KUN KANSA NOUSEE
Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta
Kirj.
KYÖSTI WILKUNA
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.
SISÄLLYS:
I. Suojeluskunnat syntyvät
II. Harjotuksia, aseiden hankintaa, odotusta
III. Vihdoinkin avonainen sota
IV. Vangitsemisia -- Muutamia kaameita hetkiä -- Lisää aseita
V. Kotoisessa esikunnassa
VI. Sotilaspoika
VII. Jääkärit tulevat
VIII. Kuolon mailla
IX. Eteenpäin nelikertaista ylivoimaa vastaan
X. Vandalismia
XI. Yöllisen murhapalon loimottaessa
XII. Vandaalien jälillä
XIII. Eräs punainen perhe
XIV. Punakaartilainen
XV. Pyhä yksinkertaisuus
XVI. Kohtalokas pomminheitto
XVII. Raivotappelijoita
XVIII. Puhe, joka jäi pitämättä
XIX. Kun kieroon kasvanut oikaistiin
XX. Sairaita ja vankeja
I.
SUOJELUSKUNNAT SYNTYVÄT.
"Ettäkös tee ymmärrä, että teittien on turha rimpuilla vastaan, kun
kansa vaatii!"
Roskaväen piirittäessä pörssitaloon suljettua Helsingin valtuustoa
kirkui otsatukkansa suojasta yllä olevat sanat kokoussalin ovelle
ilmestynyt leveälahkeinen "sakilaisjolppi". Sekä nuo sanat, että
se tilaisuus, missä ne lausuttiin, ovat minusta erinomaisen
tunnusmerkilliset maamme julkiselle elämälle kesällä 1917.
Kuin katkelmia pahasta painajaisunesta on tajuntaan painunut
vain erinäisiä kohtauksia siitä monikirjavasta näytelmästä, joka
mainitun kesän kuluessa maassamme näyteltiin. Päivän tunnussanana aito
itämainen svaboda (= täydellinen anarkia ja roskaväen mielivalta);
kohtuuton ja väkivaltainen lakko toisensa jälkeen; tavarissi-kiemailua,
ryssänpistimiä, tökötinhajua ja pimeitä kotitarkastuksia
vangitsemisineen; voimellakoita, jolloin Valion puolikypsiä juustoja
kierii pitkin katukiviä ja kirkuvat suutarin Martat esikaupungeista
huitovat ruskean laihoilla nyrkeillään kuin pesukurikoilla; sikahumalaa
kohti nopeasti kehittyvää kansanvallan (oikeammin: roskaväen vallan)
juopumusta; huippuunsa kohonnutta siltasaarelaisröyhkeyttä ja
seitsenkertaisesti kuumennettujen pätsien voimalla huumaansa lietsovat
sosialistilehdet ainoina tietojen tuojina, kun latojain lakkoillessa
sakilaiset ja "flottarit" piirittivät porvarislehtien toimistoja.
Ummehtuneeseen ilmaan ei kajahda mitään vapauttavaa sanaa ja näkyviin ei
kohoa yhtään persoonallisuutta, ainoastaan hikinaamaisia ja suurisuisia
demagoogeja, joita kansainvälisellä aaterihkamalla lastattuina kuin
täyteen puhalletut rakot vilahtelee silmäin ohi ihan loppumattomiin;
raskaasti ähkyen nyhjyttelevät kesäisten salojen halki ränsistyneet
junat, joiden vaunut pitkin penkkejä, käytäviä, hyllyjä ja patjoja
venyvistä ryssänsoltuista ovat kuin lieroilla täytettyjä
jättiläisrasioita; niin, koko maa on kuin ääretön tanssilava, jonka
palkit notkuvat anarkia-polkan jyskeestä. Ja tämän monikirjavan
näyttämön taustassa loistaa Valpas-Hännisen kalvakka naamataulu, tuon
sameiden vesien mestarikalastajan, jota voi negatiivisessa mielessä
katsoa Suomen kansan tähän saakka merkillisimmäksi rotupsykoloogiseksi
tuotteeksi; hän hymyilee tyytyväisenä ja tekee kylmiä laskelmiaan,
pidellen tottuneessa regissöörin kädessään niitä näkymättömiä lankoja,
joiden tempaisuja totellen rahvaanvallan markkinakentällä tekevät
temppujaan Tokoi, Manner, Sirola y.m. nimillä tunnetut lukuisat
marionetit.
Entä vakava ja lainkuuliainen osa väestöstä, ja sehän on kuitenkin
enemmistönä maassa? Niin, se huokailee kuin kahleisiin lyötynä,
läpi tuskastuneena tähyillen joka suunnalle: mistä tulisi pelastus,
mistä vapauttava sana ja mistä se myrskynpuuska, joka kirvottaisi
poveen pakahtuvan siveellisen vihan ja saisi liikkeelle ne raskaat,
voimat, jotka edustavat tämän maan oikeata, todellista kansantahtoa,
kansaa kokonaisuudessaan eikä mitään joukkohulluuden riivaamaa
erikoista luokkaa. Mutta ei, helteisellä taivaalla ei näy pienintäkään
pelastusta lupaavaa pilvenhattaraa, päivästä päivään pysyy ilma hikisen
painostavana ja häiriintymättä saa kansan edesvastuuttomin aines jatkaa
svaboda-orgioitaan.
Eduskunnan porvarillisen aineksen ja hallituksen yritykset
järjestysvallan luomiseksi tyrehtyvät siltasaarelaisten tömistykseen
ja raivokkaihin alashuutoihin, joita toverillisesti säestää pistinten
kilinä ryssänkasarmeista. Puhutaan, kirjoitetaan, jauhetaan, mutta
mitään ei saada aikaan. Viikko viikolta jatkuu hikistä paikallaan
seisontaa ja yhä vaivautuneempi ilme syöpyy lakia ja järjestystä
rakastavain kansalaisten kasvoille.
Tämän avuttoman tilanteen vallitessa ryhdytään niiden alotteesta,
jotka näinä isänmaamme etsikkohetkinä koettavat viimeiseen saakka
olla toimessa, puuhaamaan järjestys- ja suojelusvaltaa yksityistä
tietä. Saapuu tietoja, että Etelä-Pohjanmaalla on palokuntain nimellä
perustettu järjestöjä, joihin on liittynyt lukuisasti miehiä ja jotka
ahkerasti pitävät sotilaallisia harjotuksia.
Päätämme panna sellaisen pystyyn kotipitäjässänikin. Mutta perustavaan
kokoukseen eräänä alkuelokuisena iltana on saapunut harmillisen
vähän miehiä. Ja sitten kokouksen meno: jaarittelua ja sinne tänne
jahnaamista eikä kohottavasta innostuksesta pienintä pihaustakaan.
Muuan jästipääisäntä, jonka puoluekarsina on jossain siellä
maalaisliiton ja sosialismin rajamailla, tahkoaa vastaan kuin raskas
myllynkivi, samalla kuin eräät nuorisoseura-idealistit uhkaavat koko
asian hukuttaa aatehelyjä vilisevään sanatulvaansa.
-- Paitsi ryssien varalta voi tällainen palokunta muutenkin
järjestysvaltana käydä tarpeelliseksi, -- koettaa eräs meistä puuhan
alkupanijoista auttaa asiaa jaloilleen. -- Ajatelkaahan esimerkiksi
sitä seikkaa, että kun pitäjässämme alkavat syksyllä rautatietyöt, niin
silloin kulkeupi paikkakunnalle varmastikin kaikenlaisia hulikaaneja,
viinatrokareita ja korttihuijareita, jotka nykyisen elintarvepulan
vallitessa voivat aikaan saada mitä vallattomuuksia hyvänsä.
