla Kokkolaan.
Kylältä kuuluu jälleen laukauksia ja hetkistä myöhemmin syöksyvät
toisen kulkuvahdin miehet hengästyneinä sisälle.
-- Meitä ammuttiin, -- läähättävät miehet. -- Kun olimme asematien
tuolla päässä, rupesi maantien takana paukkumaan ja kuulat vinkuivat
meidän ympärillämme.
Nimismies S. ja aliupseeri lähtevät kolmen miehen kera ottamaan selkoa
noista päättömistä sala-ampujista.
Tuskin olen ulkoa palanut aseman konttoriin kun jälleen alkavat
laukaukset pamahdella, tällä kertaa paljon lähempää. Niin, ihan aseman
edustalla tuntuu niitä räiskähtelevän ja samalla helähtelee kummassakin
odotussalissa ruutuja rikki, minkä lisäksi ulkoa tullut kuula rikkoo
kattolampun toisen luokan salissa, niin että siellä olleet miehet
jäävät pilkkopimeään. Eväidensä kimpussa rauhallisesti askartelevat
miehet valtaa hurja sekasorto. Toiset, neuvokkaammat, hapuilevat
kiväärejään, mutta osa syöksyy kuin päättömät kanat konttorin kautta
asemapäällikön asuinhuoneisiin, jossa pöydät ja tuolit kaatuilevat ja
lamput sammuvat ja pimeän keskeltä kuuluu naisten kirkunaa.
-- Elkää ampuko, me antaumme! -- kuuluu toisen luokan salista surkea
ulina.
Ne ovat muutamia iäkkäämpiä ja aseettomia paikkakunnan miehiä, joita
on liittynyt meidän joukkoomme. Pistooli kädessä hyökkään ovelle ja
uhkaan ampua jokaisen, joka sellaista ulisee. Mutta äijäpoloiset ovat
säikähdyksestä häyrypäisinä ja sanojani kuulematta tai tajuamatta
jatkavat he parkumistaan.
Pari miehistäni, molemmat metsästäjiä ja taitavia pyssynkäyttäjiä, on
syöksynyt aseman ulkoportaille, josta he kyykkysillään ampuvat tyhjien
tavaravaunujen taa piiloutuneita sala-ampujia, joidenkin toisten
säestäessä heitä odotussalin ikkunoista. Vaikka sala-ampujista ei
näykään muuta kuin joskus vaunun alitse jalka vilahtavan, katkaisi yksi
miesteni kuulista sormen eräältä hulikaanilta, kuten myöhemmin kävi
selville.
Ammunta lakkaa yhtä äkkiä kuin alkoikin ja hulikaanit luikkivat
vaunujen ja makasiinien suojassa matkoihinsa. Tiedustelijat palaavat
matkaltaan. Yksi heistä, omaan miehistööni kuuluva kuustoistavuotias
nuorukainen, ontuu kivääriinsä nojaten. Hän on saanut kuulan sääreensä.
Erään toisen kiväärinperään on sala-ampujain kuula kyntänyt syvän vaon.
Tiedustelijain edetessä viismiehisenä rivinä pitkin aseman tietä, oli
heitä vastaan muutamien rakennusten suojasta alkanut vinkua kuulia.
Miehemme olivat nopeasti heittäytyneet pitkäkseen sekä alkaneet vastata
tuleen. Samaan aikaan on asemarakennukseen alkanut ampua toinen
hulikaanijoukko, joka makasiinien ja ratapihalla seisovien tyhjien
tavaravaunujen suojassa on päässyt hiipimään aivan lähelle.
Vasta nyt saan tietää, että meillä edellä mainittua nuorukaista
lukuunottamatta on toinenkin haavottunut, joka makaa kuolemaisillaan
toisen luokan odotussalissa. Hän on parinkymmenen vuotias
körttiläisnuorukainen. Seinän läpi tullut kuula on lävistänyt hänet
vyötäisiltä. Eikä kylässä ole tällä haavaa lääkäriä! Soitamme
sairashuoneelle, saadaksemme edes hoitajattaren sitomaan haavottuneita.