Näiden sanojen johdosta lähtee huoneesta joukko työväentalolaisia,
jotka epäluuloisina ja kyräten ovat istuneet oven suussa.
-- Vai rautatietyömiehiä täällä aiotaan ruveta lahtaamaan! -- kuuluu
seläntaitse karkea ääni, samalla kuin ovi rämähtää menijäin jälestä
vihaisesti kiinni.
Kokoukseen oli vartavasten kutsuttu sosialistejakin ja asia oli
alustettu sovinnollisessa ja yhdistävässä hengessä sekä koetettu
terottaa sen tarkotuksena olevan kaikkien kansanluokkien,
koko isänmaan yhteisen edun. Saatiin siis jälleen nähdä että
Siltasaarelta hallittujen sosialistiemme kanssa oli mahdoton yrittää
minkäänlaista yhteistyötä. Sosialistilehtien paloartikkelit porvarien
lahtarikaarteista olivat jo ehtineet tehdä vaikutuksensa.
Kun menivät, niin menkööt, onhan meitä "porvareitakin" pitäjässä mitä
yhden palokunnan perustamiseen tarvitaan. Pannaan siis sanamyllyt
uudestaan käyntiin, jauhetaan, jauhetaan ja lopuksi syntyy kuin
syntyykin "palokunta". Valitaan päälliköt ja muut toimihenkilöt sekä
päätetään panna harjotukset käyntiin. Tulos: seuraavaksi sunnuntaiksi
määrättyihin harjotuksiin saapuvat ainoastaan päälliköt.
Alkuunsa nukahtavat "palokunnat" naapuripitäjissäkin, joissa erään
toverin kanssa olen kierrellyt niitä perustelemassa. Mitäpäs tässä
hätäiltäisiin, kun omia housuja ei kerran tuli uhkaa.
Eletään, torsotetaan päivästä toiseen ja tylsän odotuksen vallassa
kuunnellaan svaboda-polkan jyskettä. Niin päästään marraskuuhun.
Puukko kurkulla on eduskunnalta kiristetty läpi kypsymätön reformi
toisensa jälkeen. Nyt sitä on jälleen kiristettävä. Tosin siihen tällä
kertaa ei ole edes syyn varjoakaan, mutta "kansa" on päästettävä taas
uudemman kerran näyttämään mahtiaan (=venäläinen pistinvalta). On niin
hiivatin lysti nöyryyttää ja kuranssata noita vietävän phörrväreitä.
Niinpä pannaan taaskin "pyörät seisomaan", porvarislehtien suuhun
työnnetään kapula ja maa vaivutetaan viikon mittaiseen pimeyteen, jonka
suojissa ryssiltä saaduilla kivääreillä aseistetut sakilaislaumat
ryhtyvät omalla tavallaan toteuttamaan veljeys-vapaus-tasa-arvo-oppeja.
Eletään siis jälleen suurlakossa. Junat eivät kule eikä saavu postia.
Mielellään sulkisi "työväenneuvosto" täällä kotipitäjässänikin
kauppapuodit sekä ottaisi telefoonin haltuunsa, mutta ei uskalla.
Punaiset tuntevat täällä vanhalla talonpoikaisseudulla itsensä liian
voimattomiksi.
Mutta toisin on naapuripitäjässä. Siellä on asutus vanhempaa ja osaksi
rappeutuneempaa, sen halki kulkee rautatie ja siellä on kaksi sahaa.
Nämä seikat ovat paikkakunnalle luoneet melkoisen jätkälistön. Sen ja
samalla työväenyhdistyksen ydinjoukon muodostaa joukko täydellisiä
roistoja, jotka elelevät kaikenlaisella petkutuksella ja huijauksilla.
Tämän joukon henkinen isä ja johtaja on lihava ja irstas suutari
(tietysti suutari!) Tossava, joka sota-aikana on gulashannut itselleen
melkoisen omaisuuden. Muuten varsin tyypillinen sosialistipomo:
sileänniljakas, moninaamainen, hillitty, mutta sitä vaikuttavampi,
salakiihottaja, joka aina osaa luikerrella vapaaksi edesvastuusta, jos
milloin hänen yllyttämänsä joukot ovat tihutöitä tehneet.
Sellaista väkeä ovat naapuripitäjän ihanneyhteiskunnan luojat ja
sellainen heillä herra ja mestari. Hepä nyt suurlakkopimeydessä
ryhtyvät pitäjää hallitsemaan: kaikki kaupat ja muut liikkeet kiinni,
asemalle ja telefoonisentraaliin vahdit, etteivät porvarit pääse
vastavallankumouksellisia juoniaan levittämään! Ja työväentalolla, joka
kaikenlaisen rivouden, renttutanssien ja salajuonien pyhäkkönä kohoaa
keskellä tiheintä kirkonkylää, istuu suutarigulashi Tossavan johdolla
vallankumouksellinen työväenneuvosto, halliten pitäjää.
Mutta lakko päättyy, junat alkavat kulkea, sanomalehdet pääsevät
pintehistä ja posti saapuu. Kaikkialla muualla on tuo aiheeton ja
järjetön lakko lopussa, mutta ei naapuripitäjässä. Siellä ovat
tossavaisten tahdosta puodit yhä kiinni ja telefooni sulkutilassa.
"Kansa" naapurikunnassa näyttelee vallankumousta päivästä toiseen
senkin jälkeen, kun muualla on jo palattu päiväjärjestykseen.
Jo suutahtavat viimeinkin kaikki kunnan kansalaiset. Miehiä, joukossa
puoleksi vakaita körttiläisiä, kokoontuu satainen lauma. Kellä
on luodikko tai muu metsästyspyssy, tempaa sen olalleen, toisten
varustautuessa seipäillä. Kaksimiehisissä riveissä äänetönnä, vakaana
ja päättäväisenä marssii tuo kunnioitettavan suureksi paisunut joukko
"vallankumouksen näyttämölle".
Puodit avataan ja sentraalista ovat lakkovahdit jo sitä ennen
puikkineet jalkoihinsa.
-- Tossava neuvostoineen tilille!
Valjuna astuu Tossava vapisevan neuvostonsa kera ulos työväentalosta,
jonka eteen "vastavallankumouksellisten" joukko on asettunut, sekä
alkaa tekorauhalliseen tapaansa selitellä ja luikerrella.
-- Eiköhän niille olisi paras panna selkään, että oppisivat vasta
ihmisiksi elämään? -- ehdottaa muuan körtti-isäntä.
Tätä lutherilaista neuvoa ei kuitenkaan noudateta, vaan sen sijaan
vaaditaan Tossavaa tovereineen kirjoittamaan nimensä sitoumuksen
alle, jossa he juhlallisesti lupaavat vasta olla mitään rettelöitä
matkaan saattamatta. Vastaan mukisematta ja helpotuksesta hengähtäen
kirjoittavat "neuvoston" jäsenet, Tossava ensimäisenä, nimensä
lupauksen alle. Annettuaan paperin nimismiehen huostaan palaavat ukot
tyytyväisinä arkitoimiinsa.
Innostava ja kohottava vapautuksen humaus käy läpi kahden pitäjän. On
vihdoinkin uskallettu edes jotain yrittää, on vihdoinkin saatu hieman
tuulta tähän seisovaan ilmaan.
Nyt on ehkä sovelias hetki yrittää palokunta-asiaa uudestaan vireille
panna. Mutta pian ilmestyy sille asialle vieläkin pätevämpi kiihotin.
Tuskin olivat naapuripitäjässä "vastavallankumoukselliset" poistuneet
kirkolta ja tuskin muste sitoumuksessa ehtinyt kuivua, kun jo pari
Tossavan kätyriä oli matkalla Kokkolaan apua hakemaan. Seuraavan
päivän junassa sieltä saapuikin puolisataa ryssää, matkassaan kaksi
kuularuiskua, joukko ylimääräisiä kiväärejä sekä parvi suomalaisia
hulikaaneja.
Mikä taivas nyt aukesikaan paikkakunnan roskaväelle! Nyt päästiin
kostamaan ja näyttämään manttaalipörhöille, että valta sittenkin on
"kansan". Hih!
Aseman virkamiehet vangittiin, samoin nimismies, poliisi ynnä joukko
isäntiä sekä raahattiin käsiraudoissa työväentalolle. Paikkakunnan
omat hulikaanitkin saivat kiväärin käteensä, ja silloin: pois tieltä,
porvarit! Mutta kerrassaan näky jumalille on Knuutilan Nartti,
pahankiskoisuudestaan yli kymmenen pitäjän kuuluisa lentojätkä, kun hän
kävelykeppinään poliisilta anastettu sapeli teikkaroi kylänraitilla,
heitellen silmille valuvan otsatukkansa takaa voitonriemuisia
silmäyksiä, ja häränsarvimaisten viiksien alta välähtävät suuret
torahampaat, kun hän tekee irvistävän eleen vastaan tuleville
herraskaisille.
Miehissä lähdetään nyt kylää kiertämään ja "aseita takavarikoimaan".
Melkoinen joukko vanhoja revolvereja, haulikoita ja muita viattomia
metsästyspyssyjä saadaankin saaliiksi ja kuljetetaan työväentalolle.
Revolveri ohimolla tiukataan vangeiltakin missä heidän aseensa
ovat kätkössä. Varsinkin pidetään lujalla nimismiestä, jonka
hieno gentlemanniolemus omituisella tavalla ärsyttää "kansaa".
Hulikaanilauman keskellä saa hän marssia kotiinsa näyttämään mihin
aseet on kätketty.
-- Ettekö te kerralla usko, kun minä sanon, että minulla ei ole mitään
aseita kätkössä! -- tulistuu lopulta nimismies ja polkee jalkaa.
-- Elä huuda, perrr...!
-- Enkö minä saa omassa talossani tehdä mitä tahdon!
-- Et, jumalaut', saakaan, nyt onkin kansalla valta! -- ja nimismiestä
kohti ojennetaan pari kivääriä, samalla kuin johtaja häristää hänelle
nyrkkiään. --
Se on hieno ja viihtyisä koti anttiikkisine huonekaluineen,
soittokoneineen ja monine tauluineen. Mikä nautinto tarsia huoneesta
huoneeseen, myllertää aseiden etsimisen varjolla kaikki nurin sekä
tyrkkiä pois tieltään hentoa ja säikähtynyttä talon rouvaa. Ja kun
he ovat niin armollisia, että suostuvat tuon rouvan pyyntöön saada
tarjota miehelleen ruokaa ennenkuin raahaavat hänet jälleen pois, niin
mikä nautinto nimismiehen asettuessa ruokasaliin syömään, ryhmittyä
kivääreineen saman pöydän ympärille sekä höystää talon herran
ateriaa naurunhörinällä ja rivoilla huomautuksilla herraskaisten
"pöytäoorningista". Taulun täydentää eräs toveri, joka apteekintippoja
runsaasti nautittuaan on nukahtanut tuolilleen: kivääri on kädestä
heltiämäisillään, kuorsaava pää on painunut rinnalle ja otsatukka
valahtanut riipuksiin.
Illalla pannaan työväentalolla toimeen orgiat. Apteekista
pakkoluovutetaan tenttua, hanuri alkaa räikkyä ja ryssän käsipuolessa
kiikkuvat kevytjalkanaikkoset. Ja että riemu oikein riemulle
remahtaisi, talutetaan sivuhuoneesta kahlehditut vangit tanssisaliin ja
kuljetetaan hitaasti ympäri salia. Nartti on tentusta ja tästä ihanasta
"kansanvallasta" haltioissaan.
-- S--nan sonni! -- kiljasee hän ja karkaa käsirautoihin kytkettyä
nimismiestä kurkusta puristamaan.
"Porin Kalle", laajalti kuuluisa roisto, sekä jotkut muut Kokkolasta
tulleet hulikaanit alkavat vaatia, että juhlatunnelman korotteeksi
muutamia vangeista tapettaisiin. Edes parikaan. Siihen ei ryssäin
johtaja kuitenkaan tällä kertaa anna suostumustaan. Niin jatkaa
"kansa" jubileumiaan ilman, verta, pelkän tentun vuodatuksella.
Kiitollisuutensa osotukseksi luovuttaa Tossava syrjävaimonsa
tavarisseille. Vastalahjaksi tavarisseilta jää inhottava veneerinen
tauti, joka pian leviää paikkakunnan hulikaaniseurakunnassa, niin
että viranomaisten myöhemmin täytyy heitä joukottain passittaa
lääninsairaalaan.
Niin, tässä on selostettu vain monias pieni kohtaus siitä laajasta
näytelmästä, joka proletariaatin voittokulun yhteydessä näyteltiin
Suomen kansalle marraskuulla 1917 ja jota monin verroin ja
värikylläisempänä jatkettiin talvella 1918.
* * * * *
Tieto siitä, että naapuripitäjään on tullut ryssiä kahden kuularuiskun
kera, vaikutti kaameasti ihmisten mieliin. Syvemmin kuin koskaan tunsi
lainkuuliainen kansa aseiden, oman sotaväen ja lujan järjestysvallan
puutteen. Melkoinen joukko vakaita isäntämiehiä kerääntyi koolle ja
yksimielisesti päätettiin suojeluskunta -- palokunta-nimeä ei enää
käytetty -- panna uudella vauhdilla pystyyn.
Tämän uudistetun suojeluskunnan päällikkyyden sai allekirjoittanut
kunnian ottaa vastaan.
II.
HARJOTUKSIA, ASEIDEN HANKINTAA, ODOTUSTA.
Kahdeksanmiehisiä ryhmiä, päällikkö yhdeksäntenä, syntyy yhtä menoa
ympäri taajaväkisen pitäjän keskustaa. Harjoituskirjasista saatujen
osviittojen mukaan harjottelevat ryhmät keskuudessaan ja kahdesti
viikossa kokoontuvat kaikki kirkonkylälle nuorisoseuran talolle.
Asia on siis viimeinkin hyvällä jalalla. Kun olisi vain aseita! Se se
vasta vauhtia antaisi, sen tuntevat kaikki.
Mutta tällainen järjestö tarvitsee rahojakin. Panen listat kiertämään
ympäri pitäjää. Suuria en siitä odota, sillä onhan maalla totuttu
listoihin tekemään vain viidenkolmatta ja viidenkymmenenpennin
merkintöjä. Mutta tällä kertaa ovat viiden ja kymmenen markan merkinnät
tavallisimpia, ja kun listat palaavat, on suojeluskunnan kassaan
kertynyt sievonen summa rahaa.
Kova on tiistai- ja perjantai-illoin marssintöminä nuorisoseuran
talolla, kun ryhmäpäälliköt vuorotellen komentavat saapuville tulleita
miehiä. Väliin aina neuvotellaan, miten se ja se harjotuskirjassa
mainittu liike on oikein suoritettava, ja sitten taas: -- Asento!