Kestää kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin saamme hoitajattaren hereille,
ja toinen mokoma aikaa kuluu, ennenkuin hän sidetarpeiden kanssa saapuu
asemalle. Silloin on vaikeammin haavoittunut vetänyt jo viimeisen
henkäyksen.
Hän on kahakan alkaessa ollut juuri muuttamassa kuivia sukkia
jalkaansa. Toinen jalka on paljaana ja lahe käärittynä polvia
myöten. Siten maaten selällään lattialla, kädet suorina sivuilla
muistuttaa hän niin suuresti Pilvenveikkoa kuvitetussa vänrikki
Stoolissa. Monenlaisten mietteiden päässäni risteillessä seison lyhty
kädessä nuoren vainajan ääressä. Sitten korjaan hänen asentoaan,
suljen lasittuneet silmät ja lukitsen hänet yksinään toisen luokaan
odotussaliin.
Nyt asetamme vahvan vartioston ympäri asema-aluetta, niin etteivät
hulikaanit pääse toista kertaa meitä yllättämään. Käymme myöskin
tarkastamassa tavaravaunut ja muut kätköpaikat, tapaamatta kuitenkaan
mitään epäiltävää, loppuyö kuluukin rauhallisesti.
Kuin salamanleimaus pimeässä osotti tuo myrskynpuuskana ylitsemme
pyyhkäissyt kahakka, kutka miehistäni mihinkin pystyvät, kenessä on
terästä ja kutka taasen ovat silkkaa mantoa. Jälkimäiset makaavat
aivankuin rampautuneina odotussalin lattialla tai asemapäällikön
yksityishuoneissa. Onpa muuan pitkä mies ryöminyt sängyn allekin,
maaten siellä suullaan, niin että jalat pistävät toiselta ja pää
toiselta puolen näkyviin. Kun tulee vahdinmuutoksen aika on heitä
vaikea saada jaloilleen. Täytyy lopulta polkaista jalkaa ja tiuskaista
tuimasti, saadakseen heihin eloa.
Mutta toisiin on kahakka vaikuttanut suorastaan virkistävästi. On ilo
nähdä varsinkin muutamia viisi- ja kuusitoistavuotiaita, kuinka heillä
silmät loistavat ja posket punottavat kertoessaan omasta osuudestaan
kahakkaan. Näihin viime mainittuihin kuuluu nuori haavottuneemmekin.
Pieni joukkoni on saanut tulikasteensa ja karaistuneempana odottaa se
nyt, mitä tapauksista rikkaat hetket mukanaan tuovat.
IV.
VANGITSEMISIA -- MUUTAMIA KAAMEITA HETKIÄ -- LISÄÄ ASEITA.
Päivän valjettua ovat sala-ampujat tipo tiessään. Ne ovat hävinneet
kuin rotat lokeroihinsa. Työväentalo seisoo autiona ja lukittuna.
Avainten tallettajasta ei kellään ole tietoa, että päästäisiin sinne
tarkastukselle, sillä murtautumalla ei tahdota sinne tunkeutua,
niin täydellistä "ryövärien luolaa" kuin se jo nyttemmin ihmisten
tietoisuudessa edustaakin. Sen sijaan haastetaan työväenneuvosto
asemalle, sen jäseniä kun on kuultu kylällä oleksivan.
Ainoastaan kaksi heistä saapuu, puheenjohtaja ja eräs jäsen.
Päämestari Tossava on jättänyt paikkakunnan jo muutamia päiviä
sitten. Ensin mainittu on ulkoasultaan siisti mies, joka esiintyy
hyvin rauhallisesti ja vakuuttavasti. Hän ei sano tienneensä mitään
yöllisestä hyökkäyksestä ja pahottelee sitä kovin. Ei sano hyväksyvänsä
minkäänlaista aseellista toimintaa. Kun hän viittailee siihen suuntaan,
että aseet olisi kummallakin puolen riisuttava, tulistun minä ja
ilmotan, että sellainen raukkamainen sovinto ei meidän puoleltamme tule
kysymykseenkään. Meidän maassamme on jo liiaksi jauhettu häpeällistä
sovittelua roistojen kanssa. Me olemme aseissa laillisen hallituksen
ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta emmekä tule lakkaamaan, ennenkuin
viimeinenkin sala-ampuja ja murhaaja on saatettu tilille töistään.
Kun häntä kehotetaan toimittamaan niin, että yölliset hyökkääjät
tulisivat jättämään aseensa asemalle, ei hän sano kykenevänsä
heihin vaikuttamaan. Kuitenkin käy myöhemmin selville, että hän
itse edellisenä iltana on työväen talolla omin käsin jakanut
aseet sala-ampujina esiintyneille heittiöille. Siis tyypillinen
sosialistijohtaja, joka toden tullen tahtoo päästä edesvastuusta
sekä näytellä viatonta naamaa joukkojensa konnantöihin nähden. Näinä
päivinä selvenee minulle entistä täydellisemmin, mitä niljakasta ja
kenkkuilevaa (kuinka hyvällä itsepsykologialla sosialistilehtemme
ovatkaan keksineet tuon vastustajiinsa joka tilaisuudessa sovittamansa
"kenkku" sanan!) jesuittajoukkiota sosialistimme ovat alusta
loppuun. Kuinka väsyttävää ja toivotonta onkaan esim. kuulustelujen
suorittaminen heidän kanssaan. Se on kuin rämpimistä pohjattomassa
suossa, kaikki vellovaa ja niljakasta, ei sattumaltakaan lujaksi
kiteytynyttä ja velvollisuudentuntoista persoonallisuutta, tai avointa
ja lämmintä, kaikki uskaltavaa uskoa omaan aatteeseensa; kaikkialla
vain pehmeitä, epäkypsiä päitä ja henkisen sairauden leimaamia
luonteita. --
Asemalle kokoontunut väkijoukko on kiihdyksissä ja vaatii
työväenneuvoston puheenjohtajan vangitsemista. Hän saa kuitenkin
poistua, kun hän lupaa hankkia neuvostonsa kokonaisuudessaan koolle
sekä ryhtyä auttamaan meitä asian selvittelyssä. Seuraus: hän livistää
itsekin kylästä.
Koko päivä on siis mennyt hedelmättömiin keskusteluihin ja tyhjän
jauhamiseen (johon me suomalaiset joka asiassa olemme niin mestareita).
Harmistuneena ja suutuksissani vetäydyn miehineni yökortteriin ja jätän
aseman vartioimisen paikkakuntalaisten tehtäväksi.
Varhain aamulla olemme jälleen asemalla lujasti päättäneinä joko ripein
toimenpitein puhdistaa täkäläiset rotanpesät tai sitten koettaa hankkia
ylimääräisen junan, mennäksemme Kokkolaan, missä suojeluskuntalaiset
parastaikaa taistelevat punaryssiä vastaan. Asemalla pyytävät
paikkakunnan miehet (heidän päällikkönsä ei ole saapuvilla) hartaasti
meitä jäämään, sillä itse eivät he aseettomina sano pystyvänsä
paikkakuntaa puhdistamaan.
No hyvä, käydään sitten tositeolla lurjuksia etsimään, vangitsemaan
ja aseista riisumaan. Onhan jo nähty, ettei tässä hyvillä puheilla
mihinkään päästä. Antakaapas kuulua, ketkä täällä ovat pahimpia
junkkareita, joiden suurimmalla syyllä voi otaksua olleen mukana
yöllisessä hyökkäyksessä. Aletaanpas johtomiehistä.
Minä otan muistikirjani esille ja miehet alkavat luetella nimiä. Pian
onkin minulla valmiina melkoinen "proskriptsiolista". Tämän jälkeen
lähetän liikkeelle pieniä joukkueita, kullakin oppaanaan paikkakunnan
mies.
Päivä ei ole ehtinyt vielä valjeta, kun luokseni asemakonttoriin
tuodaan ensimäiset vangit. Hölmistyneinä ja peloissaan vilkuilevat ne
ympärilleen. Jo ensi silmäyksellä huomaa, että he kuuluvat paikkakunnan
pohjasakkaan.
Pieni rippisaarna aluksi ei suinkaan liene pois paikaltaan.