Käännös oikeaan päin! Käyntiin mars! -- j.n.e. loppumattomiin. Joukossa
on joitakin aikoinaan vakinaisessa väessä palvelleita ja heistä on
minulle suuri apu. Niillä on vielä vuosikymmenten takaa veressään
sotilastottumusta ja kurin tuntoa. Pientä ristiriitaa tuppaa kuitenkin
aiheuttamaan se, että he ovat tottuneet yksinomaan venäläismalliseen
sotilaskomentoon, jota vastoin harjotuskirjat on laadittu täysin
saksalaiselle pohjalle.
Hengähdysaikoina keskustellaan päivän kysymyksistä. Sanomalehtien
tuomat tiedot siitä päivä päivältä yltyvästä ylimielisyydestä ja
röyhkeydestä, millä punaisemme yhdessä ryssän bolshevikien kanssa
pyrkivät järjettömiin tarkotusperiinsä, ovat omiaan lisäämään miesten
sotaista innostusta. Mutta tämä sotaisuus on toistaiseksi, aseiden
puuttuessa vain nyrkin pudistamista taskussa.
-- Kun olisi aseita! Kun olisi aseita! -- päivittelevät miehet.
Lähetän viikottaisin piirihallitukselle raportteja suojeluskunnan
tilasta ja miesmäärästä, muistuttaen joka kerta aseista. Niitä
luvataan, niin pian kuin vain saadaan, mutta toistaiseksi on niistä
kaikkialla ankara puute. Ja minä taas vuorostani viihdyttelen miehistöä
lupauksilla.
-- Odotetaan ja jatketaan harjotuksia, kyllä aseetkin tulevat kun
kerkeävät.
Käännyn asiassa kirjeellisesti erään jääkärin, entisen
Shpalernajatoverini puoleen, joka samoissa suojeluskunta-asioissa
puuhaa kotiseudullaan Varsinais-Suomessa. Asetiedusteluihini vastaa hän:
"Ehdoton surullinen tosiasia on, ettei meillä täällä ole nimeksikään
niitä työaseita, mitä 'hiihtosuomalaisille' haluaisit. Meistä tai
meidän puolestamme on olemassa paljon suurta huutoa ja huhua. On kai
arveltu, että merenrantalaisilla pitäisi olla. Ja niin pitäisikin,
mutta täällä ei ole kyetty hankkimaan. Suuret, etevät lastit ovat
menneet takaisin saamatta vastaanottoa. Niistä eivät ole tienneet
parhaat miehet, vaan semmoiset, jotka eivät ole kyenneet vastaanottoa
järjestämään, semmoiset, jotka esim. tointa haluavien jääkärien ja
heidän tovereittensa sijasta ovat ulkoluodoille asettaneet akkoja,
jotka saadakseen merkkivalon punaiseksi näyttävät jotain lyhtyä --
alushameittensa alta, mutta lakkaavat sitäkin vilkuttamasta, kun
tulee kylmä, menevät kalastusmajaansa ja jättävät Danzigin kapteenin
pimeyteen risteilemään."
[Vasta vapaussodan päätyttyä olen sattumalta saanut harmikseni kuulla,
että meidänkin kohdallamme Pohjanlahden rannikolla on pari vuorokautta
risteillyt aselaiva, odottaen vastaanottoa. Laivan tulosta oli
ilmotettu eräälle suojeluskuntahommissa häärivälle henkilölle, joka
itse ei uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin vastaanottopuuhiin eikä edes
ilmottaa asiasta sellaisille miehille, jotka ilomielin olisivat asiaan
ryhtyneet. Mutta sehän on niin tavallista meillä, että miltei joka
yrityksessä pyrkivät etunokkaan miehet, joista toden tullen ei ole
muuhun kuin pilaamaan asiaa, jota he tärkeydessään luulevat olevansa
kutsutut edesauttamaan.]
* * * * *
On niin harmillista nähdä, kuinka Rahjan veljekset rahjaavat Pietarista
vaununlastittain aseita punakaarteille. Jos sitä _menoa_ saa rauhassa
jatkua, niin pian on joka ainoa hulikaani maassamme hampaisiin saakka
asestettuna, samalla kuin työväentalot ovat muuttuneet linnoituksiksi.
Hyvästi silloin laillisuus ja järjestys ja ennen kaikkea Suomen
itsenäisyys.
Niin, työväentalolla kirkonkylän laidassa tömisevät myöskin
lattiapalkit marssiharjoituksista ja kolahtelevat koivusta veistetyt
harjoituskiväärit. -- _Smirnaa! Ruussa naruu-kup! Napletsoo!_ --
kaikuvat pahoin vääntyneet venäläiset komentosanat, kun muuan pikku
gulashina ja sosialistiagitaattorina kyliä kiertelevä entinen
tarkka-ampuja harjottelee paikkakunnan punakaartilaisia, joilla on jo
oikein kaupungissa painetut suomen ja ryssänkieliset jäsenkortit.
Me suojeluskuntalaiset emme ole heistä ja heidän puuhistaan
tietävinään. Mutta sitä enemmän pitävät _he_ lukua meistä.
Pahankurisella äänekkyydellä huutavat he "lahtarikaartista" ja kuinka
porvarit varustautuvat murhaamaan köyhälistöä. Se on tietysti opittua
heikäläisistä lehdistä, jotka jokaikisessä numerossaan mitä räähkimmin
sanakääntein ulvovat porvarien katalista lahtarihommista -- samalla
kuin itse maan ikivanhan perintövihollisen avulla ja kuumeisella
kiiruulla asestautuvat omaa kansaansa ja isänmaataan vastaan. Niin,
ovathan meikäläiset sosialistit jo vuosikausia viljelleet tuota
alhaisen demagogian koeteltua taistelukeinoa: syyttää häikäilemättä
vastustajaansa siitä konnantyöstä, jonka itse on tehnyt tai jota juuri
varustautuu tekemään.
Paitsi suunsoitantaa kiertelevät punakaartilaiset harjoitusiltoina
nuorisoseurantaloa ja koettavat jäätyneiden ruutujen läpi kurkistella,
että mitä siellä sisällä oikein tapahtuu. Tulevatpa julkeimmat joskus
salin ovensuuhunkin katsomaan, saadakseen sitten tovereilleen kertoa,
minkälaisia temppuja siellä lahtarit tekivät. Ja naapuripitäjän
punakaartin kanssa ollaan vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Niillä
miekkosilla kun on aseetkin, oikein ison isänmaan tavarisseilta
saadut kiväärit, sekä lisänä joukko rauhallisilta paikkakuntalaisilta
ryöstettyjä lintupyssyjä. Täytyy oikein asiasta aikain tehdä retkiä
kaupunkiin tavarissien puheille, että jos ne lähtisivät sinne maalle,
puhdistamaan paikkakunnan lahtareista ja varustamaan heidätkin aseilla.
Mutta tavarisseilla ei ole ollenkaan halua lähteä sinne talviseen
maansydämeen, penikulmien taa rautatiestä. Lehdet kirjoittavat niin
paljon lahtarien varustuksista, niillä olemas aseita. Mukavampi ja
turvallisempi olla kaupungissa, siellä "hljeba on, da flikushki on."
Kun ei itämaisista tavarisseista ole apua, täytyy sitä kiinteämmin
turvautua naapuripitäjän punaisiin. Ja nämä tekevätkin parastaan:
käyvät ahkeraan urkinta- ja provokatsionimatkoilla sekä uhkailevat
niin ja niin suurella voimalla tulevansa lahtareita opettamaan. Se
marraskuinen "vastavallankumous", jonka toimeenpanijoista huomattavin
osa oli kotipitäjäläisiäni, harmittaa ja kaivelee heitä yhä.
Näin kasvaa jännitys päivä päivältä ja aseiden kaipuu
suojeluskuntalaisten keskuudessa käy yhä polttavammaksi. Minun täytyy
lopulta lähteä liikkeelle, hankkiakseni niitä vaikka maan raosta.
Tällöin sattuu luokseni poikkeamaan Oulun suojeluskunnan lähetti,
joka on matkalla etelään aseita hankkimaan, liityn häneen ja yhdessä
menemme Vaasaan. Aseita on varastossa Kokkolan saaristossa, mutta
paljon sieltä ei liikene, selittää se hovioikeuden asessori, jonka
antamalla lupalipulla niitä saadaan. Ainoastaan sata kappaletta
luovuttaa hän Oulun suojeluskunnalle, muuta ei mitään. Näistä sadasta
lupaa oululaisten asiamies puolestaan kaksikymmentä kappaletta minulle.
No, onhan siinäkin jo maistiaisiksi miehistölle. Sitäpaitsi lupaa eräs
tuttavani hankkia minulle oston kautta kahdeksan graftonkivääriä ynnä
sata patruunaa kutakin kohti. Ne on hänen määrä lähettää rautateitse
kotiseudulleni.
Vaasasta palatessani lähden parin toverin kanssa hieman
risteilemään Etelä-Pohjanmaan pitäjissä. Kuinka paljon pitemmälle
suojeluskuntahommissa niissä onkaan jo päästy! Mieltä avartavat
vapauden tuulahdukset puhaltelevat jo voimakkaina pitkin vanhojen
sankarihautojen ympärillä leviäviä lakeuksia.
Uudenvuoden aattona pannaan Isonkyrön ja Ylistaron suojeluskuntien
kesken toimeen koehälytys. Niin ja niin monen tunnin sisällä pitää
miesten olla koolla Ylistaron kirkolla. Ja katso: käden käänteessä
kerääntyy, hevosilla täyttä laukkaa ajaen tai suksilla kiitäen, kahden
pitäjän alueelta määräpaikkaan puolisen tuhatta miestä. Ja kuinka pian
ne ovatkaan järjestyksessä ryhmittäin ja joukkuettain. Näkee, että
täällä on tehty työtä. Mutta usealla suojeluskunnalla täällä onkin
päällikkönä ja harjoittajana Saksasta koteutunut jääkäri.
Mieltä ylentävä paraadi siitä syntyy, kun tuo uhkea joukko
nelimiehisissä riveissä marssii ympäri taajan kirkonkylän. Kuinka
uusina ja mahtavina kaikuvatkaan porilaisten marssin sävelet! Ja
kun joukko on pysähtynyt joen jäälle ja jotkut haltioituneet miehet
puhkeavat puheita pitämään, leimahtaa heidän sanoistaan kirkas tuli ja
kilahtaa silkka teräs. Liikutuksen kyyneliin puhkeavat rantatörmälle
kerääntyneet katsojat, kun pitkin joukkoa alkavat voimakkaina vyöryä
isänmaallisen laulun sävelet.
Kuinka suuresti tuo joukko eroaakaan keinotekoisesti kiihotetusta,
valheellisen vallankumoushumalan juovuttamasta, räikein äänin ja
räikein värein esiintyvästä punakaartilaissakista. Siinä on syvää
hartautta, jaloa innostusta ja lujaa päättäväisyyttä. Vihdoinkin
on Suomen kansa, oikea, todellinen kansa, herännyt ja alkanut
liikehtiä. Ällistyvinä, kysyvinä ja neuvottomina seuraavat manööveriä
kasarmeistaan jokitörmälle tulleet ryssät kesiturkkeineen ja
muodottomine huopasaappaineen. Niin, katsokaa ja älytkää, että teidän
hetkenne tässä maassa ovat luetut!
Uudenvuoden aamuna istumme toverini kanssa erään körttiläisisännän
kamarissa. Keskustelu liikkuu tietysti suojeluskunta-asioissa ja
tulossa olevissa tapauksissa. Vimpelissä on harjotuskurssit ja sinne
sanoo isäntäkin näinä päivinä lähtevänsä. Aseista puheen ollen vetää
hän piirongin alta esiin muutamia käsikranaatteja. Sellaisiakin
niillä siis täällä jo on. Ja noin vain paljaaltaan piirongin alla,
vaikka saman katon alla, toisessa päässä rakennusta, majailee joukko
ryssiä. Täällä on kaikki niin avonaista ja rehtiä eikä täällä tyhjästä
kitsastella. Isonkyrön valtuusto esimerkiksi on päättänyt antaa kunnan
varoja suojeluskunnan tarpeiksi aina kahdeksaankymmeneen tuhanteen
saakka!
Illalla istun Lapuan kirkolla erään nuoren isäntämiehen luona, joka
vielä vuosi sitten oli kohtalotoverinani Shpalernajassa. Hän vuorostaan
vetää piironkinsa alta näkyviin erinäisiä kuularuiskun osia. Niitäkin
on siis jo täkäläisillä suojeluskunnilla. Ja jutellessamme soittaa
hänelle Ilmajoen suojeluskunnan päällikkö, nuori jääkäri, joka myöskin
sai käydä Shpalernajaan tutustumassa, ja pyytää lainaksi lapualaisten
kuularuiskua. Siellä Ilmajoella kuuluu nimittäin liikehtivän outoja
hulikaaneja, jotka suunnittelevat osuuskaupan ryöstämistä.
Totisesti, täällä on oikeata miesten meininkiä, niin että ihan kateeksi
käy.
Lapualta jatkan toverini kanssa matkaa Vimpeliin. Eräällä taipaleella
ajaa vastaamme kymmenkunta hevosta, kullakin perässään tyhjä
kirkkoreki ja reen jälessä astelee suitsia pidellen nuori reipas
mies. Hevoset ovat siroja, niiden hännät ovat lyhyiksi leikatut ja
toiset miehistä tervehtivät meitä sotilaallisesti. Ihmettelemme ja
arvailemme, kunnes seuraavassa pysäyspaikassa saamme kuulla, että ne
olivat Saksanniemen poliisikoululaisia, jotka nyt hevosineen olivat
matkalla Lappajärven ratsuväkiharjoituksiin. Niin sitä pitää! Olimmehan
sanomalehdistä nähneet punakaartilaisten siellä ja täällä kaapanneen
saksanniemeläisten hevosia matkalla Pohjanmaalle. Mutta yksi ja toinen
joukkokunta heitä kuitenkin on päässyt pujotelleeksi määräpaikkaansa.
* * * * *
-- Seis, tunnussana! -- kajahtaa yhtäkkiä korvissamme, kun
iltahämärässä lähenemme Vimpelin kirkonkylää.
Siinä on tiellä vastassamme kaksimiehinen, kivääreillä varustettu
vahtipatrulli. Lähenemme siis kaikesta päättäen hyvin sotaista tienoota.
-- Porvareita ollaan, -- huudamme tunnussanaksi ja nauraen
päästävät vahdit meidät edelleen. Näkeväthän he, ettemme me mitään
punakaartilaisurkkijoita ole.