-- Te olette täällä pitkin syksyä näytelleet "kansaa" ja ryssiltä
saaduin asein pitäneet paikkakuntaa pelon vallassa. Mutta nyt on
viimeinkin kansa, oikea todellinen kansa noussut. Sitä ovat nämä
miehet, jotka ympärillämme seisovat. Ne ja niiden isät ovat tämän
paikkakunnan viljelykselle vallottaneet. Mutta mitä te olette? Maata
kiertäviä rakkareita, joista tuskin yksikään on kunniallisella työllä
henkeään elättänyt. Ja siitä huolimatta te olette, kansan tahdosta
kirkuen, tahtoneet hallita paikkakuntaa. Hyvä, nyt te olette loitsineet
esille oikean kansan tahdon ja se on vaativa teiltä ankaran tilinteon
roistontöistänne. Mars vankihuoneeseen!
Toistaiseksi saa toisen luokan odotussali palvella vankihuoneena.
Sinne viedään siis miehet ja oven sekä sisä- että ulkopuolelle asettuu
kiväärillä varustettu vartia.
Lisää vankeja tuovat etsimään lähetetyt miehet pitkin päivää.
Mutta pahimmat pukarit ovat jo livistäneet pois pitäjän alueelta.
Telefooniverkko on kuitenkin täydellisesti meidän vallassamme,
joten pakolaisten jälkiä on verrattain helppo seurata. Paikalliset
suojeluskunnat vangitsevat heitä pyynnöstämme ja toimittavat
vartioituina huostaamme. Kolmenkin pitäjän takaa tuodaan heitä
seuraavien päivien kuluessa vankilaamme. Ja saammepa sattumalta tietää
Tossavankin oleskelupaikan eräässä etäisemmässä pitäjässä, ja yks kaks
on hänkin lukkojen takana.
* * * * *
-- Mikä atavistinen hirviö! -- sanon itselleni, nähdessäni ensi kerran
asemakonttorissa käsirautoihin kytketyn Nartti Knuutilan, paikkakunnan
sisukkaimman hulikaanin. Pitkine otsatukkineen, julmine viiksineen ja
kehittyneine torahampaineen tekee hän kammottavan vaikutuksen, kun hän
käsirautojaan helistellen kiroilee ja möyryää. Vangitsijat tietävät
kertoa vangitun vaimon lähettäneen heidän jälkeensä toivomuksen,
että hänen miehensä kerrankin vietäisiin niin, ettei hän koskaan
enää palaisi. Eikä ihmekään, sillä vähän aikaa sitten oli mies
humalapäissään iskenyt lattiaan ainoan lapsensa, kuusvuotiaan tyttösen,
niin että lapsi poloinen jäänee eliniäkseen raajarikoksi.
Nartti on ollut sieluna yöllisessä hyökkäyksessä. Jotkut todistajat
kertovat nähneensä, kuinka hän hyrskyen ja hihkuen jo aikaisemmin
illalla vauhotti kivääreineen ympäri kylää ja ammuskeli ilmaan.
Eikä Nartti kielläkään kantaneensa tuona yönä asetta sekä olleensa
asemaa ampumassa. Pahankiskoisuudessaan on hän siten rehellisin koko
joukossa. Mutta mihinkä hän on aseensa piilottanut, sitä ei hän suostu
ilmottamaan -- muuten kuin vapaaksi pääsyn ehdolla.
Hitaasti irtautuvat aseet toisiltakin vangeilta. Ja aivan syyttömiksi
tekeytyvät he koko hyökkäykseen nähden. Vasta ristikuulustelujen
ja sitovain todistusten pakosta tunnustavat toiset. Sattuu välistä
hassunkurisiakin kohtauksia. Erikseen kuulusteltuina lykkää kaksi
"toveria" syyn toistensa niskoille. Yhtaikaa sisään tuotuina ja kun
pöytäkirjasta on luettu, mitä kumpikin on toisestaan todistanut,
hölmistyvät he aluksi aika lailla, mutta puhkeavat sitten sisukkaasti
toisiansa haukkumaan.
-- Voi s--a, että viittitkin olla noin kenkku!
Tunnustusten jälkeen alkavat aseetkin hellitä. Olen itse parin miehen
kanssa hakemassa yhtä ensiksi hellinneistä kivääreistä. Se on kylän
takalistossa, erään suutarin mökissä kattolautojen väliin kätkettynä,
paikassa, mistä sitä olisi ollut mahdoton löytää. Vähitellen
irtautuvat nekin aseet, joita punaiset ryssien avulla marraskuulla
paikkakuntalaisilta ryöstivät, Mutta niistä on vain osa enää jälellä.