Tapaamme vielä toisiakin patrulleja, ja kauppiaan talon portilla, jonne
ajamme ja jossa esikunta majailee, seisoo kivääri kupeellaan vahti
pakkasesta huurtunein kulmakarvoin. Sivuutettuamme vielä ulkoetehisessä
yhden kivääriniekka vartian tapaamme pienehkössä vinttikerroksen
huoneessa joukon nuoria miehiä, sotilaskurssien opettajia sekä
kenraali von Gerichin, joka on äskettäin saapunut tänne sekä pitää
kurssilaisille luentoja strategiasta. Ilo on minulle saada täällä
tavata jälleen yksi Shpalernajan kohtalotovereista, jääkäriluutnantti,
nyttemmin majuri Heiskanen, joka toimii kurssien johtajana. En ole
tavannut häntä sitten kuin viime talvena Pietarista palattaessa
erottiin Viipurin asemalla, jolloin hän Sihvon ja parin muun toverin
kanssa lähti takatietä myöten painamaan takaisin Saksaan. Sieltä on
hän myöhäsyksyllä palannut aselaivan mukana kotimaahan ja ensimäinen
tuttava, jonka kättä hän laivan kajuutassa Pietarsaaren saaristossa
sai puristaa, oli edellämainittu lapualainen shpalernisti, joka oli
saapunut aselastia vastaan ottamaan.
Sotaisen ulkonäön tarjoaa vinttihuone: revolvereja, mauserpistooleja,
parabellumeja, ja jääkäritikareita jos minne silmänsä kääntää, ja
seinustalla korkea kasa metallikoteloihinsa suljettuja kuularuiskun
patruunavöitä sekä laatikoittain kiväärinpatruunia. Innostunut ja
riehakas mieli vallitsee ja tuon tuostakin kajahtaa reipas laulu.
Vapautuneen ja eloisan vaikutuksen tekee koko Vimpelin kirkonkyläkin.
-- Mitäs näistä hommista punaiset tuumivat vai eikö niitä täällä
olekaan? -- tiedustan paikkakuntalaisilta.
-- Kyllä niitä on täälläkin ja aika paljon onkin, mutta nykyään niistä
ei tiedä mitään, ovat kuin maan alle kadonneet, -- kuuluu vastaus.
Niin, sen tuntee jo yksin ilmastakin ja näkee ihmisten kasvonilmeistä,
ettei täällä tiedetä mitään punaisesta tyranniasta.
Vilkasta on elämä täällä aution ja syrjäisen Lappajärven rantamilla.
Harjotuksia, luennoita ja vahtipalvelusta aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Ympäri maan saapuu miehiä kaksiviikkoisille kursseille ja toiset,
kurssin läpässeinä, hajaantuvat kotiseuduilleen suojeluskuntia
harjottamaan. Tulipalopakkasessa, yltäpäätä kuurottuneina äkseeraavat
pojat tammikuisen taivaan alla ja joskin kädet kivääriä pidellessä
pyrkivät konttaan, lyö sydän sen sijaan lämpimänä ja innostus on suuri.
Järven toisella rannalla, Lappajärven puolella, liikehtii taasen
pakkashuurun keskellä pitkät rivit harjottelevia ratsumiehiä. Siellä
on tulevan ratsuväkemme kantajoukko. Väkisinkin, luonnon pakosta, on
Suomelle siis nousemassa oma armeija. Sen kehtona ovat saaneet kunnian
olla nämä syrjäiset ja karut Pohjanmaan pitäjät, joissa asuu jykevä,
luonnonraitis ja tervevaistoinen kansa.
Suomen armeija! Millä tuntein olenkaan historiallisia kertomuksia
kirjottaessani niin usein nuo kaksi sanaa paperille merkinnyt!
Ja nyt se on jälkeen syntymässä, Suomen armeija. Mitä on valtio
ilman sotajoukkoa? Kuin hiekalle löyhälle kyhätty huvimaja, jonka
ensimäinen myrskynpuuska hajottaa. Tuon tuostakin on meillä jo
sitten vallankumouksen liputettu ja juhlittu -- jospa me suomalaiset
olisimme yhtä mestareita valtiota rakentamaan kuin juhlapuheita ja
runoja laatimaan! -- Suomen itsenäisyydelle. Tähän saakka en ole
saanut itsessäni juhlamieltä viriämään, sillä kovin on tuntunut
itsenäisyytemme vielä olevan hyllyvällä pohjalla. Ja kuinka naivin
neitseellisiä meistä suurin osa onkaan, luullessaan itsenäisen valtion
syntyvän vain noin, ilman rajua ponnistusta ja kalliita uhreja,
pelkällä politikoimisella ja eduskuntajauhannalla. Merkitystään ei
ole vielä menettänyt suuren valtiomiehen karmea sana: "Valtiota ei
rakenneta puheilla ja äänestyksillä, vaan verellä ja raudalla."
Nyt, saatuani kurkistaa nopeasti varttuvan Suomen armeijan kehtoon,
tunnen juhlamielin, että itsenäisyytemme alkaa pohjautua lujalle
kalliolle. Eläköön nouseva Suomen armeija!
* * * * *
Vimpelistä Kauhavan asemalle ajan samassa hevosessa erään kauhavalaisen
jääkärin kanssa. Hän on edellisenä yönä tuonut Pietarsaaren saaristosta
asekuormaston Vimpeliin. Avonaisesti, valtateitä pitkin olivat
vain ajaneet ja hänellä, kuormaston johtajalla, oli ollut reessään
käyttövalmis kuularuisku yllätysten varalta.
Hän on valistunut, jo vakaammassa miesijässä oleva ison talon isäntä.
Hänessä on niin runsaasti reipasta ja tuimaa jääkärimieltä, ja
virkistävää on hänen kanssaan jutella päivän kysymyksistä.
-- Kuuluvat etelänpuolen punahulikaanit uhanneen tulla Vimpelissä
käymään, -- virkkaa hän muun lomassa, -- mutta kyllä ne silloin saavat
ottaa ruumisarkut matkaansa.
Ja sitten kiivaalla kädenliikkeellä:
-- Sen minä sanon, että tässä maassa ei ilma puhdistu eivätkä olot
asetu, ennenkuin me Helsingin ja Tampereen hulikaanien verellä
kastelemme näitä Pohjanmaan lakeuksia:
Yhdyn sydämestäni hänen sanoihinsa, sillä jotakin samansuuntaista on
viime kesästä aikain sielussani liikkunut.
* * * * *
Lähtiessäni Kauhavan asemalta kotia kohti hyristämään, on kapsäkissäni
mauserpistooli ja joukko käsikranaatteja, ainoat aseet, mitkä
Etelä-Pohjanmaalta mukaani liikenivät. Suuret eivät mainitussa
maakunnassakaan ole vielä suojeluskuntain varustukset ja Oulun lääni
ei ennen sodan puhkeamista ehtinyt saada muuta kuin edellä mainitut
sata kivääriä, jaettuna Oulun sekä allekirjoittaneen johtamalle
suojeluskunnalle.
Istun ryssistä täpötäydessä vaunussa ja kapsäkkini sisältö vaikuttaa,
että tunnen suhteeni heihin jo koko lailla turvallisemmaksi kuin vielä
äskiaikoina. Katselenpa heitä jo kuin kasken kaadantaan varustautuva
kirvesmies edessään olevaa ryteikköä. Odottakaahan, te itämaisen
barbarian etuvartiat, te isänmaani vuosisataiset tallaajat, teidän
hetkenne ovat luetut!
Laskeutuessani iltapimeässä junasta, vilahtelee ympärilläni kuin
kirjavia kissoja naapuripitäjän hulikaaneja. Ovatkohan haistaneet, mitä
minulla on kapsäkissäni? Joka tapauksessa pitävät ne näihin aikoihin
minua ja matkojani tarkoin silmällä. Öisin kuuluvat kiväärien kanssa
vahtivan teiden risteyksissä -- ja tästä vartioinnista maksetaan
miehille työväenyhdistyksen kassasta palkka, kuten myöhemmin heidän
papereistaan käy selville -- ettei suojeluskunnallemme vain pääsisi
asekuormia tulemaan.
* * * * *
Tullessani harjoituspaikkaan ja riisuessani turkin päältäni, paljastuu
sen alta mauserpistooli ja puolikymmentä pitkävartista käsikranaattia,
jotka killuvat vyössäni. Silmät renkaina tuijottavat minuun miehet. Kun
otan mauserpistoolin kotelostaan ja alan selittää sen ominaisuuksia,
kiiluu joka ainoasta silmäparista yksi ainoa himo: olisipa minullakin
tuollainen ase!
Entä nuo perunapulttia muistuttavat esineet? Kun alan selittää niiden
ominaisuuksia sekä osottaa, kuinka ne ladataan ja kuinka laukaistaan,
tunkeutuvat miehet henkeään pidättäen ympärilleni. Ainoastaan pari
vetäytyy varpaillaan hiipien taammas. Vaarallisia aseita käsiteltäessä
näkee usein niin helposti miesten rohkeusmäärän.
Sitten kerron Etelä-Pohjanmaan kuulumiset ja kuinka siellä, ihan
ryssäin nenän edessä, toimitaan avonaisesti ja reilusti. Ja kuinka
siellä ei kuhnita eikä kursailla. Mutta tieto kiväärien saannista on
ennen kaikkea omiaan kohottamaan miesten rintaa. Eri vauhdilla sujuvat
harjotukset sinä iltana.
Kauan ei kestäkään, ennenkuin jääkärin johtama asekuormasto, matkalla
Ouluun, kulkee pitäjämme halki sekä jättää meille luvatut kaksikymmentä
kivääriä ynnä muutamia laatikollisia patruunoita. Silloinkos on elämää
ja innostusta nuorisoseuran talolla, kun aseet ilmestyvät sinne ja
saadaan ruveta, kivääritemppuja harjottelemaan. Kuinka somasti niiden
perät kolahtavatkaan lattiaan! Toista se on kuin äkseerata puukangit
olalla!
Mutta yleisen innostuksen vallitessa ei ole kukaan huomannut,
että tilaisuuteen on taaskin tulla livahtanut muutamia punaisia
kurkistelemaan. Ällistyneinä tuijottavat ne kivääreihimme ja poistuvat
sitten suurten uutisten kera: lahtarit ovat saaneet kivääreitä! Suuri
poru ja meteli nousee siitä punaisten leirissä. Itse työväenyhdistyksen
esimies lähtee liikkeelle ja parkuu pitkin teitä, että nyt ruvetaan
köyhälistöä murhaamaan. Käypä hän tätä hätäänsä eräälle kunnan
johtomiehellekin valittamassa. Oliko tämä teeskentelyä vai olivatko
sosialistilehtien vääristelyt siinä määrin hänen aikoihinsa syöpyneet,
sitä on vaikea sanoa. Että sosialistiemme ajatuselämä on ollut sangen
omituinen ja sekamelskainen, sen tulin kyllin huomaamaan myöhemmin
kapinavankeja tutkittaessa.
Siinä ilmapiirissä, missä silloin elettiin, suurenivat ja monistuivat
helposti kaikki asiat. Niinpä tuo vaatimaton kiväärimäärämme moniaan
päivän kuluessa kasvoi punaistemme kertomuksissa moniksi sadoiksi. Emme
tietysti ryhtyneet asiata oikomaan, sillä olihan harhaluulo omiaan
pitämään heikäläiset terveellisen pelon vallassa. Ehkäpä osaltaan esti
ryssiäkin pitäjään tulemasta, vaikka kotoisten bolshevikien taholta
heidän apuunsa edelleenkin vedottiin. Ja päineen eivät naapuripitäjän
hulikaanit uskaltaneet tulla uhkaamilleen asetarkastuksille, vaan
tyytyivät pelkkään tappotuomioiden julistamiseen sekä kaikenlaiseen
pieneen kiusantekoon. Niinpä kun tammikuun lopulla muutamia
suojeluskuntalaisiani lähti Vöyriin, jonne sotilaskurssit Vimpelistä
oli siirretty, liittyi asemalla heidän matkaansa pari punahulikaania,
jotka Kokkolan asemalla usuttivat joukon ryssiä poikien kimppuun. Sen
pahempaa eivät hulikaanit yrityksellään saaneet aikaan kuin että ryssät
ainoastaan penkoivat läpi poikain matkatavarat.
* * * * *
Suojeluskunta kasvaa päivä päivältä ja jatkaa harjoituksiaan. Pannaanpa
eräänä sunnuntaina toimeen ampumaharjoituksetkin, jota varten pojat
ovat lakealle niitynselälle luoneet multavallin.
Eduskunta on koolla Helsingissä ja siellä jankataan totuttuun tapaan.
Siltasaarelaisten yhä yltyvästä vallan janosta tuovat sanomalehdet
joka päivä tietoja. Ja ryssät eivät lupauksistaan eivätkä saamistaan
miljoonista huolimatta tee merkkiäkään todenteolla Suomesta
poistuakseen. Heidän kurittomuutensa ja ilkivaltansa käy päivä päivältä
julkeammaksi. Sosialistien liittymisestä porvarillisten kanssa
yhteiseen rintamaan ryssien maasta häätämiseksi ja itsenäisyytemme
vakaannuttamiseksi ei ole enää toiveitakaan. Päinvastoin kehottelevat
heikäläiset johtajat näitä kurittomia ja likaisia laumoja maassamme
pysymään. Huolimatta yhä kärjistyvästä elintarvepulasta.
Yhä sähköisemmäksi käy ilma. Kunpa jo pian laukeisi, sillä totisesti:
ei tässä pidot parane, ellei vierahat vähene!
III.
VIHDOINKIN AVONAINEN SOTA.
Sunnuntai-iltana, Seitsemäskolmatta päivä tammikuuta, olen asettunut
vuoteeseeni lueskelemaan, kun luokseni ajaa pyrähyttää kolme
herrasmiestä kirkonkylältä.
-- Eiköhän olisi suojeluskunta hälytettävä koolle, sillä tuli tietoja,
että punaiset naapurikylästä hankkiutuvat ryssäin kanssa tänne tulemaan?
Sellainen on asia miehillä. Siinä tuokiossa olen vaatepäällä ja lähden
miesten matkassa kirkolle. Viime aikoina on niin usein tullut tuon
tapaisia viestejä, jotka aina lopulta ovat osottautuneet hätääntyneen
mielikuvituksen luomiksi. Siksi on syytä nytkin ottaa asiasta tarkka
selko, ennenkuin yösydännä ryhdytään suojeluskuntaa liikkeelle
hälyttämään.
Muutamien telefoonikeskustelujen jälkeen pääsenkin selville, että
pätevätä syytä hälytykseen ei tälläkään kertaa ole. Mutta entistä
valppaampana täytyy olla, sillä kaikesta päättäen on maassa jotakin
ratkaisevaa tekeillä.
Seuraavana aamuna olen hyvissä ajoin jalkeilla. Ensi töikseni istun
kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitan joukon "liikekannallepanokäskyjä",
lyhyitä määräyksiä suojeluskunnan osastoille heti tämän määräyksen
saatuaan kokoontua muutaman päivän eväillä varustettuna
nuorisoseurantalolle. Viestinviennin olen jo ennen järjestänyt
mahdollisimman nopeaksi.