Melkoisen määrän ovat "kansanvallan" vartiat kaupitelleet pois ja
ryypänneet rahat suuhunsa.
Väsyttäviä ovat kuulustelut, kuten olen jo maininnut. Usein vaivun
pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan vasta sisään tuotuja vankeja. Kuinka
epäkansallisilta, kuin suorastaan eri rotuun kuuluvilta, niistä
useimmat vaikuttavat. Kaikkien kasvonpiirteisiin ja silmien ilmeeseen
on luonut oman erikoisen leimansa se henkinen sairaus, jona meikäläinen
sosialismi on jo pitkät ajat esiintynyt.
* * * * *
Tällä välin ovat sotatapaukset muualla kehittyneet nopeasti. Yhtä
mittaa nakuttaa sähkökone uutisia Etelä-Pohjanmaalta. Vaasassa,
Seinäjoella. Ylistarossa, Lapualla ovat ryssät riisutut aseista. Niin
ja niin paljon on saatu kivääreitä ja vankeja. Sitten seuraavat muut
Etelä-Pohjanmaan rantakaupungit, viimeisenä Kokkola, josta saadaan
suuri sotasaalis, muun joukossa tykistöäkin.
Samanlaisia voitonsanomia saapuu Pohjois-Savosta ja Karjalastakin.
Jokaisen sellaisen saavuttua riennän odotussaliin ja luen siellä
koolla olevalle miehistölle uutisen kuuluvalla äänellä (että
viereisessä huoneessa olevat vangitkin tulisivat siitä osallisiksi)
ja päälle kohotamme aina huikean hurraa-huudon. Mitä pelastuksen
ja voiton toiveita vankien mielessä kyteneekin, kyllä niiden
täytyy uutis-uutiselta masentua. Ja sen kyllä huomaa heidän
kasvonilmeistäänkin.
Sitten saapuu kenraali Mannerheimilta (nyt vasta saamme tietää,
kuka meillä on ylipäällikkönä) suojeluskuntapäälliköille osotettu
sähkösanoma, jossa käsketään riisumaan aseista paikkakunnalla
mahdollisesti löytyvät venäläiset sotilaat. Hyvä, rannikolla, neljän
peninkulman päässä meistä, majailee viisikymmentä ryssää. Niihin nähden
on siis ryhdyttävä pikaisiin toimiin. Soitan heti asiasta eräälle
johtohenkilölle rantapitäjässä, mutta hän ilmoittaa sikäläisten ryssäin
olevan juuri lähdössä Raaheen. Vai niin, ovat ruvenneet pelkäämään ja
tahtovat yhtyä raahelaisten ryssien kanssa. Emme voi ehtiä heiltä enää
tietä katkaisemaan. Soitan Pyhäjoelle että sikäläinen suojeluskunta
ryhtyisi toimiin etelästäpäin Raaheen kulkevaan ryssäjoukkoon nähden.
Mutta siellä ei ole vielä juuri minkäänlaista suojeluskuntaa, aseista
puhumattakaan.
-- Kuinka paljon siellä teillä on ryssiä? -- kysyn Raaheen soitettuani.
-- Mitä heitä lie kolmisenkymmentä.
-- Sen verran vain! Miksi ette ole riisuneet niitä jo aseista?
-- Meillä kun ei itsellämme ole juuri minkäänlaisia aseita.
-- Sulin käsinhän nyt sellaisen joukon riisuu. Tehkää se nyt nopeasti,
sillä etelästä on sinne rantamaantietä myöten tulossa viisikymmentä
Iivanaa. Älkää päästäkö niitä yhtymään, vaan lähettäkää miesjoukko
etelästä tulevia vastaan.
-- Ettekö te voisi tulla meille avuksi?
-- Vieläkö siihen nyt apuja tarvitaan? Meilläkin on ainoastaan
parikymmentä kivääriä, emmekä me voi jättää rautatietä vartioimatta,
kun osa paikkakunnan punaisia piileskelee vielä aseineen metsissä.
Kyllä teidän täytyy tulla omin päin toimeen.