Tukku eri osastoille osotettuja kirjeitä povitaskussani lähden
kirkolle. Vastaani kiidätetään sanaa, että minua on pyydetty mitä
kiiruimmin soittamaan asemalle.
Riennän telefoonisentraaliin ja pääsen yhteyteen mainitun paikan
kanssa. Langan toisessa päässä on aseman ensimäinen kirjuri.
Hätääntyneellä äänellä alkaa hän puhua, mutta keskeyttää säikähtyneenä
ja kysyy, puhunko ruotsia. Hän on nimittäin muistanut, että heidän
sentraalinsa on epäluotettava paikka ja että siellä siis voi
olla punaisia kuuntelemassa. Vastattuani myöntävästi jatkaa hän
viimemainitulla kielellä.
Kas tällaista huohottaa hän korvaani katkonaisin, hätäisin lausein:
-- Helsingissä on hallitus ja eduskunta vangittu ... useita
senaattoreja murhattu ... rautatieliikenne keskeytyksissä ... Kokkola
ja Pietarsaari palavat... Kannus pyytää apua, Himangalta sinne tulleet
ryssät uhkaavat ryöstää ja polttaa ... etelästäpäin sotilasjuna tulossa
Kannukseen. Voitteko tulla apuun, teillähän on aseita?
-- Minä hälytän suojeluskunnan heti koolle ja tulemme sinne asemalle
niin pian kuin kerkeämme.
Olipa totisesti siinä uutisia näin aamutuimaan! Pannessani kuulotorven
pois ja kääntyessäni huoneeseen päin, kohtaa minua parin saapuvilla
olevan rouvasihmisen kalvenneet kasvot ja säikäyksestä laajenneet
silmät. Kirjurin uutisista on yksi ja toinen sana löytänyt tiensä
heidänkin korviinsa.
-- Mitä, mitä herran nimessä siellä on tekeillä?
-- Sosialistit vain taas rettelöivät. Julistaneet uuden suurlakon ja
vanginneet eduskunnan sekä hallituksen.
-- Mutta eikö se puhunut senaattorimurhista ja tulipaloista?
-- Se on tietysti kaikki liiottelua, -- vastaan ja riennän ulos.
"Hallitus ja eduskunta vangittu, senaattoreja murhattu, Kokkola ja
Pietarsaari palavat, Kannus huutaa apua" -- soi korvissani ja minä
tunnen ihan horjuvani näiden kaameiden uutisten painosta. Tarvitsen
muutaman hetken olla yksinäni ja selvittää ajatuksiani. Raikas
talvi-ilma ja vinha kävely palauttavatkin pian tasapainoni.
Maantiellä kohtaan varapäällikköni ja ilmotan hänelle nuo suuret
kuulumiset, jotka vaikuttavat häneen yhtä järkyttävästi kuin äsken
minuun. Annan hänelle kirjeet ja hänen rientäessään panemaan
viestinviejiä liikkeelle palaan itse kotiin tekemään tarpeellisimmat
matkavalmistukset.
Vaikka kirjelapuissa ei ole mainittukaan hälytyksen syytä, kokoontuu
suojeluskunta laajalta alueeltaan kuitenkin odottamattoman nopeasti.
Kun illan hämärtyessä palaan kotoa nuorisoseuran talolle, on sali
täynnä miehiä, joukossa paljon iäkkäämpiä isäntiä. Suuret uutiset ovat
jo kuiskeina levinneet miehestä mieheen ja kaikkien kasvoilla kuvastuu
levoton odotus.
-- Onko saapuvilla ketään suojeluskuntaan tai sitä kannattaviin
kuulumatonta?
Miehet silmäilevät ympärilleen.
-- Tuo kuuluu punaisiin, -- ja useampi käsi osottaa erästä miestä, joka
koettaa piiloutua toisten selän taa.
-- Ulos.
Ääneti häviää mies huoneesta.
-- Kaksi miestä kiväärien kanssa ulos vartioimaan, ja katsokaa visusti
perään, ettei ketään syrjäisiä pääse tänne kuuristelemaan!
Tämän jälkeen esitän läsnäoleville lyhyessä puheessa tilanteen sekä
tiedustan, onko kenelläkään mitään sitä vastaan, että suojeluskuntamme
rientää kannuslaisten avuksi. Kaikki ovat sitä mieltä, että apuun on
riennettävä.
Mutta kiväärejä on vaan kaksikymmentä kappaletta sekä niiden lisäksi
joukko haulikoita ja muita metsästyspyssyjä. Nekään graftonit, jotka
minun oli määrä oston kautta saada, eivät ehtineet saapua. Näin ollen
en voi retkelle ottaa kovinkaan suurta miesjoukkoa.
Ryhdyn valitsemaan mukaan tulevia miehiä. Miltei kaikki ovat halukkaita
lähtemään. Ei siis muuta kuin valita parhaat, jotka jo ennestään ovat
tottuneet ampuma-asetta käyttämään. Kiväärin saatuaan asettuvat valitut
kahteen riviin salin oikealle seinustalle.
Tarjolle tunkeupi joukosta viistoistavuotias avokatseinen
körttiläispoika.
-- Eiköhän sinun paikkasi ole täällä kotona, olet vielä kovin nuori, --
sanon ja osotan hänet takaisin.
-- Kyllä se saa tulla, -- ilmottaa pojan isä ja työntää hänet uudestaan
eteeni.
-- No, ota sitten herran nimessä, -- ja liikutettuna ojennan minä
hänelle aseen, pojan astuessa paikoilleen riviin.
Nelisenkymmentä miestä seisoo siinä matkavalmiina. Ainoastaan
kahdellakymmenellä on sotilaskiväärit, kymmenkunnalla sekalaiset
ampumaneuvot ja loput ihan ilman aseita: toivossa saada niitä matkan
varrella. Ei se siis päälukuunsa ja aseistukseensa nähden ole mikään
loistava joukko, mutta vakaassa hartaudessa ja voiton uskossa sitä ei
jätä varjoon mikään sotajoukko maailmassa. Kelpaa siis sellaisen joukon
etunenässä lähteä taisteluun isänmaan vapauden puolesta.
-- Tässä, toin sinulle turkin, -- sanoo vaimoni, joka hänkin on tullut
saapuville.
-- Mitä minä sillä teen? Enhän minä turkki päällä voi tapella!
Näillä sanoillani on vapauttava vaikutus ympärillä olijoihin, joiden
mieliala pyrkii pingottumaan liian vakavaksi.
Ripustan mauserpistoolin kupeelleni ja pistän vyönäni pari
käsikranaattia sekä olen valmis matkaan. Mutta pitäisiköhän minun
puhua noille kotiin jääville? Ne näyttävät ikäänkuin jotakin sellaista
odottavan. Mutta enpä ole tottunut puhujaksi, jota paitsi nyt ei ole
kauniiden sanojen, vaan ripeän ja päättävän toiminnan aika.
-- Olkaa te täällä kotona huoleti. Nyt on lyönyt viimeinkin hetki,
jolloin hulikaanivalta painetaan suohon ja maahan luodaan järjestys.
Jääkää hyvästi!
Sen pitemmittä puheitta asetun pienen joukkoni etupäähän.
-- Ojennus! Käännös oikeaan -- päin! Kivääri olalle -- vie! Eteenpäin
mars!
Hartaat, liikutetuin mielin huudetut onnentoivotukset kaikuvat
jälkeemme, meidän marssiessamme talviseen yöhön.
-- Pankaapas porilaisten marssi kaikumaan, -- kehotan poikia, joiden
joukossa on useita laulumiehiä.